Ei paljon naurata

”Kunnon naurut ja pitkä uni ovat lääkärikirjan parhaat ohjeet”, sanoo irlantilaisperäinen sananlasku.

Jälkimmäisen noista hallitsen erinomaisesti, edellisen huonosti. Pitäisi kai opetella tuota nauruakin.  Joskus olen yritellyt mutta huonolla menestyksellä. Mainosrahoitteisten televisio-ohjelmien viihdeohjelmat eivät ehkä ole parasta harjoitusaineistoa. Lopetin.

 

Toisaalta kaikkea pitää epäillä, irlantilaisia sananlaskujakin. Luin Tiede.fi-palstalta, että vanha myytti on osoitettu virheelliseksi. Tutkimusten mukaan masennus ei aiheuta syöpää eikä positiivinen elämänasenne pelasta siltä. – Tähän minä mielelläni uskon. Voin siis huoletta murjottaa.

Jotakin irvokasta on tässä ajassa – ei paljon huvita harjoitella nauramista. Tiedemaailma on laajasti antanut varoitukset viime hetken lähestymisestä ilmastokriisin torjumiseksi.  Nuoret elokapinalliset yrittävät tehdä hätähuutoja. Mutta Iltalehden terhakasta kolumnistia häiritsevät vain ne hätähuudot.  Ja hallitus julistaa ilosanomaa: veroja saadaan vähennetyksi pienentämällä määrärahoja mm. luonnonsuojelulta ja tieteeltä.

Vaikka politiikassa on aina väritelty asioita, oikeistopopulismin myötä tieteestä ja faktoista on tehty pelkkiä mielipidekysymyksiä. Trumpin, Putinin, brexitin, persujen, Orbanin ja kumppaneiden myötä populistit ovat onnistuneet määrittelemään toiveikkaan, kestävän tulevaisuuden puolesta toimijat kommunisteiksi.

Naurun henkiin herättämiseksi kaivattaisiin mestaritason satiirikkoja, pilkkaajia, sellaisia kuin Chaplin, joka teki Diktaattorin juuri oikealla hetkellä. Pilkan kohteista ei nyt olisi pulaa. Sitä odotellessa tyydyn hoitamaan terveyttä tuon irlantilaisen sananlaskun jälkiosaa noudattamalla.

                                                          (Kuva: Bored Panda)

Ihan vakavalla naamalla

Missä viipyy? Nyt olisi aika. Nyt olisi momentum.

Chaplin teki sen 1940, keskellä sotaa. Se osui. Ohjuksen nimi oli Diktaattori (The Great Dictator). Pilkan kohde ei jäänyt epäselväksi.

Missä ovat osaavat satiirikot nyt? Vallanpitäjien pilkkaaminen voi toki olla pilkkaajalle vaarallista, mutta silti. Eikö kukaan uskalla? Vai eikö satiiria enää osata?

Kuka on Robin Hoodin vastakohta, minulta kysyttiin. Suomen hallitus tietenkin. Ottaa vähävaraisilta, antaa hyvätuloisille. Päinvastaista hallituspuolueet itse kyllä väittävät, ihan vakavalla naamalla.

Amerikassa on veikeä meininki republikaanipuolueessa. Ovat pistäneet presidenttiehdokkaalleen hallinnon jo valmiiksi ranttaliksi. Evankelikaaliset konservatiivit julistavat Raamattu kädessä perinteisiä arvoja ja kristinuskoa, ihan vakavalla naamalla. Ei kovin hurskaalta meno näytä, eikä varsinkaan presidenttiehdokas.

Näin hillittömiä aiheita olisi nykysatiirikolle tarjolla. Tilanne pitäisi ottaa haltuun silloin kun se on päällä. Kohta on myöhäistä, kohta tulevat uudet pilkattavat.

On tietysti myös klassikkosatiireja, jotka kestävät aikaa. Kuvassa muutamia kirjahyllystäni.

Pitkään olen pitänyt kuvassa keskellä näkyvää Nikolai Gogolin kirjaa maailman parhaana hallinnonuudistuksen oppikirjana. Mutta sekään ei enää pärjää nykymenossa. Se saisi ehkä otteen johonkin Suomen sote-uudistukseen ja ns. hyvinvointialueiden (nimi annettu ihan vakavalla naamalla) hallintokuvioihin, mutta näihin isompiin metkuihin tarvittaisiin ihan uudenlaista otetta.

 

Vanha kapinallinen

Ostin purukumipaketin.

Tarkoitus oli puhaltaa iso kupla naaman eteen, ottaa siitä selfie ja pistää se tähän profiilikuvaksi. Se antaisi kirjoittajasta villin ja vapaan vaikutelman. Tämä nykyinen on vähän pölyttyneen pedagoginen.

Mutta ei siitä mitään kuplaa saanut puhalletuksi. Täyttä huijausta nämä nykyiset purukumit. Ennen tämäkin oli paremmin. Iso kupla pullistui, kunnes poksahti, ja riekaleet tarttuivat nenänpäähän. Myös viiksiin, jos sellaiset oli.

Idea tällaiseen kapinalliseen tekoon tuli, kun kesällä selailin alan arvostetuinta oppikirjaa (J. D. Salinger: The Catcher in the Rye - 1951, suom. Pentti Saarikoski 1961). Aikoinaan kirja teki lähtemättömän vaikutuksen, kun se lukiossa kuului äidinkielen opetusohjelmaan. Sittemmin vaikutus on harmillisesti päässyt laimentumaan. Ei pitäisi!

