torstai 15. maaliskuuta 2012

Lukumiehiä

Istuttiin äijien kanssa iltaa. Puhe kääntyi kirjallisuuteen - olimmehan kaikki jonkinsorttisia lukumiehiä. Ruvettiin siinä muistelemaan, kuinka meistä oli sellaisia päässyt tulemaan. Jostain se oli aikoinaan alkukimmokkeen saanut, sillä ei se nuorilla keskisuomalaisen pikkukaupungin pojilla mikään valtavirta ollut.  

Kuultiin kummallisia alkuunpääsytarinoita. Sattumalla taisi olla kaikkien kohdalla osuutta. Toisinkin olisi voinut käydä, meistä olisi voinut tulla vaikka mopon rassaajia. Olisi voinut jäädä lukuinto löytymättä, ellei eteen olisi osunut sattuma. 

Lauri oli poikaiässä opetellut pelaamaan shakkia ja löytänyt sen myötä sattumalta Stefan Zweigin pienoisromaanin Shakkitarina. Se oli tyrmännyt niin, että pelaaminen jäi ja lukeminen alkoi.  

Reiska sattui asumaan vanhan originellin maisterin naapurissa ja tämä oli istunut puutarhassaan ja kutsunut naapurin nuoren miehen ampumaan ilmakiväärillä räkättirastaita mansikkamaaltaan. Työn palkaksi maisteri oli tarjonnut kirjoja valtavasta hyllystään, yksi kirja jokaisesta rastasvainajasta. Palkkasaaliiksi oli kertynyt nippu Agatha Christietä, Kymmenen pientä neekeripoikaa, Ikiyö ja ne muut, mutta lisäksi Reiska oli myös hoksannut napata Decameronen ja Kravun kääntöpiirin. Ne olivat jättipotti, sillä kirjaston täti ei sellaisia suostunut alaikäisille lainaamaan. 

Minun sattumani oli norjalainen tyttö, joka ilmestyi asumaan tukholmalaisen yliopistokampuksen asuntolassa minun seinänaapurikseni kesällä 1971. Tukholma oli siihen aikaan toinen kotikaupunkini Jyväskylän ohella. 

Norjalaistyttö ei vastoin ennakkoluuloja ollut pukeutunut villapaitaan ja anorakkiin. Asiaan saattoi vaikutta se, että oli kuuma kesä. Hänellä oli hörhelövaatteita, Indiskasta ostettuja. Oli otsapanta, kierroksittain kaula- ja rannekoruja, pirtanaukoja, jeesussandaalit, jenkkiarmeijan maihinnousulaukku jossa peace-merkki. 

Hänellä oli tärkeä kirja. Sen oli kirjoittanut Hermann Hesse ja sen nimi oli Steppeulven. 

Ensi alkuun erehdyin luulemaan, että kirja on sivuseikka. Läpikuultava valkoinen intianpuuvillamekko paljasti kiinnostavampia tulevaisuudennäkymiä. Mutta ei. Tie norjalaistytön tuttavuuteen ei ollut mahdollista ilman SITÄ kirjaa. 

Sain kirjan lainaksi, mutta se oli norjaksi, ja se oli kovin vaivalloista lukea, vaikka ruotsia hyvin osasinkin. Tulkkaus toimi mutta teki etenemisen hitaaksi. Kävin kaupunginkirjastosta (kuva) lainaamassa sen helpommalla kielellä. Istuimme kahdestaan puistossa Kaupunginkirjaston takana olevalla korkealla mäellä lukemassa, oli hellepäivä. Tarina alkoi vetää.  

Minä kävin töissä puistoravintolassa Södermalmilla, norjalainen naapurini kävi kesäkurssia Konstfackissa, Ruotsin taideteollisessa korkeakoulussa. Hänellä oli huoneessaan maalausteline. Kuvissa oli psykedeelisiä muotoja ja värejä. 

Siitä kirjasta lukuharrastukseni lähti vauhtiin. Suomeksi sen nimi on Arosusi (alk. Der Steppenwolf -1927). Siitä muodostui aikakauden nuorisolle jonkinlainen kulttiteos. Rockyhtye Steppenwolf otti nimensä tästä teoksesta, ja yhtyeen kappale  Born to be Wild  on yksi rockmusiikin suurista klassikoista. 

*   *   *  

Sitten kävi niin, että norjalainen naapurini katosi. Eräänä aamuna hän oli poissa, enkä koskaan sen jälkeen ole kuullut hänestä. Kirja jäi minulle.






3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Et varmaan tehnyt katoamisilmoitusta. Siispä...

iisi

Anonyymi kirjoitti...

En muista Arosudesta MITÄÄN muuta kuin mielikuvan jostain liian itsetietoisesta ja temppuilevasta ja itsekeskeisestä...??? Lasihelmipelistäkään en muista MITÄÄN muuta kuin mielikuvan tasapainoisuudesta. Jälkimmäisestä tykkäsin, ensimmäisestä en. Mut mitään en muista. Kannattiko lukea?

Uskallatko lukea uudestaan vanhoja suosikkeja? Minä en. Sen jälkeen kun jokunen vanha suosikki on ollut ihan älytön 35 vuoden kuluttua luettuna, olen jättänyt esim. Maan siunauksen väliin. Se oli silloin niin ihana. Jaksaisinkohan enää Paulaharjujakaan, joita 15-vuotiaana luin innolla?

Mut siitä olen vieläkin vähän ylpeä, että kun 13-vuotiaana luin kirjastoa aakkosittain läpi :-) ihastuin ylenpalttisesti Blixeniin ja vasta yliopistolla kuulin, että se oli hiukka kuuluisampikin kirjailija.

Dessu kirjoitti...

Iisi: Siispä????

Anonyymi: Olen useinkin lukenut vanhoja suosikkejani. Ainoa, jonka kohdalla täysin tyrmistyin, olivat Viisikot.

Muutamien kanssa ei ehkä jaksa pitkälle mutta kokee silti vahvan elämyksen. Elämys tuo muiston menneisyydestä, ja sen kautta huomaa muutoksen itsessään. Se on tärkeä kokemus.

Lasihelmipelin jaksoin uudestaan muutama vuosi sitten. Hyvin jaksoinkin. Pisti miettimään idealismia ja utopioita.
Dessu