Kun ilmaiseksi saa

 

Systeemiin kuuluu, että ei erotu porukasta. Että tekee niin kuin muutkin.  Pääsee helpommalla, kun ei venkuloi vastaan.

Yksi tapa toteuttaa tätä periaatetta on ostoskäyttäytyminen. Että ostaa samoja tuotteita kuin muutkin. Että ostaa muodikasta. Että ostaa kun halvalla saa. Että suostuu rituaaleihin, kuten vaikkapa aloittamaan jouluun valmistautumisen juuri tähän aikaan vuodesta.

Ääritapaus on, että menee ottamaan, kun ilmaiseksi saa - ottamaan vaikka ei tarvitsisikaan.

Näin minäkin tein, kun ilmaiseksi annettiin. En olisi tätä tarvinnut. Minulla oli jo.

Kerran menin jopa niin pitkälle, että menin kiusallani porukan perässä ottamaan ilmaisen makkaran erään puolueen vaalikojulta, vaikka en muulloin syö makkaraa juuri koskaan. 

Oman toimintansa vaikuttimia olisi hyvä välillä pysähtyä miettimään. Niin pitkälle en sentään porukan perässä kulkenut, että olisin äänestänyt sitä puoluetta. Johonkin se raja on pistettävä

Aina kuitenkin on porukasasta erottuvia vastaan rimpuilijoita. Minäkin aika usein.

 

Liian vaikeaa

Hyviä ohjeita on tunnetusti hauska antaa mutta vaikea noudattaa. Niinpä viisainta on unohtaa moiset ohjeet ja miettiä ihan vaan omiaan.

1.  Facebook-kaverini antoi koko kaveripiirilleen ilmaisen ohjeen. Hänestä oli tullut rikas, ja luonteeltaan lempeänä hän halusi ilahduttaa meitä kavereitaan kertomalla meille keinon, miten sama voisi tapahtua meillekin.

Pitää vain tietää kikka, ja johan alkaa tapahtua. Kikan nimi on bitcoin.

Hän oli sijoittanut 300 euroa tuohon ihmeitä tekevään systeemiin, ja nyt se oli tuottanut hänelle jo melkein 3000 euroa tuottoa.

Ikinä ennen hänellä ei ole ollut tilillään niin paljon rahaa. Mistäpä hän, aito taiteilijasielu, olisi sellaisia  summia hankkinut. Ikäiseni mies, aikoinaan Helsingin ylioppilasteatterista lupaavan näyttelijäuran aloittanut, sittemmin koko elämänsä pieniä sivuosarooleja teattereissa ja televisiossa esittänyt. Nyt lopultakin hän on löytänyt keinon vapautua rahahuolista.

2.  HS kertoi sunnuntaina (10.4.22) kahden aukeaman jutussaan Tampereelle perustetusta Influencer´s Academy -nimisestä oppilaitoksesta. Päätähtenä siellä toimii nuoren näköinen naishenkilö, joka on somevaikuttamisen suurimpia menestyjiä. Hän on alan ammattilainen, ja hänellä Instagramissa 3,7 miljoonaa seuraajaa. Se tuottaa paljon rahaa.

Nyt samaa menestysoppia opetetaan muillekin. Opiskelijoita on tullut ympäri maailmaa. Ihan halpaa opiskelu ei ole. Tutkinnon hinnaksi tulee 35000 euroa.

Nuorissa on tulevaisuus. Tämäkin nuori nainen näyttää kuvassa suunnilleen peruskoulun yläastelaiselta tai korkeintaan lukiolaiselta. Suunnilleen samanikäinen oli lääkäri, jonka vastaanotolla viimeksi kävin terveyskeskuksessa. Nykykoulu tuntuu olevan tehokas - pitkälle edetään jo varhain.

Nyt siis pitäisi ottaa mallia tällaisista menestyjistä. Mutta kun tuntuu, ettei osaa eikä ymmärrä.

Bitcoinin systeemistä en ymmärrä mitään, ja olen aika varma, etten viitsi yrittääkään ymmärtää. Suoraan sanoen se vaikuttaa huijaukselta. Uhkapeliltä. Vähän kuin pajatsoa tai monopolia pelaisi. Onneksi minulla on tilillä euroja enemmän kuin tuolla näyttelijäkaverillani, joten epätoivoon ei ole aihetta, vaikka tämä tulovirta ei minuun päin ryöppyäisikään.

Somevaikuttamista en ymmärrä sen enempää. Vaikutelma on, että siinä kuljetaan kännykkäkamera kädessä ja otetaan kaiken aikaa selfieitä ja saadaan siitä valtavasti rahaa. Kyllä minä selfien osaan ottaa, joten alkuun pääsisin tällä uralla. Olen myös Instagramissa, mutta en ole koskaan laittanut sinne mitään, katselen vain mitä muut laittavat. Siitä huolimatta minulla on muutama seuraaja. Outoa. Siitäköhän se vauhtiin lähtisi?