 

Salinger oli omalaatuinen tyyppi. Hän erakoitui jokseenkin täydellisesti. Tähän on arveltu syyksi onnettomasti päättynyttä romanssia. Salinger rakastui tulisesti nobelkirjailija (1936) Eugene O´Neillin kauniiseen tyttäreen, Oonaan. Salinger tuli kuitenkin hylätyksi, kun Oonalle ilmestyi kilpakosija.

On siinä varmaan ollut nobelkirjailijallakin miettimistä, kun 18-vuotiaalle tyttärelle ilmestyi kosijaksi nuorten naisten erikoismieheksi mainittu yli viisikymppinen herra. Vävypoika oli appiukonsa kanssa samanikäinen, kuuluisa toki hänkin. Nimi oli Charles Chaplin.

Ei Salinger siis aivan mitättömälle tyypille kilpkosintaa hävinnyt. Mutta koville häviö tiettävästi otti. Löysi hän toki uusia vaimoja, kolmekin kappaletta, mutta niistä ei löytynyt kestävämpää onnea. Myöhempi kirjallinen tuotanto jäi niukaksi.

Mutta Sieppari oli valtava menestys kaikkialla. Se loi uudenlaisen nuorisokulttuurin, sen, joka minuunkin osui 1960-luvun Jyväskylässä. Kirjan päähenkilö Holden Caulfield on perin juurin ristiriitainen teinipoika. Hän on juuri saanut potkut koulusta, koska oli tullut hylätyksi kaikissa muissa aineissa paitsi äidinkielessä.

Romaani toi uudenlaisen kielen kirjallisuuteen - siinä on ylen määrin sellaisia sanoja kuin goddam tai fuck. Holden ei siedä falskiutta mutta on itse valmis tilaisuuden tullen valehtelemaan vaikka mitä. Siis hellyttävä ja sympaattinen kyynikko ja skeptikko, teinipoika parhaimmillaan kertomassa itse omista kuvioistaan minä-muodossa. Näytteissä romaanin alku ja loppu.

Purukumikuvan puuttuessa kuvituskuvana Sieppari kaurapellossa, variksenpelättimenä.

 

 

Ei paljon naurata

Kiitän onnitteluista. Juhlaa vietettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Kahvit juotiin ja laskiaispullia syötiin. Kermavaahtoa tursusi viiksiin. Runebergintorttu olisi ollut parempi, mutta niitä ei Alepassa enää ollut.

Sukkelia puhuttiin ja paljon naurettiin. Tai tarkemmin sanoen yksi nauroi isoon ääneen, toinen vähän hymähteli. Muut ehkä korkeintaan hieman vinosti hymyilivät, minä kohteliaasti muiden mukana.

Olen tietysti hieman jäävi arvioimaan, olenko huumorintajuinen. Jos naurun määrästä voi mitään päätellä, niin en ole. Nauru ei raiu, hymy ei kihoa karuille kasvoille. Hymykuopatkin ovat parran alla piilossa.

Äskettäin tapasin tutun näyttelijän, joka loistaa tähtenä television sketsiohjelmassa. Hän kysyi, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Valittelin, että olin nähnyt vain yhden osan. Naurattiko? Vastasin, että pitäisihän hänen tietää, että minua ei naurata mikään. Korkeintaan silloin nauran, jos joku tulee ja kutittaa. Vähän toivoin, että hän kokeilisi, mutta ei.

Sketsiviihde on kyllä vaikea laji. Omituisten hahmojen esittäminen on näyttelijän taidonnäyte, mutta ongelma on toistaminen. Taitavakaan näyttelijä ei selviä hahmon loputtomasta toistamisesta.

Lapsuudesta muistan kyllä muutaman onnistujan: Tippavaaran isäntä, G. Pula-aho.

Vitsi on vaikea laji, en harrasta sitä. Jotkut ovat koko ajan rehvakkaalla vitsailupäällä. Kesällä katselin halpaketjun myymälässä T-paitoja, mutta siellä oli vain sellaisia, joissa oli rasvaisia vitsilauseita printattu isolla rintaan. Entisen työpaikkani kuppilassa kuuntelin, kun nuori naiskollega kertoi tanssipaikan punakkaasta casanovasta, joka pörräsi ympäriinsä paidassa, jossa luki jotain sellaista, että "en ole gynekologi, mutta voisin silti vilkaista". Sain käsityksen, että flaksi ei käynyt. Miksiköhän?

Tämän päivän (28.2.) Helsingin Sanomissa oli Aalto-yliopiston taiteellisen tutkimuksen professorin poikkeuksellisen ilmeikäs haastattelu. Siinä hän sanoi rakastuvansa ihmisiin, joilla on itseironian tajua ja lisäsi, että "Nauru on paras anarkian laji".

Siinä se on sanottu! Ajatellaanpa, miten Chaplin pistää pitkissä elokuvissaan ihan kuin ohimennen päreiksi modernin teknologian, amerikkalaisen kaksinaismoraalin tai saksalaisen natsismin ja tekee samalla katsojan tunne-elämälle niin suuria elämyksiä. Komedia ja tragedia limittäin ja lomittain, nauru ja itku. Tai Marx-veljekset, jotka pistävät päreiksi aivan kaiken, mikä ylevältä tai asialliselta näyttää. Tai Jacques Tati, joka armollisen pisteliäästi näyttää meille peilin siitä maailmankäsityksestä, jota meille yritetään myydä. Sellaisista löytyy se suuri huumori ja nauru, ei Uutisvuodon alapäävitseistä.

