Isänmaallisen toiminnan päivänä

 Ei selityksiä.

 

 

 

Päihtykää

Kun otin kirjan hyllystä, sen välistä tipahti kirjekuori.

Ei siinä mitään outoa ollut. Useinhan minulla kirjojen välistä tipahtelee kaikenlaista, lehtileikkeitä, muistiinpanoja, monisteita. Olen tipahteluun aikojen myötä jotenkin vaistomaisesti oppinut varautumaan, joten onnistuin sieppaamaan kirjekuoren ennen kuin se pääsi putoamaan lattialle.

Kirjekuoria ei kuitenkaan kirjojeni välistä usein tipahtele. Mikä kumma? Heti piti avata kuori ja katsoa.

Siellä oli käsin kirjoitettu kutsu juhlimaan. Käsiala oli tuttu. Tarjolla olisi viiniä, ruokaa, saunomista, musiikkia. Päivämäärä kertoi ajankohdan: toukokuu 1975. Allekirjoitus: Simo.

Kutsukirjeen lopussa oli pitkä sitaatti:

"Päihtykää  

Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveätä taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja
painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa.  

Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan, mutta päihtykää. Ja jos joskus palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurrmikolla, huoneenne synkässä yksinäisyydessä heräätte päihtymyksen laskeuduttua tai hävittyä, kysykää tuulelta, aalloilta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta katoavalta, pyörivältä, laulavalta, puhuvalta kysykää, mikä aika on. Ja tuuli, aalto, tähti, lintu, kello vastaavat: On aika päihtyä. 

Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan."

Simo oli hyvä ystäväni, kirjallisuuden opiskelija ja putkiasentaja. Tutustuimme, kun tavoittelimme samaa tyttöä, olimme vähän kuin kilpakosijat Truffaut´n elokuvassa Jules ja Jim.  Kumpikaan meistä ei saavuttanut lopullista voittoa, mutta minä taisin menestyä paremmin.

Kyllä minä muistan, että Simon kutsua kuuntelin tarkalla korvalla. Kaikkea kolmea siellä oli yllin kyllin.

Simo oli omalaatuinen hurmahenki, äärettömän innostunut kaikista noista sitaatin lopussa mainituista kolmesta, mutta yhdestä niistä vähän turhankin paljon. Sen myötä idealistin valo sammui jo vuosia sitten. Ei se siltä osin Simolle itselleen hyvä neuvo ollut.

Kirje oli piilossa täsmälleen oikean kirjan välissä. Täältä kirjeen sitaatti löytyy:

Charles Baudelaire. Pariisin ikävä, suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo (Le Spleen de Paris - 1869)

Vähäpätöisellä asialla

Juuri kun Dessu kääntyi Snellmaninkadulta Senaatintorille, alkoi sataa. Ei mikään pieni ripsottelu vaan kunnon ryöppy. Eikä minulla tietenkään ollut laukussa sateenvarjoa - aamulla töihin lähtiessä oli näyttänyt poutaiselta.

Mitä mies tekee tällaisella hädän hetkellä? 

Dessu arvioi pikaisesti nopeimman reitin suojaan. Tuomiokirkon portaat ovat liian pitkät ja jyrkät. Ei sinne. Tuskinpa kirkko on edes auki. Sitä paitsi suojelun hakeminen kirkosta näin maalliseen hätään taitaisi olla väärinkäyttöä, kun en edes kuulu kirkkoon enkä siis maksa veroa.

Lähin rakennus olisi vasemmalla takanani. Valtioneuvoston palatsi. Mutta siellä on taatusti vastassa vartija ja tiukka turvatarkastus. Käännyttäisivät minut takaisin sateeseen. Pitäisi olla etukäteen sovittu aika tapaamiseen ministerin kanssa. Ei onnistu, epäilisivät vielä terroristiksi kun olen tällainen partainen rantarosvon näköinen.

Entä paluu takaisin työpaikalle Vuoronvarausvirastoon? Sinne kestäisi ehkä neljä minuuttia, korkeintaan viisi. Se on liikaa. Korttelin päässä takanani olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto. Tuttu paikka, siellä istuin paljon opiskeluvuosina. Mutta nyt sekin on liian kaukana, ainakin kaksi tai kolme minuuttia. Molemmissa vaihtoehdoissa ehtisin kastua liikaa.