 

 

Vehkeet II

Tekniikka on ylimitoitettua. Insinöörit eivät osaa olla ideoissaan maltillisia vaan pistävät parastaan. Vehkeisiin on rakennettu ominaisuuksia, joita arkikäytössä ei tarvita. Niitä ei kuitenkaan voi sulkea pois, ja sen vuoksi vehkeen saattaminen käyttökuntoon menee helposti tuskastuttavaksi taisteluksi monimutkaisia asennusohjeita vastaan.

Vanha skanneri-printteri kävi huonoksi ja ostin uuden Kannelmäen ostoshelvetistä. Ei sen hinta hirveä ollut, vähän toista sataa. Tarvitsin koneen, joka skannaa valokuvia tai kirjan sivuja talteen pöytätietokoneelleni. Joskus harvoin tulee tarve printata tekstiä tai kuvia paperille, mutta tämä on harvinaista. Tökkään vehkeen usb-johdolla kiinni pöytätietokoneen etupaneelissa olevaan reikään silloin kun tarvitsen, muulloin se saa olla irti.

Mutta mitäpä aikoo tehdä uusi vehkeeni! Se alkaa rakennella yhteyksiä pilvipalveluun. Se luulee, että haluan kännykkääni sellaisen toiminnon, että kun kuljen kaupungilla ja näppään valokuvan, kotona printterini heti herää ja alkaa tulostaa sitä kuvaa paperille.

Aivan pöhköjä ideoita. En ikimaailmassa tarvitse moisia.

Sen sijan se ei osaa skannata kuvaa kirjan sivusta. Kun pistän avonaisen kirjan lasilevylle ja käynnistän skannauksen, tietokoneen kuvankäsittelyohjelma valittaa, että skannerin kansi on auki. Totta hemmetissä se on auki eli raollaan, kun siinä on kirja.

En ole vielä keksinyt, millaisilla asetuksilla tämä häiriö poistetaan.

Mustekasetit ovat myös häiriötekijä, kalliita kaiken lisäksi. Ensin en meinaa päästä edes koneen käyttöohjeita netistä lukemaan, sillä ohjelma vaatii minun tilaavan mustekasetteja suoraan tehtaalta, joka kuukausi tulisi paketti postissa. Minulle yksi kasettipaketti kuukaudessa on aivan liikaa. Mieluummin ostan itse marketista silloin kun tarvitsen. Mutta rekisteröityminen koneen käyttäjäksi ei selvästikään pidä tällaisesta vaan vaatii ja vaatii ilmoittautumista asiakkaaksi. Kestää kohtuuttoman kauan ohittaa tällaiset esteet ja päästä lukemaan koneen käyttöohjeita.

Aivan omituinen yksityiskohta: vehkeessä ei ole virtanappulaa - en ainakaan löytänyt. Se on käynnissä aina ja valo palaa. Jos kansi on ilman kirjaakin auki, skannerin lukuvalo hinkkaa pysähtymättä edestakaisin pitkin valopöytää. - Tähän auttoi jatkojohto, jossa on keinukytkin. Sillä saan sammutetuksi vehkeen, mutta ei kai niin ole tarkoitettu. En ymmärrä.

Sellaisenkin kiusan keksivät, että edellisestä printteristäni (samaa merkkiä) käyttämättä jääneet mustekasetit eivät sovi uuteen. Aivan samannäköisissä koteloissa ovat mutta edellisen koodinumero on 304, uuden 305. Jonkinlainen pieni nystyrä on uuteen rakennettu estämään, ettei vanha kasetti mahdu sisään. Näin toimii markkinatalous! - jätteitä kertyy mutta onneksi bisnes pyörii.

Entä se edellisessä blogikirjoituksessani mainittu robottipölynimuri, jonka sain lainaksi kokeilua varten?

Ei tullut mitään. Hetken pyristelin käyttöohjeiden kanssa. Olisi pitänyt luoda puhelimella yhteyksiä wifi-verkkoon ja sitten ties mitä. En jaksanut perehtyä. Nostin vehkeen hattuhyllylle ja palautan kun ehdin. Imuroin kämpän vanhalla kunnon Mielellä. Sitä ei tarvinnut yhdistää kuin töpselillä seinään.

                                                                           (Kuva: Thomas Brennan)
 

Saivartelu

Läheinen vanhus kuoli kesällä. Jälkeläiset kysyivät minulta, voisinko laatia perukirjan.

Katselin ohjeita ja sain selville, että kuka tahansa voi laatia perukirjan. Ei tarvitse olla juristi. Netistä löytyi  ohjeita. Luin kotihyllyni mapissa olevat omien vanhempieni perukirjat sillä silmällä, että olisiko niissä jotain sellaista, mikä tuottaisi pulmia.

Kaikki näytti helpolta. Vainaja oli jo vuosikaudet asunut palvelutalossa, ei ollut mitään vaikeasti jaettavaa, kuten taloa, osakehuoneistoa, kesämökkiä, autoa tms. Kirjoja,  tauluja, astioita ja huonekaluja oli jonkin verran. Kaikki muu omaisuus oli pankkitilillä ja rintaperillisiä vain kaksi.

Silti epäröin. Ajatus kulki sitä rataa, että tällaisissa asiakirjoissa voi olla sudenkuoppia, joita amatööri ei tunnista. Vain juristi osaa metkut, joilla kiemurrellaan muotovirheiden ohi.