Pidän Chaplinin elokuvaa Diktaattori yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä taideteoksista. Siinä hän jo sodan alkuvaiheessa (1940) näytti tyrmäävästi osuvan pilakuvan natsismista. Hitlerin ja Mussolinin tunnistettavat hahmot joutuvat armottoman pilkan kohteeksi.

Samanlaista visionääristä anarkiaa tarvittaisiin taas nykyaikana, kun suuressa lännessä tapahtuu outoja asioita. Uusi presidentti mouhuaa silmät kiiluen samanlaisilla teemoilla kuin Saksassa mentiin 30-luvulla. Mistä löytyisi uusi Chaplin?

Ihan kuin mestari Chaplinin visionäärisyys ulottuisi nykypäivän Amerikkaan asti. Varhaisvaiheen lyhytelokuvassa "Pilgrim" (1923) kulkurihahmo on Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, siellä, mihin presidentti suunnittelee nyt uutta Berliinin muuria. Siinä kulkuri kävelee  muurittomalla rajalla, toinen jalka Meksikon, toinen Yhdysvaltain puolella. Näin ei enää kauan voi tehdä.

Anarkistista pilkkaa piippuun, elokuvantekijät!

Asenteissa on eroja

Kun tulin lähemmäksi, näin, että kadulla konttasi mies. Hän yritti pystyyn, mutta jalat eivät kantaneet. Uusia yrityksiä, kompurointia, kaatumisia, kiroiluja, konttaamista. Lopulta mies jäi mahalleen makaamaan. Verta vuoti ainakin kämmenistä.

Useimmat kadulla kulkijat eivät pysähtyneet. Tuttu näkyhän tällainen on, mitä näitä töllistelemään. Ei tämä kuitenkaan mikään tavallinen rappiospurgu ollut, vaatteista päätellen.

Muutama oli kuitenkin pysähtynyt. Tunnelma oli jotenkin huvittunut. "Hyvässä kännissä näyttää äijä olevan..."

Mikäpä sen koomisempaa voisi ollakaan kuin kännissä kaatuilu. Ja selvin päin kaatuilu myös. Muistelkaapa vaikka vanhoja mykkäfilmejä, Chaplinia ja muita. Niissä kaatuillaan, putoillaan ja kompuroidaan kaiken aikaa, ja katsomoissa riemu repeää joka kerta.

Siinä me seisoskelimme katsomassa vähän hämmentyneinäkin, mutta sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui nuori nainen, ehkä parikymppinen. Tummatukkainen, ei oikein syntyperäisen suomalaisen näköinen.

- Onko kutsuttu ambulanssi, hän kysyi. - Vai poliisi? Kun kukaan ei tiennyt, hän otti puhelimensa ja soitti ja selitti tilanteen. Hän käski minun ja toisen miehen kääntämään makaajan kyljelleen.

Töllistelijät ympäriltä olivat kadonneet. Vain minä ja nuori nainen jäimme odottamaan. Kohta ambulanssi tuli ja vei miehen.

Kysyin naiselta, mistä hän on kotoisin. Irakista. Suomessa hän oli ollut neljä vuotta. Suomea hän puhui varsin sujuvasti. Turvapaikka oli myönnetty. Hän opiskeli yliopistossa. Sinne hän oli nytkin menossa ja oli jo monta minuuttia myöhässä.

Kysyin, miten hän viihtyy Suomessa, kun on tällaista. Viittasin ympärille marraskuun hämäryyteen ja tihkusateeseen. Viittasin myös siihen kohtaan katua, josta juopunut mies oli viety.

- Aivan loistavasti viihdyn, tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Täällä on rauha!

Valoisa tulevaisuus

Kuten lukijat hyvin tietävät, Dessu on kaiken uuden tekniikan suuri ystävä ja ihailija. Hän ilahtuu aina saadessaan tiedon keksinnöistä, jotka helpottavat elämää ja edesauttavat  ihmiskunnan onnellisuuden lisääntymistä.

Niinpä Dessu suorastaan riemastui lukiessaan insinööritieteen uusimmasta saavutuksesta. Se on lusikka, jonka varsi osaa vaimentaa käden vapinaa.

Jo on näppärää! 

Tiedämmehän kaikki, että käsi saattaa joskus täristä niin että soppa loiskuu lusikasta rinnuksille. Se on vaiva, joka saattaa aiheuttaa kiusallisia hetkiä sosiaalisesti vaativissa tilanteissa, kuten juhlapäivällisillä hienossa ravintolassa. Uusi keksintö vähentää myös pesulalaskuja, kun frakkipaita ei sotkeennu. Uutuus on suureksi hyödyksi myös vanhainkodeissa, sillä käden vapina on erityisen tyypillistä ikääntyneillä.

Keksinnöllä tulee olemaan myös kansantaloudellista merkitystä. Veroja voidaan alentaa. Vanhainkotien henkilökuntaa voidaan entisestään vähentää, kun hoitajaa ei enää tarvita lusikoimaan soppaa vanhuksen suuhun. Vanhus voi lusikoida sopan itse, kun lusikka vaimentaa vapinan. Sama koskee kotiavustajia. Ei tuhraannu veroeuroja turhaan näpertelyyn. Tehokkuus ja tuottavuus paranee. Kokoomuksen tavoite verojen alentamisesta toteutuu ja puolue saa lisää kannatusta. Suomella menee taas hyvin.

