Ei enää

Jos jotain nuoruudesta kaipaan, niin rentoa reissaamista. Kun liftaamaan lähdettiin, ei ollut suurta väliä sillä, mihin päädyttiin. Kunhan johonkin.

Tukholman eteläpuolelta moottoritien liittymästä liftaus onnistui helposti. Kerran päädyin Berliiniin, kerran Amsterdamiin, kerran K:n ja E:n kanssa vain Kööpenhaminaan. Pari kertaa lähdettiin näiden teiniteatterin runotyttöjen kanssa rättisitikalla isommalle kierrokselle, mutta Amsterdamin Dam-aukiolle taas päädyttiin.

Teltta oli mukana, mutta kun sopivaa telttailupaikkaa ei aina reitille osunut, yhtä hyvin voitiin yöpyä asemilla tai puistonpenkillä. Välillä yöuni saattoi jäädä kokonaan väliin kaupungilla kulkiessa. Ei tarvittu aikatauluja eikä hotellivarauksia. Ei niihin olisi ollut varaakaan. Interrail-kokemukset jäivät minulta aika vähiin, sillä ikärajat eivät siihen aikaan osuneet ihan kohdalleen.

Reissuilla kohtasi jännittäviä ihmisiä. Kaikki tämä palautui mieleen, kun muutama päivä sitten katsoin televisiosta vanhan tutun Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, ohj. Richard Linklater 1995). Siinä nuori amerikkalainen poika (Ethan Hawke) ja ranskalainen tyttö (Julie Delpy) kohtaavat sattumalta junassa, kiinnostuvat toisistaan ja päättävät viivyttää eronhetkeä nousemalla junasta Wienissä. Siellä he kulkevat kesäyössä pitkin kaupunkia, tutustuvat toisiinsa ja ihastuvat aika lailla. Aamulla eron hetken tullessa he hätäilevät, jääkö tämä yö heinän ainoaksi kohtaamisekseen.  He päättävät palata samalle asemalaiturille tasan puolen vuoden kuluttua. – Toteutuuko suunnitelma, sen katsoja saa tietää kakkososassa, joka valmistui yhdeksän vuotta myöhemmin.

Pakko myötää, että kaikki tuollainen reissaaminen on kaukaista menneisyyttä.

Mieli tekisi, mutta ei onnistu enää. Minäkö liftaamaan moottoritien liittymään? Minäkö telttaan nukkumaan? Yön yli kuljeskelu saattaisi vielä onnistua – olenhan viime vuosiin asti vaellellut kesäyöt linnunlaulua tarkkaillen Längelmäveden rantapolulla ja Strömforsin kyläteillä.

Mutta kyllä se on pientä kateutta tuntien myönnettävä, että ”Nuoruus on mänt”, niin kuin Elämänmeno-sarjan päähenkilö (Ritva Oksanen) karjalan murteella suree Åke Lindmanin ohjaamassa ja Pirkko Saision kirjoittamassa teoksessa.

Varmuus

Suomen kirjallisuuteen ilmestyi 1990 uusi nimi, Eva Wein. Hänen esikoisteoksensa nimi oli Puolimaailman nainen.

Esikoisteos sai varsin myönteiset arvostelut. Minäkin luin kirjan heti tuoreeltaan ja muistan pitäneeni kovasti. Takakannessa kirjaa kuvataan näin:

Latautunutta, eroottista esikoisproosaa. Unia, muistoja, omaelämäkertaa. Aiheet kulkevat Sipoon puolijuutalaisista lapsuusmuistoista pääkaupungin yöhön ja sitä tietä Eurooppaan: Berliiniin, Varsovaan, Wieniin. Liftarin ja interreilaajan päiväkertomusten rinnalla kulkevat yövoittoiset vahvasti eroottiset päiväunet: kirjoittaja kuvittelee sen, mistä todellisuus näyttää vain orastavan idun: pieni puolalainen tyttö sodanjälkeisessä Berliinissä paljastuu omaksi äidiksi, rakkaudeksi, joka livahtaa käsistä, jää elämään nopeissa sakraaleissa mielikuvissa.