Samoin liian kaukana on torin alalaidalla oleva Kiseleffin basaari. Kastuisin läpimäräksi laukatessani torin yli.

Suoraan edessä on yliopiston vanhan puolen pääovelle johtava portaikko. Sinne! Hyvin tuttu paikka, olen siellä istunut varmaan tuhat tuntia luennoilla ja seminaareissa.

Keisarin patsaan kohdalla huomaan kiirehtimisen tarpeettomaksi, sillä olen jo läpimärkä. Eivät vaatteet tästä märemmiksi voi tulla. Minne kiiruhdat, matkamies maan? Voin siis yhtä hyvin pysähtyä näppäämään kuvan tästä suomalaisen sivistyshistorian ehkä tärkeimmästä portaikosta. Ketkä kaikki kansakunnan suurmiehet ja -naiset ovatkaan tästä ovesta astuneet oppia ja sivistystä hankkimaan. Ehkä moni heistäkin sateesta märkinä.

Tästä ovesta on sukupolvien ajan astuttu juhlasaliin nauttimaan säveltaiteesta tai kuulemaan korkeatasoisia ja arvokkaita esitelmiä. Siitä on astuttu saliin noutamaan akateemisia tutkintotodistuksia ja siitä on astuttu ulos tuoreina maistereina tai tohtoreina.

Näin arvokkaalle paikalle minä olen nyt rientämässä näin vähäpätöisessä asiassa.

Mieleen nousee myös tähän portaikkoon liittyvä runo.

Väinö Kirstinän runo Rector Magnificus (Puhetta - 1963) on ensimmäisiä suomalaisia kuvarunoja. Se liittyy täsmälleen tähän portaikkoon.

Runossa Helsingin yliopiston roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies (1894 - 1963), ´kunnianarvoisa rehtori´, astuu alas yliopiston portaita Senaatintorille ja käy läheisellä Kauppatorilla ostamassa suuren hauen ja palaa sitten takaisin ja nousee lopuksi yliopiston portaita ylös.

Runo on paitsi teksti, myös kuva. Siinä näkyvät yliopiston laskeutuvat portaat, Tuomiokirkon yhdeksää näyttävä kello, rehtorin ylväs hahmo, ryhdikkäät ja suorat askeleet, hauen leukaluiden irvistys ja lopussa yliopiston nousevat portaat.


Kuvissa, jotka saa klikkaamalla suuremmiksi, 1) Yliopiston portaat 2) Väinö Kirstinän runo ja 3) Edwin Linkomiehen hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla.

Modernin runouden virasto

Paljon on ollut irvistelyä suomalaisten liikelaitosten uusista nimistä. On syntynyt Itellaa ja Destiaa ja ties mitä.

Miksi eivät kelpaa perinteiset nimet, joista sai käsityksen, millä alalla putiikki toimii? Mitä vikaa oli entisissä nimissä ”Posti” ja ”Tielaitos”?

Vastaukseksi olemme saaneet selityksiä kansainvälistymisestä, dynaamisesta brändistä, suomenkielisen nimen imagohaitasta jne. Suomeksi sanottuna hienostelunhimosta.

Selitykset eivät kelpaa Dessulle. Eivät ole kelvanneet myöskään Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle. Siellä on oltu aktiivisia ymmärrettävän viranomaiskielen vaatimisessa. On tehty ehdotus kieliasun ymmärrettävyyden parantamisesta ja määräyksen ottamisesta mukaan seuraavaan hallitusohjelmaan. Kannatan lämpimästi.

¤ ¤ ¤ 

Dessu ei suostu pistämään rahojaan siihen pankkiin, joka on ottanut nimensä Kalevalasta mutta ei suostu kirjoittamaan nimeään kielemme perinteisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaisesti vaan keikailee yhdysviivan ja ison alkukirjaimen virheillä.

Mutta äskettäin Dessu riemastui huomatessaan lehdessä ilmoituksen, joka sisälsi aivan ennennäkemätöntä kielenkäytäntöä. Selvästikin on syntynyt virasto, joka hakee nimensä ja logonsa muodot 1960-luvun runouden modernismista. Sanojen katkaisukohdat ja jakautuminen riviltä toiselle sekä yhdysviivojen pois jättäminen edustaa uutta, 60-luvun dadaismista ja surrealismista ihanteensa etsivää ilmaisua.  Kuva on tässä vieressä.

