Elvis 75 v

Elvis olisi täyttänyt tänään 75 vuottta.

Dessutomin suhtautuminen Elvikseen on aika kaksijakoinen. Asenne oli hyvin myönteinen niinä 50-luvun lopun vuosina, jolloin pikku-Dessu ei oikein vielä ymmärtänyt olennaisia asioita. Oli vain erikoisen näköinen mies, jonka kuvia isommat tytöt ripustivat seinilleen.

Sitten Elviksen kuvia tuli purukumipaketteihin. Litteitä levyjä, joissa kuoripaperin alla oli piilossa keräilykuva. Kuvia oli varmaan useita kymmeniä, ehkä lähelle sata. Muistaakseni kaikki mustavalkoisia. Osa kasvolähikuvia, joissa vaikuttavinta oli rasvalla kammattu tukkatöyhtö. Osa kokovartalokuvia, joissa oli aavistettavissa rockin röyhkeä lantioliike.

Muita purukumipakettien keräilyaiheita olivat ainakin autot, filmitähdet ja Buffalo Bill.

Purukumikuvia Dessukin keräsi, kuten kaikki koulupojat. Niitä vaihdeltiin välitunneilla, jotta sarja tulisi täyteen. Jossakin elämänsä muutossa Dessu on valitettavasti hukannut kokoelmansa.

Elvis oli Dessulle kuva. Elviksen musiikista näiltä 50-luvun vuosilta Dessu ei muista juurikaan mitään. Varmaankin jokunen kappale tuli radion lauantain toivotuissa levyissä. Siinä kaikki - se ei tuntunut tärkeältä. Dessu oli liian nuori.

Se oli valitettavaa, sillä jotain suurta pääsi menemään ohi. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, millainen täydellinen, jäljittelemätön monumentti nuori Elvis oli. Aidosti nuorekas, vilpitön kapinallinen, ei vielä liian kaupallinen. Siinä syntyi nuorisokulttuuri, Elvis oli sen renessanssihahmo, jonka vaikutus säteili pitkälle tulevaisuuteen.

Vaikutus kyllä tuli tutuksi sitten 60-luvun puolella, kun Beatles ja muut pääsivät vauhtiin. Enää Dessu ei ollut liian nuori. Mutta Elvis alkoi olla liian vanha.

Rasvattu tukka, pulisongit, hapan perusilme; maskeeraajan tuote. Kapinallinen olemus muuttui normaaliksi amerikkalaiseksi hammashymyksi. Sellainen ei kelvannut Beatles-fanille, kun pop-musiikki pääsi kiitoon.

Elviksestä tuli aikakautensa murhenäytelmä. Siinä paistoi läpi yritys, ettei ulkonäkö ikäänny. Elviksen kasvoista tuli järkyttävä tarina, koska hän ei kaupallisuuden paineissa saanut vanhentua kuin muut. Hän sähläsi väsähtäneitä elokuvia, asui eristettynä ja upporikkaana prameassa Gracelandissaan henkivartijoiden ympäröimänä ja alkoi esiintymisissään tulkita banaalilla ja pöyhkeilevällä tavalla ikivihreitä paljetit kimaltaen.

Kapina oli siitä kaukana.

Elviksen tuhoutumisen tarina on tuttu monesta muustakin viihdemaailman yhteydestä: Marilyn Monroe, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Billie Holiday, Charlie Parker - miksei myös Olavi Virta, Irvin Goodman, Badding…

Mutta syvä kiitos ja kumarrus lähetetään tähtitarhojen taa tähdelle, joka lähetti rockin lentoon.

Pitkätukkaiset lurjukset

Dessutom voi hiljaisesti onnitella itseään monesta kohdalleen osuneesta sattumankantamoisesta elämänsä varrella. Yksi niistä on se, että hän sattui olemaan 13-vuotias juuri täsmälleen vuonna 1964.

Se oli erinomainen ikä uuden aikakauden murroskohdassa.