Eva Weinin toinen kirja ilmestyi 1992. Sen nimi on Kulkue – vaellusfresko. Sen kanssa minulle tuli pieni ongelma. Kirjan alussa nimittäin lukee, että se on omistettu Aleksei Kareninille.

Totta kai kirjallisuusihminen Aleksei Kareninin tietää. Hän on Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan aviomies.

Tällainen omistus vaikutti tietysti kirjan lukutapaan. Luin Kulkuetta tarkkaillen, mihin omistus viittaa. Luin uutta kirjaa ikään kuin Tolstoin kirjan läpi etsien yhtymäkohtia.

Aivan ilmeisiä perusteita omistukselle en huomannut. Jotain symbolitason yhtäläisyyksiä oivalsin. Tunsin olevani varma oivalluksestani. Mikään ei ole niin ihanaa kuin varmuus.

Nyt, 32 vuotta myöhemmin, asia selvisi lopullisesti. Kävi niin kuin Brecht varoitti: ” Varma ei ole varmaa, mikä on, ei pysy”  (”Das Sichere ist nicht sicher. So, wie es ist, bleibt es nicht”)

Aleksei Karenin oli kirjailijan kissan nimi. Kirjailija oli vetäytynyt kesämökille kirjoittamaan, ja kissa makaili kirjailijan vieressä korituolissa koko kirjoitusprosessin ajan. Kun työ valmistui, kissa katosi.

Ihan hyvä perustelu omistuskirjoitukselle. Voi tietysti epäillä, että omistuskirjoitus ilman selitystä oli kieromielinen ansa meille intertekstuaalisella osaamisella viisasteleville kirjallisuusihmisille.

Oli tässä Eva Weinissa toinenkin kieromielinen ansa, johon kaikki lukijat lankesivat. Eivät edes kriitikot sitä huomanneet. Melkoinen hämäysoperaatio kustantamossa hämäyksen toteuttamiseksi tehtiin. Totuus paljastui vasta, kun Eva Weinin Kulkue valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Palkintojenjakotilaisuudessa ehdolla olevien pöytään marssi muina naisina yksi kirjailija, jonka nimeä ei ehdokaslistassa ollut.

Eva Weinin oikea nimi oli Pirkko Saisio.

(Lähdeteos: Heini Junkkaala, Pirkko Saisio – sopimaton  WSOY 2023) 

(Kuva: Pekka Vuori)

P.S. Aleksei Karenin palasi juoksultaan muutaman viikon kuluttua. Kirja oli silloin jo painossa.

 

Nuori ja notkea

Aina välillä näitä on ennenkin ollut, mutta kyllä tämä nyt on hankalimmasta päästä. Sopivaa asentoa ei meinaa löytyä.

959 sivua, noin 7 cm paksu, painava kuin miesten kuula. Puntaria minulla ei ole – en saa mitatuksi, kelpaisiko tämä kuulantyöntövälineeksi. Pienenpuoleista pränttiäkin vielä. On siinä kirjalla mittaa.

Melkein sata sivua olen lukenut ja hyvin vetää. Pää nauttii virkeästä tekstistä mutta kädet väsyvät. Tavallinen lukuasento nojatuolissa ei ole hyvä.

Miten asettuisin lukeman?

Jos pistän kirjan pöydälle, lukuasento tulee niskasta ryhdittömäksi. Pää on etukenossa, leuka melkein rintaa vasten. Ainoa kelvolliselta tuntuva asento on mennä sohvalle selälleen, kasata tyynyjä hartioiden ja niskan alle ja asettaa kirjan paino ylävatsan päälle. Tämä taitaa olla ainoa tietämäni hyöty, joka isonpuoleisesta johtajanvatsasta on. Pysyy kirja riittävän lähellä ja riittävän korkealla ilman käsivoimia.