Suuret taiteilijat ovat aina kehityksen edelläkävijöitä. Charles Chaplin ennakoi tämän kehitystrendin jo elokuvassaan Nykyaika (Modern Times - 1936). Siinä syömistä helpottavat apuvälineet olivat vielä hieman kehitysvaiheessa, mutta visio oli oikean suuntainen.

Kuolemansynti numero 5

Tein harkitsemattoman teon. Yleensä olen pidättyväinen, mutta mikä lie voima sai minut ahnehtimaan. 

Jo Danten Jumalainen näytelmä (La divina commedia) varoittelee ahneudesta. Seitsemän kuolemansynnin luettelossa se on numero 5. Ahnehtijoita odottaa Danten mukaan kamala tulevaisuus helvetin syövereissä.

Kohtuuteen vetoaminen on keskeinen osa yhteiskunnallista moraalia. Näyttää siltä, että sellaista moraalia ei ole. Ahneus on mm. kaatanut niskaamme finanssikriisin. Kaikki nämä laajaa huomiota herättäneet optioskandaalit, jättieläkkeet ja muut ylenpalttiset palkitsemiset ja räikeät saneerausohjelmat ja muut kahmitut edut näyttäytyvät ahneuden ilmenemismuotoina.

Auttaako ahneudentorjunnassa mikään? Johtava presidenttiehdokkaamme on vedonnut ahnehtijoiden omaantuntoon. Lakeja ja sanktioita sen sijaan ei ole luvassa.

Miksi kohtuuteen vetoaminen toimisi nyt, kun se ei ole koskaan ennenkään toiminut. Se on täyttä toiveajattelua. Tällaisesta ei selvitä sormea heristämällä. En usko, että ainakaan eräillä finanssialan suurmestareilla alkaisi omatunto kolkuttaa - varsinkaan kun eräät heistä näyttävät olevan johtavan presidenttiehdokkaan suurrahoittajia.

* * * 
Katselin tänään kaksi elokuvaa, molemmat komedioita, jota pidän äärimmäisen vaikeana lajina. Huippuonnistujia on vähän: mestariluokkaan kelpuutan vain Chaplinin, Jacques Tatin ja Buster Keatonin. Tatin ”Enoni on toista maata” tuli taas Yle-Teemalta. Se liittyy tämän kirjoituksen teemaan siltä osin, että siinä esitetään satiirinen näkemys rahakkaan nousukasmaisuuden ja vanhan hyvän ajan elämäntyylien yhteentörmäyksestä. 

Toinen elokuva oli monimutkaisempi mutta aiheeseeni silti aineksia antava. Joel ja Ethan Coen ovat tarkkailulistallani vahvasti tyrkyllä komedian mestariohjaajien joukkoon, eivät vielä perillä mutta nousussa. ”Fargo” kuvaa mustan komedian keinoin tunaroivaa autokauppiasta, joka ajautuu liemeen. Sotkujen syynä on vähäväkisen ihmisen suuri rahanhimo. Siitä syntyy draama, jota voi kuvata sanoilla ”jokamiehen Shakespearea”. Huippuhyvä ironia syntyy siitä, että suupaltti naispoliisi, joka on viimeisillään raskaana, hoitaa pienin keinoin tilanteen, jossa amerikkalaisilta miespuolisilta kollegoilta olisi kulunut suuri määrä luoteja. 

* * * 

Minun ahneuteni oli tällä kerralla aika pientä. Tulin Sokoksen alakerroksen ruokakaupasta. Käytävällä on pitkä rivi pelikoneita. Minulla oli kassalta kourassa yksi euro. Pistin sen ohi kulkiessani vapaana olevan pelikoneen nieluun ja painelin nappuloita. Kone lähti pyörimään ja eikös tullut voitto. Viisi euroa.

Jos olisin ollut viisas, olisin lopettanut siihen. Mutta ahneus iski. Pelasin ne viisi euroa. Ei voittoja. Kaivoin harmissani lompakosta kourallisen kolikoita, ehkä kympin verran. Kaikki meni. Onkohan niille pelikoneille osuvaa suomenkielistä nimeä? Ruotsissa sellaisilla oli erinomaisen kuvaava nimi: ”enarmade banditer”.

Kyllä siinä menossa ahneus oli pontimena.

Luvattomissa puuhissa

Jotkut muistikuvat liittyvät tiettyyn paikkaan. Juuri tällä paikalla sattui kerran kauan sitten niin ja niin.

Dessutomilla kävi äskettäisellä mökkireissulla taas kerran näin. Ajoin ostoksille lähikaupunkiin Orivedelle ja taas pulpahti mieleen eräs vähäpätöinen tapaus kesältä 1969 keskellä tätä pirkanmaalaista kirkonkylää.

Olin silloin 40 vuotta sitten menossa Oriveden Alkoon ostamaan viinejä. Olin kutsunut ystäviä kesämökille Längelmäveden rannalle juhlimaan kesäloman päättymistä. Edessä oli viimeinen lukiovuosi. Ikäni riitti juuri ja juuri Alkossa asioimiseen.

Siinä entisen Alkon (se on eri paikassa kuin nykyinen) portaiden edessä se muistikuva aina iskee, kun ohi kävelen. 