Uuden päälle vyöryvän nuorisokulttuurin ulkoisena merkkinä Dessutom ei enää suostunut menemään parturiin vaan kasvatti pitkän tukan. Niin teki moni muukin. Se oli kapinaa.

Vanhoista luokkakuvista näen, että ei se kapina kovin raju ollut verrattaessa myöhempien aikojen pitkiin tukkiin. Vähän tuli tukkaa korvanlehden yläosan päälle ja alas otsalle lähelle kulmakarvoja.

Mutta kontrasti entiseen oli merkittävä. Vanhempien määräysvalta oli siihen saakka vaatinut lyhyttä tukkaa - ja se tarkoitti todella lyhyttä. Kotona oli ”lippauskone”, jolla isä veti hiukset niskasta ja korvallisilta nahkaa myöten sileiksi lähelle päälakea. Ylös jätettiin vähän tupsua. Tämä operaatio toistui suunnilleen joka toinen lauantai ennen saunaan menoa. Sellainen tukka oli miehekäs. Muunlainen ei tullut edes mieleen. Valtakunta eli yhtenäiskulttuurin aikakautta.

Rouva Nevalaisen parturiliikkeessä käytiin aina joskus - siinä oli luksuksen makua. Odotuspenkillä meni joskus pitkään. Dessu muistaa, että lehtikorissa oli Aku Ankkaa ja Jallua. Rouva otti Jallut pois ja vei ne syrjään. Dessu mietti, että mitähän nuokin ovat.

Rouvan käsittelyssä ei tullut samanlaisia vihlaisuja kuin kotikoneella. Hänellä oli suriseva sähkökone, eikä sen terärakoihin tarttunut hiuksia niin kuin isän. Hän myös tupsutti pehmeällä sudilla lopuksi ja pruikkasi hyvänhajuista suihketta.

1964 partureille taisi käydä huonosti. Tuli uusi aikakausi.

Mullistus alkoi Liverpoolista ja ulottui kohta Jyväskyläänkin. Hiuksissa se näkyi. Elvis-tukka ja Brylcreem-rasva nousivat rajalinjaksi vanhan ja uuden nuorisokulttuurin väliin.

Me pitkälettiset istuimme Ruthin Vintillä ja kuuntelimme jukeboksista Beatlesia. All my loving, Can´t buy me love, Rock n roll music… Väinönkadun levykauppa sai asiakkaita. Tuli vielä kireät housut, kukkapaita ja ketju kaulaan. Samettikankaiset Retu-kengät. Tytöillä minihameet ja Indiskasta ostetut intianpuuvillahörhelöt. Kauniita kuin mitkä. Yhtäkkiä kaikki oli erilaista kuin ennen.

Isää hävetti, kun poika oli niin epäsiistin näköinen. Pitkä tukka ja muutama partahaivenkin. Kotona tuli yhteenottoja. Äiti itki ja yritti supattaa järkeä päähän. Kaupungilla puistoissa istuskelevat äijäsakit keksivät naama virneessä vihellellä perään: - Hei tytöt…
¤

Ensimmäisen kerran Dessu huomasi jäävänsä jälkeen ulkonäön kehityksestä, kun punkkarit ilmestyivät katukuvaan. Tuohon en mene mukaan, vaikka musiikissa onkin ansiokkaita tuotoksia.

Nyt Dessu katselee ympärilleen. Tatuointeja näkyy, muutama lävistyskin. Vierasta, outoa. Mutta pidän suuni kiinni. Ei saa käydän niin kuin oman isän kanssa aikoinaan Jyväskylässä.

Yhtä hiljaa nuoriso on Dessun ulkomuodosta. Kiitos siitä. Mutta olisi mielenkiintoista tietää… Jäljellä on yhä viitteitä vuodelta 1964. Tukka pitkänpuoleinen. Parransänkeä. Ei sellainen kulttuurin murros koskaan näytä menevän ohi.