Jos Väinö Kirstinä olisi vielä hengissä, voisin epäillä, että hänet on palkattu tämän viraston julkaisujohtajaksi. Kirstinä oli hieno runoilija, ja juuri hän vahvimmin edusti sitä typografista runouskeinoa, jonka Liikennevirasto on nyt ottanut nimessään käyttöön. Ei Kirstinä ensimmäinen laatuaan ollut, esim. ranskalaiset symbolistit käyttivät keinoa jo vuosisadan vaihteessa ja Aaro Hellaakoskellakin oli samansuuntaisia kokeiluja, mutta Kirstinä vei tyylin pitkälle. 

Liitän tähän näytteen Kirstinän runotyylistä. Klikkaa runo suuremmaksi ja katso tarkasti hänen sanojaan kuviossa, niiden katkaisupaikkoja riviltä toiselle, niiden välimerkkejä, typografian kokonaisuutta. Se on silkkaa modernismia. Kirstinän viitoittamalla tiellä Liik  enne  vira  sto nyt etenee. 

En tiedä, missä määrin liikenneministeri on toiminut alaisensa viraston uuden linjan taustavaikuttajana, mutta jos on, ministeri Linden olisi tällaisella näytöllä vahva ehdokas seuraavan hallituksen kulttuuriministeriksi.

Jäämme odottamaan jatkoa. Toivottavasti näemme lähiaikoina Liik  enne  vira  ston julkaisevan laajempia tekstikokonaisuuksia tällä raikkaalla tekniikalla, joka ensimmäistä kertaa tuo visuaalisen runoustaiteen osaksi valtionhallintoa.

Kulkija luonteeltaan

Dessu on valmistautumassa perjantaina suoritettavaan kyynärpääoperaatioon. Valmistautuminen on viisasta tehdä niin kauan kuin kaksi kättä on käytettävissä. Valmistautuminen tarkoittaa kesätavaran, kuten kirjojen,  pakkaamista laukkuihin ja kantamista autoon. Uimahousutkin on viisasta pakata mökille vietäväksi kirjojen lisäksi, vaikka omassa saunarannassa niitä ei tarvitakaan.

Sairaalasta pääsen ilmeisesti pois samana päivänä, joten matka Längelmäveden rannalle voi alkaa vaikkapa heti. Mitäpä sitä viivyttelemään. Apukuski on valmiustilassa. Minä toimin kartanlukijana.

 Puutarhatyöt eivät taida onnistua niin kauan kuin käpälä on kantositeessä, mutta väliäkö sillä. Vanhat perennat kukoistavat ilman hoitoakin. Ruokapöytään tarkoitettujen kasvien penkit olen möyhentänyt ja kattanut jo syksyllä, joten taimen istuttaminen taitaa onnistua yksikätisenä. Puutarha-asioissa olen saanut paljon hyödyllistä oppia ja asennetta mm. runoilija Väinö Kirstinän mainiosta kirjasta ”Puutarhassa”. Kirstinäkin piti kesäkotia Hämeessä, samoin kuin minä. Kirstinän vanha mäkitupa sijaitsi Luopioisten Puutikkalassa, minun lähellä Hiljaistenmiestenlaaksoa.

¤

Kesät ovat toisaalta paikallaan pysymisen aikaa, toisaalta menemisen aikaa. Olen tottunut kesäisin kiertelemään lähiseutujen kulttuuritapahtumissa. Vakiintuneita kohteita ovat olleet mm. seuraavat:

Tampereen museot ja näyttelyt / Oriveden Purnu / Visavuori / Mäntän nykytaide & Serlachius-museot / Vammalan vanhat kirjat / Urjalan Pentinkulman päivät / Jyväskylän kesä + museot / Valkeakosken työväenmusiikki / Äänekosken Keitele-jazz / Tampereen teatterikesä.

Eivät nämä kaikki joka kesä ole mahtuneet mukaan, mutta aika usein kuitenkin. Hinku olisi taas muutaman vuoden tauon jälkeen lähteä myös Sodankylän Midnight sun -elokuvafestivaaleille. Siellä ilmapiiri on aivan erityisen hyvin Dessun mentaliteettiin sopiva.