Olin juuri kääntynyt kadulta Alkon portaille, kun tajuntaan iski hätkähdys, joka pisti sekunnin puolikkaassa kääntymään takaisin. Näin sivusilmällä vieressäni uskonnonopettajani.

Siihen maailmanaikaan lukiolainen ei noin vain voinut asioida Alkossa, eikä varsinkaan opettajansa nähden. Siinä oli toisenlainen moraalikoodi. Jos Alkossa ylipäätään asioi, se piti tehdä huomaamatta.

Poistuin siis muina miehinä kohti vastapäistä Valintataloa. Vasta hetken kuluttua tajusin, että opettaja oli reagoinut samoin kuin minä. Hänkin oli menossa Alkoon. Hänkin kääntyi pois huomattuaan tutun.

Tarkkailin tilannetta syrjemmältä. Hetken kuluttua opettaja ilmestyi nurkan takaa ja kuikuili ympärilleen. Kun reitti näytti vapaalta, hän livahti sisään Alkoon. Ulos tullessaan hän taas kurkisteli ympärilleen ennen kuin rohkeni tulla kadulle. Hänellä oli oma kassi, ei Alkon.

Odottelin rauhassa ennen kuin menin tekemään omat ostokseni.

Koulussa muutaman päivän kuluttua tunsin kiusallisia hetkiä kohdatessani hänet. Luulen, että hän tunsi vielä kiusallisempia. Hymyssä näkyi kiusaantuneisuus, se oli enemmänkin irvistys: ”No hei hei, mitäpä sinulle kuuluu?” 

Tajusin silloin, että moraalikoodi taisi olla opettajalle vähintään yhtä vaikea kuin oppilaalle, erityisesti uskonnon opettajalle, pastorille, tulevalle rehtorille. Joutuiko hän raukka asioimaan tällaiset intiimit ostoksensa kaukana kotoa, ettei kukaan nähnyt? Jyväskylän Alkossa pastorin olisi varmasti joku tunnistanut, ja ties mitä huhuja olisi lähtenyt pikkukaupungissa kiertämään. Ja sitten kaiken harmin huipuksi oma oppilas ja rippilapsi sattui ponkeamaan viereen vieraalla paikkakunnallakin juuri sillä hetkellä kun olisi pitänyt olla tunnistamaton. Irvistyshymylle oli perusteita. 

¤ 

90-luvulla suosioon nousi elokuva ”Housut pois”. Siinä joukko työttömiä miehiä perustaa show-porukan, joka strippaa naisyleisölle. Elokuvan pohjalta suomalainen miesryhmä valmisti oman live-esityksensä. Esitys herätti melkoista huomiota.

Eräs naispuolinen tuttavani, luokanopettaja, matkusti Helsinkiin katsomaan esitystä. Pahaksi onneksi televisiokamerat sattuivat paikalle samaan esitykseen tekemään raporttia uudenlaisesta sensaatiomaisesta show-ohjelmasta. Jossakin ajankohtaisohjelmassa näin sitten tutun naaman, joka säikähti kunnolla huomatessaan joutuneensa kameran eteen. Siinäkin tuli hymyirvistys ennen kuin käsi ehti peittämään kasvot.

Pienellä kotipaikkakunnalla tuli kuulemma jälkeenpäin puhetta opettajaneidin harrastuksista. Kulkee vapaa-aikanaan katselemassa alastomia miehiä. Onko se nyt sopivaa lasten opettajalle? 

 ¤

Paras tuntemani irvistyshymy on Chaplinin elokuvassa Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux - 1947). Siinäkin ollaan luvattomissa puuhissa. Päähenkilö pyydystää rikkaita naisia ja tappaa heidät saadakseen rahat. Erään akan hän houkuttelee soutuveneessä järvelle ja aikoo selän takaa sujauttaa köyden kaulaan ja hukuttaa. Akka kuitenkin sattuu vilkaisemaan taakseen juuri sekuntia ennen. Chaplinin viattomuutta teeskentelevä hymyirvistys on vertaansa vailla. Vielä paljastavampi kuin pastorin tai opettajaneidin.

Röhönaureskelua

Dessutom on suhteellisen totinen mies. Vain harvoin hienoinen hymy valaisee hänen karuja kasvojaan. Nauruun hän puhkeaa korkeintaan silloin kun joku tulee ja kutittaa.

Huumori on vaikea laji, lähes mahdoton. Siksi sitä ei pitäisi jättää pelkästään koomikoiden tehtäväksi. Siihen tarvitaan huippuluokan taiteilijaa.

Aristoteles selittää Runousopissa, että ”Komedia on - - moraalisesti alempiarvoisten ihmisten jäljittelyä, ei kuitenkaan niin, että he olisivat kerta kaikkiaan pahoja; naurettava on pikemminkin eräs rumuuden laji. Se johtuu jostakin puutoksesta, rumuudesta joka ei aiheuta tuskaa eikä vahinkoa. Havainnollinen esimerkki on koominen naamio, joka on ruma ja muodoton mutta ei tuota tuskaa.” (suom. Pentti Saarikoski).

Olisi ollut kiinnostavaa lukea Runousopin kakkososa, jossa Aristoteles olisi syventänyt ajatuksiaan komediasta ja huumorista, mutta se on lopullisesti kadonnut. Hassu juttu, sattuuhan näitä. Uskoisimmeko Umberto Ecoa, joka Ruusun nimi -kirjassa kuvaa, miten se katosi?