Mutta mutta…

Liiallisesta makailusta minua juuri moitittiin. Olen kulkenut fysioterapeutilla selkävaivoja korjaamassa. Selkälihaksia pitäisi vahvistaa, jotta ryhti pysyisi suorana ja notkeus paranisi. Nuori notkea naisterapeutti yrittää hyppyyttää minua oikein kunnolla. Tätä vauhtia olen kesään mennessä sellaisessa notkeustilassa, että voin tuosta vain pinkaista 110 metrin aidat ja osallistua seiväshyppyyn.

Tästä painavasta kirjasta en taida mainita hänelle mitään. Luultavasti hän määräisi minut lukeman kirjan suorana seisten kirja eteen suoriksi ojennetuissa käsissä.

 

Paras

Ovat jossain äänestäneet, mikä on kaikkien aikojen paras kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut teos. Voittajaksi tuli Ulla-Lena Lundbergin kirjoittama ”Jää”  (Is), joka voitti kisan 2012.

Palkintoja on jaettu nyt 40 vuotta, joten valinnan varaa oli runsaasti. Minä en äänestänyt, sillä en ole huomannut tällaista äänestystä. Jos olisin huomannut, olisin kannattanut juuri tätä teosta. Se jätti poikkeuksellisen vahvan muistijäljen.

HS:n veteraanitoimittaja Antti Majander kertoi aiheeseen liittyvän muistikuvansa. Toimituksessa oli pyydetty kirjallisuustoimittajia valitsemaan kotimaisen kirjallisuuden kaunein lause.

Toimittaja oli ensin pitänyt ideaa typeränä mutta muistanut sitten yhden vahvasti mieleen jääneen virkkeen. Se on juuri tämän Lundbergin kirjan alkulause.

”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.” (suom. Leena Vallisaari)

Hieno oivallus. Tässä kirjassa todella odotetaan venettä tulevaksi.

HS:n kirjoituksessa jää melkein kokonaan huomiotta, että kirja on ruotsinkielinen. Näin ollen tuo oivaltava virke on syytä esittää myös alkukielellä. Tässä se tulee.

Minun asenteeni Finlandia-palkintoon on hieman penseä. Se on kovin vahvasti kaupallisuuden palvelemiseksi keksitty jippo. En tietenkään suhtaudu penseästi kirjailijoiden palkitsemiseen sinänsä. On palkittujen listalla monta hienoa teosta. Toisaalta on kyllä muutama aika outokin päässyt palkinnoille. – No, makuasioitahan nämä.

Kannattaisikohan joskus järjestää äänestys, jossa valittaisiin paras kirja, joka on jäänyt palkitsematta?

Minun ehdokkaani siihen on Pirkko Saision Passio (2021)

Homo

Olin teatterissa. Pirkko Saision kirjoittama ja ohjaama musikaalia ”Homo - outojen ooppera” Kansallisteatterin suurella näyttämöllä miellytti kovasti. Pitkästä aikaa tarjolla on häpeämätöntä kabareeperinnettä. Se tuntuu lahjalta, sillä suomalainen teatteri on ollut kitsas tarjoamaan sellaista.

Mieleen nousee Lilla Teaternin kultakausi, vuosittain toistuneet älykkäät ja pisteliäät revyyt. Siitä on jo kauan, se oli Vivica Bandlerin ja myöhemmin Lasse & Bisse -parivaljakon johtajakautta (= Pöysti & Ulfsson). Tukholmassa älykästä revyytä / kabareeta sai vielä 1970-luvulla nauttia enemmän, tekijöinä mm. Hasseåtage (Alfredson & Danielsson), Kar de Mumma ja Povel Ramel.