Esitteestä olen huomannut muutaman uudenkin kiinnostavan tilaisuuden: Sastamalassa olisi Wanhan musiikin juhlat, Orivedellä Uuden kirjallisuuden päivät ja Ruovedellä kamarimusiikkijuhla. Lisäksi pitäisi lopultakin päästä katsomaan Tyrvään vanhan kirkon uutta taidetta. Aikomus oli jo viime kesänä, mutta jotenkin jäi.

Olen tullut laiskaksi lähtemään kauas, sillä läheltäkin löytyy vaikka mitä. Pirkanmaalta ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen suuria. Tilaisuudet ovat viehättävän pienimuotoisia. Suuret spektaakkelit näen televisiosta. Niitä on taas yllin kyllin luvassa, kuten jalkapallon MM-kisat, Ruotsin prinsessahäät ja Kepun puoluekokous.

¤

Päivisin Dessu puuhailee mielellään kotitontillaan. Puutarhatyöt miellyttävät erityisen paljon. Kun talvet asuu kerrostalossa Töölöntorin laidalla, jossa ei pääse edes lumitöihin, kesällä sielu lepää, kun saa upottaa sormet multaan. Aluksi nyt vain vasemman käden sormet, viikon tai parin kuluttua molempien.

Dessu on yöihmisiä. Hän ei mene aikaisin nukkumaan, ei varsinkaan valoisina kesäöinä. Öinen kuljeskelu rantatiellä, seisoskelu pienen joen ylittävällä sillalla, istuskelu laiturilla, sellaisissa kokee keskiyön hurman. Tunnelma on kuin Sillanpään nuoruusnovelleissa. Usein työnnän veneen vesille, soutelen hiljaksiin Kaislalahden rannoilla ja annan veneen ajelehtia vapaasti ja kuuntelen yön ääniä. Nyt yksikätisenä ja yksiairoisena soutelu taitaisi saada uuden luonteen: siinähän vene pyörii ympyrää. Varmaankin on syytä sitoa vene pitkällä narulla laiturin tolppaan, muuten en pääse järveltä kotiin.

¤ 
Dessu lopettaa blogin kirjoittelun tähän. Maalla en käytä tietokonetta muutoin kuin äärimmäisen hädän hetkellä, kuten sateella. Läppäri on matkassa mukana, mutta yritän olla koskematta siihen. Kiitän kaikkia täällä tutuksi tulleita lukijoita, kirjoittajia ja kommentoijia. Toivotan kaikille hyvää kesää.

Jos kesä joskus päättyy ja jos kesän seikkailuista ehjänä selviän, lupaan palata.

VIRGINIE & EDELFELT

”Tuossa ovat silmät, joiden liekki lävistää hämyn; terävät ja hirveät tähtäimet, jotka tunnen niiden pelottavasta ilkikurisuudesta. Ne vetävät luo ja ahmivat varomattoman tarkastelijan katseen.” (Charles Baudelaire, suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo)

Heidi Köngäksen ohjaama Virginie miellytti. Se oli onnistunut tulkinta Anna Kortelaisen kirjasta ”Virginie - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina” (2002). Köngäs tekee harvoin mutta hyvää.


Teos on herkullinen yhdistelmä arvoitusdekkaria, taidehistoriallista tutkimusta, matkakertomusta ja kulttuuriesseetä. Lisäksi se avaa näkymän pariisilaisen taiteilijayhteisön elämään.

Kohteena on 1800-luvun lopun nuori eroottisesti säkenöivä kaunotar, jonka identiteettiä suomalainen tutkija yrittää etsiä Pariisissa ja ympäri Eurooppaa niukkojen vihjeiden johdattamana. Tyttö oli Pariisissa työskennelleen Edelfeltin mallina useissa maalauksissa, ja hänellä oli intohimoinen mutta lyhytkestoinen suhde taiteilijan kanssa.

Johtolangat eivät vie etsijää perille. Kuka on tämä arvoituksellinen kaunotar, jota Edelfelt niin aistikkaasti kuvasi?

Lopussa avautuu kuitenkin uusi ratkaisun mahdollisuus - teos jää ikään kuin kaipaamaan jatkoa. Vihjeen ydin on kutkuttavalla tavalla Charles Baudelairin Pahan kukkia -runokokoelman kuuluisa mystinen muusa, Musta Venus, jollainen on taustalla näkyvissä myös Edelfeltin viimeisessä Virginiestä maalaamassa taulussa.