Dessutom on humoristeille hankala kohde. Jo lähtökohtaisesti epäilen tarjolla olevaa tuotetta matalamieliseksi. Vain harvat huumoritaiteilijat ovat saaneet hyväksyntäni. Yksi sellainen on Chaplin.

Chaplinillakin alkutuotanto meni vielä komedialliseen melskaamiseen. Onhan se tietysti hassua, kun pieni mies, joka on huono juoksemaan, joutuu ison poliisin takaa-ajamaksi. Mestaruuteen Chaplin pääsi vasta pitkissä filmeissään. Niissä koominen elementti yhdistyy ainutlaatuisella tavalla traagiseen. Dessutom pitää elokuvahistorian parhaana koomisena kohtauksena ”Parrasvalojen” pianonsoittokohtausta. Siinä kaksi entistä mestariklovnia, joiden ura ja elämä on kääntynyt jyrkkään alamäkeen, yrittää vanhoilla päivillään paluuta loiston päivien yleisönsuosioon. Yritys näyttää ensin onnistuvan, mutta päättyy kuitenkin viime hetkellä katastrofiin. Kun klovneja näyttelevät kaksi vanhenevaa komedian mestaria, Chaplin ja Buster Keaton, katsoja ei voi välttää ajattelemasta roolihahmojen yhteyttä näyttelijöiden omaan elämään. Katsoja nauraa ja itkee yhtä aikaa. - Sellaisen tunnetilan tuottaminen onnistuu vain mestarilta.

Suomessa huumori on verkkaista ja jähmeää, juuri sellaista kuin kansakin. Siksi se on suosittua. Omaperäisyydessään sitä olisi aika mahdotonta siirtää muualle, jos sitä edes voisi kääntää vieraille kielille. Harvoin suomalainenkaan röhönaurua päästää; hyväksynnän merkiksi riittää hymähdys.

Kirjallisuudessa suomalainen huumori menee aika paljon heimopiirteiden mukaan. On savolaista suulasta kieroilua (Lassila, Tulitikkuja lainaamassa), on pohojolaasta isoottelua (Vaasan Jaakkoo ja Ilmari Turja), on Turun pualen kersantti Hietasen viisastelua jne.

Eniten Dessutom on oppinut pitämään sellaisesta salamielisestä virnuilusta, jonka parhaat edustajat ovat Pentti Haanpää ja Erno Paasilinna. Se on lähellä satiiria, ja sellaisesta Dessutom pitää, ilkeä ihminen kun luonteeltaan on. Maailmalla mestareita riittää Nikolai Gogolista Dario Fohon.

Vappu on suomalaisen elämänmenon ainoa karnevaali, ja karnevaali on yksi huumorin lajeista. Sen olemus on suomalaiselle kansanluonteelle vähän vieras, sillä suomalainen ei helposti riehaannu, paitsi joskus humalassa. Humoristi jokainen suomalainen kyllä uskoo olevansa, mutta oikeasti hän on kuitenkin pessimistinen realisti. Mutta tosissaan yrittämällä karnevaalikin kyllä luonnistuu. 

Dessutom siirtyy nyt muutamaksi päiväksi vappuviuhka kädessä hulinoimaan Helsingin karnevaalielämään. Toivotan lukijoille riehakasta vappua.

(Kuva: Terho / Helsingin Sanomat 30.4. 1992)

Elokuvia kaikille

Dessutom oli noin 15-vuotias syttyessään elokuvien lumoon. Samoihin aikoihin innostus syttyi myös kirjallisuuteen ja rock-musiikkiin. Filmi- ja kirjallisuushullu hän on vieläkin, rock on hiipunut ja musiikkikiinnostus siirtynyt kohti klassista.

Elokuvainnostuksen alku oli 60-luvun loppupuolen elokuvakerhossa, joka kokosi Jyväskylän teini-ikäisiä ja opiskelijoita salit täyteen. Toiminta oli vilkasta ja tarjonta korkeatasoista - näin jälkeenpäin tarjontaa voisi luonnehtia jopa huipputasoiseksi, sillä melkoinen määrä elokuvataiteen klassikoiksi osoittautuneita teoksia tuli nähdyksi.

Sama jatkui, kun Dessutom muutti Helsinkiin opiskelemaan. Löytyi Elokuva-arkisto, joka toimi Savoy-teatterissa ja myöhemmin Korkeavuorenkadulla, siinä missä nykyisin on Kom-teatteri. Oli kaupallistakin tarjontaa. Bio-Biossa, siinä missä nykyisin on ravintola Virgin Oil, esitettiin lauantaisin iltapäivällä toivesarjana merkkielokuvia. Sali oli aina täynnä.

Tällä(kin) alalla on tapahtunut kulttuurin murros huonompaan, suorastaan romahdus. Enää ei ole elokuvakerhoja, ei suosikkisarjoja. Klassikkoelokuvia ei enää näe valkokankaalla. Ylen Teema-kanava on hyvä korvike, mutta katselua televisiosta ei voi verrata siihen yhteisölliseen kokemukseen, kun ihmiset kokoontuvat pimeään saliin valkokankaan eteen. Elokuvakerhoissa kokoonnuttiin vielä elokuvan loputtua keskustelemaan koetusta ja jatkettiin usein pienemmissä porukoissa, monesti ihan kahden kesken…

Nykyisin elokuvateatterit ovat enemmänkin nuorison pop corn -paikkoja, joissa taustalla esitetään jotain kaupallista bulkkituotetta.