Yleisö osasi arvostaa Kansallisteatterin uutta produktiota. Esitys oli melkoista naurun juhlaa, väliaplodeja riitti. Huumori on päällimmäisenä, mutta pinnan alla on vakavaa puhetta ja kokemusta.

Homon tuottaminen kansalliselle päänäyttämölle on mitä ajankohtaisin teko, jota on syytä arvostaa. Aiheesta löydetään paljon tuoretta ja iskevää. Mukana ovat skandaalilehtien lööpit, ja törmäyskurssille nostetaan ideologiat ja uskonnot kotimaisesta fundamentalistisesta kristinuskosta alkaen aina islamiin, kansallissosialismiin ja kommunismiin. Kaikki saavat osansa esityksen karnevalismissa.

Tämä on jotain aivan muuta kuin Kaupunginteatterin viime vuosina tuottamat amerikkalaiset formaattmusikaalit. Tässäkin kyllä lauletaan ja tanssitaan komeasti ja tässäkin ovat kohdallaan musikaalien peruskliseet, sellaiset kuin Cabaret´n musikaaliportaat, mutta välillä taas on muistumia poliittisen laululiikkeen ilmiöistä, oopperasta, etnosta, jopa kirkkomusiikista.

* * * 

Eipä kauan mennyt ennen kuin elävä elämä todisti taas kerran, että parodia on mahdotonta - ne tekevät sen itse.

Tänään me suomalaiset saimme lukea lehdestä, miten kaksi korkea-arvoista parlamentaarikkoa siitä puolueesta, jonka kansanomaista nimeä ei saa turhaan lausua, lausui sanoja Saision näytelmän aihepiiristä. Sävykin oli sama - tosin kansanedustajat eivät esittäneet sanojaan laulaen. Ehkä kurkku oli käheänä?

Kumpikaan ei suostu tulemaan presidentin itsenäisyysjuhlaan. Toista ällöttää, kun homot siellä tanssivat - sotaveteraanikin oli hänelle sanonut, ettei olisi puolustanut maata, jos olisi tällaisesta tulevaisuudennäystä tiennyt. Toinen on vapaamielisempi, hänen puolestaan homot saavat siellä tanssia vaikka lampaiden kanssa.

Just joo. Mielipiteen- ja sananvapaus kaikille suotakoon, aivan erityisesti parlamentaarikoille, ei siinä mitään. Pistää vaan mietteliääksi, mistä aineksista tällainen kumpuaa.

Olen joskus pohtinut enkä parempaakaan selitystä keksinyt, että homofobia syntyy samastumisahdistuksesta. On selvää, että jos me heteromiehet mielikuvissamme mietimme, mitä homoparin kesken siellä vällyjen alla tapahtuu, emme tunne pienintäkään kutsumusta päästä itse sellaiseen puuhaan osalliseksi. Ajatus on vastenmielinen. Siitä se alkaa. Seuraava ajatusaskel on mieltää kaikin puolin epäilyttäväksi ne, jotka haluavat.

En usko, että asialle on mitään tehtävissä, edes teatterin keinoin. Nuori sukupolvi, jota katsomo oli täynnä, on enimmäkseen valmiiksi vapaamielistä. Vanhempi sukupolvi ei sankoin joukoin tule tällaista katsomaan.

Kuka mistäkin pitää, yksi yhdestä, toinen jostakin muusta. Yksi syö mielellään maksalaatikkoa, toinen mämmiä, kolmas koiranlihaa, neljäs toukkia, joku jopa surströmmingiä. Toisille ne ovat kauhistuksia. 

”Homo” on häpeilemättä omalakinen kokonaisuus, piti siitä tai ei. Mutta rakkautta itsetietoinen ja ylpeä homokin kaipaa. Kuten lopussa lauletaan: Oisko jossakin maa jossa saa rakastaa ketä haluaa?” 

(Kuvassa Kansallisteatterin seinällä Saision näytelmän juliste. Klikkaamalla suuremmaksi)