Dessutom luki äskettäin Virke-lehdestä Peter von Baghin haastattelun, jossa aiheena oli nuorison elokuvallinen yleissivistys. Se näyttää huonolta. Kouluissa elokuvakasvatus ei elä, eikä tarjontaa ole missään.
Elokuvahistorian professori von Baghia pyydettiin haastattelussa laatimaan viisikohtainen lista elokuvista, jotka hän näyttäisi 15-vuotiaille nuorille. Tässä tulos:

1. Risto Jarva: Jäniksen vuosi (”ekologisen näkökulman takia - liikuttava ja kaunis elokuva Suomen luonnosta, kuvaus luonnon ja teknistyvän yhteiskunnan taistelusta, kertomus yksilön vapaudesta”).
2. Carol Reed: Kolmas mies (”herättää mielikuvan siitä, miten sota pirstoo ihmiset”).
3. Jacques Demy: Cherbourgin sateenvarjot (”laulu rakastamisen vaikeudesta. Taivaassa päätetty liitto menee pieleen elämän olosuhteiden takia. Kiinnostava myös siksi, että se on kokonaan laulettu musikaali”).
4. Federico Fellini: La strada (”valtavaa, myytin tasolle ulottuvaa runollisuutta ja voimaa, kaunis satu kolmesta kiertävästä esiintyjästä”)
5. Stanley Kubrick: Tohtori Outolempi (”terävyytensä säilyttänyt, hauska elokuva vakavasta aiheesta, atomipommin uhasta”).

Dessutom pitää Petterin listaa onnistuneena. Siinä on elokuvahistoriallisen näkökulman lisäksi pedagoginen näkökulma, joka ottaa huomioon yleisön kehitystason, kaksi sukupuolta, kotitaustoista johtuvat monimutkaiset soveliaisuusnäkökohdat ym.)

Dessutom jäi miettimään, miten hän jatkaisi listaa. Tässä miettimisen tulos ilman perusteluja.

1. Charles Chaplin: Diktaattori
2. Alfred Hitchcock: Takaikkuna
3. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen
4. Arthur Penn: Armottomat
5. Jean Renoir: Suuri illusio
6. Jaques Tati: Enoni on toista maata
7. Franqois Truffaut: 400 kepposta
8. Billy Wilder: Piukat paikat
9. Fred Zinnemann: Sheriffi
10. Milos Forman: Yksi lensi yli käenpesän

Sanovat sitä satiiriksi

Dessutom on suurin odotuksin katsonut Ylen uutta lauantaisarjaa ”Ministerin tytär”. Ohjelmatiedoissa ja kuulutuksessa sitä sanottiin poliittiseksi satiiriksi.

Aika paljon luvattu. Pahat ennakkoaavistukset näyttävät toteutuvan, kun muutama osa on tullut nähdyksi. Satiiri on huippuvaikea laji. Dessutomilta itseltään sellaisen kirjoittaminen ei onnistuisi ollenkaan.

Helppo on muita moittia. Ministerin tyttären kirjoittajana näyttää olevan Jyrki Lehtola. Sama mies kirjoitti jo edellistä ”satiiria” nimeltä Presidentin kanslia.

Tunnetuksi Lehtola tuli surullisenkuuluisalla ”Sianhoito-oppaalla” 1980-luvulla. Se oli jonkinlainen uuden polven nuorten vihaisten miesten yritys pilkata edellisten sukupolvien kirjallista perinnettä ja julistaa uusi kirjallinen kulttuurikausi avatuksi. Sen lukeminen tuottaa lähinnä myötähäpeää. Olavi Paavolaisen ”Suursiivous” (1932) teki sen paljon tyylikkäämmin.

Sittemmin Lehtola on herättänyt huomiota tympeillä kolumneillaan iltapäivälehdissä. Niitä voi luonnehtia jonkinlaisiksi gonzo-journalismiksi Mattiesko Hytösen viitoittamalla tiellä. Pääsisältönä tuntuu olevan matalamielinen vittuilu julkisuuden henkilöille.

Eivät erityisempiä suosituksia ykköskanavan lauantai-illan prime time -viihdeohjelman käsikirjoittajaksi.

¤

Ministerin tyttäressä on taas kerran yritystä korvata käsikirjoituksen ideoiden puute kovalla vauhdilla, meuhkaamisella ja käsien heiluttelulla. Eivät ne korvaa.

Vertailukohdaksi tuli sopivasti Yle Teeman arkistoista esiin kaivetut Iltalypsy-sarjan jaksot 15 vuoden takaa. Sitä sarjaa pidän - monien muiden tavoin - parhaana kotimaisena poliittisena satiirina. Se oli ilkeä, mutta antoi kohteen häpäistä itse itsensä Karjakko-tytön haastattelussa. Joskus ilkeily meni kyllä mauttomuuksiin (Ahtisaaren pariskunta), mutta enimmäkseen terävyys oli oikealla tavalla politiikkaa ja poliitikkoja sohivaa.

Hyvässä satiirissa ydinkysymys ei ole pelkkä naurattaminen ja hekottelu. Naurun takaa pitää löytyä jotain muutakin. Pitäisi avautua uusia yhteyksiä ja löytyä oikoteitä oivaltaa ajan kummallisuuksia.

Suomalaisia pidetään vakavana kansana, vaikka toisaalta valtakunta on puolillaan hilpeitä veikkoja. Se hilpeys on kuitenkin yleensä naurua hampaat irvessä. Kovin moni suomalainen ei osaa nauraa iloisesti, sillä tunteiden piilottelu on kansallinen luonneominaisuus. Itkettäminen sujuu helpommin.

Terveydenhuollon viranomaisten kannattaisi kiinnittää huomiota tähän siinä kuin tupakan, rasvan ja suolan käyttöön. Tämä on kansanterveydellinen ongelma. Ettei ilo kääntyisi kokonaan kyynisyyden puolelle.

Kirjallisuudessakaan ei usein törmää yhteiskunnalliseen nauruun, mutta muutamia onnistujia on Suomessakin. Listan kärkeen pistän pakinoitsija Bisquitin. Veikko Huovinen osui heitoissaan välillä tikkataulun keskelle. Molemmilta löytyy anarkistista asennetta vakaviin asioihin.

Erinomainen irvistelijä oli Pentti Haanpää. Hänen ”Juttunsa” olivat aikaansa edellä lapualaisaikana ja sodan kytemisvaiheessa. Saman lajin ja oivalluksen maailmanennätyksen teki Chaplin Diktaatorin maapallotanssissa.

Jari Tervo pitää tässä yhteydessä mainita. Hänen uusinta teostaan ”Koljatti” on nimenomaan luonnehdittu poliittiseksi satiiriksi. Dessutom luki mutta ei innostunut. Parempi luonnehdinta olisi politiikkaan linkitetty äijähuumori. Paikoitellen kyllä nokkelaa verbaaliakrobatiaa mutta ei isompaa oivallusta ajan kummallisuuksista.

Maailmalla satiiri on ollut aina hurjaa Aristofaneesta alkaen. Mieluisimmiksi Dessutomille ovat tulleet Rabelais, Gogol ja Mark Twain. Televisiossa mielisarja on ollut Monty Python.

Suomessa satiirin tila näyttää nyt huonolta - on näyttänyt jo pitkään. Ministerin tytär ei tuo uutta lupausta. Käsikirjoittajasta se on kiinni. Kyllä ohjaaja ja näyttelijät homman hoitaisivat, jos olisi kunnon teksti.

Taide ja viihde - osa 2

(jatkoa eilisestä)

On vahinko, että koulu ei ole huolinut opetussuunnitelmaansa elokuvakasvatusta. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataide siellä ovat. Nykynuori menettää koko taidelajin, sillä siihen kaupallisuus iskee kaikkein tehokkaimmin. Elokuvankin klassikot olisi hyvä oppia tuntemaan.

Kaikista taiteista juuri elokuvan klassikot olisivat helpoimmin koettavissa. Chaplin, Eisenstein, Hitchcock, Fellini, Kurosawa, Truffaut, Ford, Bergman, Bunuel, Tati, Welles ja monet muut ovat kohta kadonnutta kulttuurihistoriaa, jos nuoremmat sukupolvet eivät löydä niitä popcornin seasta. Kotimaisista ainakin Kassila, Niskanen, Jarva ja Kaurismäki kuuluisivat samalle listalle.

Aikanaan kulttuurin häpeätahraksi luokiteltiin rillumarei-genre. Helismaan ja kumppaneiden tekeleet olivat taiteen näkökulmasta sietämättömän kehnoja. Myöhempi aikakausi on (lähinnä Peter von Baghin ansiosta)  alkanut katsoa niitä toisestakin näkökulmasta: kuvana suomalaista sodanjälkeistä mielenmaisemaa.
Dessutom hyväksyy muutoksen ja katsoo Rovaniemen markkinat ja Lentävän kalakukon ja muut tarkalla silmällä ja näkee niissä kuvan, jonka ymmärtäminen ja tunnistaminen on osa suomalaisuutta. Rillumarein liepeiltä löytyi lastenkulttuurikin ennen televisiota ja Pikku-Kakkosta. Kokonainen sukupolvi meistä suurista ikäluokista sai lastenohjelmansa Pekka ja Pätkä -elokuvista.

Koulu on ymmärtääkseni parhaiten onnistunut musiikin ”ylhäisen” ja ”alhaisen” hyväksymisessä. Dessutomin omana kouluaikana musiikkitunnit täyttyivät virsistä, maakuntalauluista ja isänmaallisista hymistyksistä. Nyt ohjelmaan näyttävät kuuluvan kaikki osa-alueet klassisesta musiikista rokkiin. Siitä kehut peruskoululle ja lukiolle - tosin tuntimäärä on nolostuttavan pieni.
Kuiskaaja siteeraa amerikkalaista Las Vegasin yliopistpn professoria Dave Hicleyta: ”Populaarikulttuuri muistuttaa meitä siitä, että on olemassa meille kaikille yhteisiä asioita ja että olemme yleisesti ottaen OK. Korkeakulttuuri muistuttaa meitä siitä, että olemme yksin, emme erityisen hyveellisiä ja että meidän on pakko kuolla.”

On tässä pikkuisen perää, mutta vähän turhan kategorisesti ilmaistuna. Ydinasia on mielestäni siinä, että merkittävän teoksen äärellä lukija / katsoja huomaa, että tässähän puhutaan minusta / minun maailmastani.

Jos ei puhuta, se on sitten viihdettä. Ja sekin voi joskus olla ihan tasokasta ja hyödyllistä.