En suostunut pyyntöön vaan suosittelin ammattilaista. Perilliset hyväksyivät perusteluni, sillä hekin tuntevat juridisen saivartelun maineen.

Nyt se ammattilaisen laatima asiakirja tuli. Luin sen sillä silmällä, että olisiko onnistunut minulta.

Olisi!

Aivan varmasti olisi. Jokainen kohta. Itse asiassa paremman olisin laatinut, sillä siinä on kielivirhe. Juristi ei näköjään osaa pilkkusääntöjä.

Pikkuisen harmittaa, varsinkin kun katson laskua. Aikamoinen.

Eivätkö he tiedä?

 

Humanistiset alat ovat taas vaikeuksissa yliopistoissa. Professuureja aiotaan lakkauttaa, laitoksia sulkea. Niin aina. Eivät ole tuottavia, kilpailukyky ei kohene, vientiin ei tule innovatiivisia tuotteita.

Jopa ns. arvovaltainen HS julkaisi omituisen pääkirjoituksen, jossa murjottiin humanistisia tieteitä. Päätoimittajan pahoittelu tapahtuneesta tuli, kun meteli kasvoi sietämättömän suureksi, mutta kirjoittaja Saska Saarikoski selitteli epäuskottavasti itsensä kuiville.

Uhattuina Helsingin yliopistossa ovat ainakin kotimainen kirjallisuus, musiikkitiede ja ruotsinkielinen pohjoismainen kirjallisuus. Molemmat kirjallisuuslaitokset ovat minun opiskeluvuosieni kotikenttiä.

Siksi suostuin pyydettäessä pistämään nimeni listaan, joka protestoi tällaista pyrkimystä vastaan. Taustalla voi aavistella olevan konsulttiajattelua ja markkinahenkistä poliittista epäluuloa, joka vaatii seuraamaan  edistyksen tuulia eli siis lakkauttamaan  kannattamattomat puuhastelut.  Luonnontieteet, kauppatieteet ja juridiikka tuottavat osinkoja osakkeenomistajille, runoilijat ja soittoniekat ja muut taivaanrannanmaalarit käyvät vain kalliiksi.

Voisikohan näille konsulteille ja markkinamiehille kuitenkin suositella myös taiteiden opiskelua. Eivätkö he tiedä, että taide edistää ajattelua, joka keikauttaa näkökulman ylösalaisin ja opettaa näkemään maailman uudella tavalla, jossa vanha ja tuttu sekoittuu uuteen ja tuntemattomaan ja johtaa johonkin hedelmälliseen. Siitä voisi olla hyötyä markkinoinnissakin.

(Kuvassa Helsingin yliopiston päärakennuksen portaat Senaatintorin puolella // Runo: Wendy Cope, suom. Tuomas Nevanlinna)

 

 

Vähän paremmat

Ei minulla pulaa kengistä ole kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Päin vastoin, sinne on kertynyt niitä liikaakin: vaaleat kesäkengät, sandaalit, kahdet lenkkarit, crocsit, Reinot matalavartiset kumisaappaat ja korkeavartiset Kontio-saappaat. Luulisi niillä pärjäävän.

Mutta ei, yhdet puuttuivat: tummat juhlakengät.

Niille tuli tarve, kun iäkäs Pohjanmaan setä poistui päiviltä kesken kesän ja piti lähteä hautajaisiin. Sandaalit, Reinot, Kontiot ja muut saattaisivat herättää kiusallista huomiota hautajaiskenkinä konservatiivisella Etelä-Pohjanmaalla

Sedän lähestyvästä lähdöstä oli kyllä tullut tieto jo keväällä, joten olin ymmärtänyt varautua. Helsingissä oli matkalaukkuun pakattu tumma puku, valkoinen paita ja kravatti. Mutta jostain syystä pukuun sopivat kengät unohtuivat.

Ei semmoisia kannattanut lähteä 200 km:n päästä Helsingistä hakemaan vaan piti ostaa uudet.

Siinä kohdassa iski rationaalinen nuukuus. Ei kannata ostaa mitään kovin kallista, kun laadukkaita tummia kenkiä on useampi pari kaapissa Helsingissä. Riittää kun ulkonäkövaatimus täyttyy.

Marketista löytyi kolmenkympin mustat kengät. Ne!

Sanotaan, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Looginen seuraus tästä on, että rikkaan kannattaa. Keskiluokkaisista en osaa sanoa.

Pohjanmaan pienessä maalaispitäjässä oli yllättävän miellyttävä hotelli keskellä kylää. Oli myös yllättävän tasokas kahvila hotellin vieressä. Nähtävyyksiä yhdessä illassa ei liiemmin löytynyt, ja se ainoakin olisi saanut jäädä löytymättä, koulu, jossa jokunen vuosi sitten ammuttiin.

Mutta kun aamulla oli aika pukeutua juhlallisesti, uuden kengän takasauma repesi. Kenkä tuntui putoavan jalasta joka askeleella. Sillä oli kuitenkin mentävä. Voi olla, ettei kukaan huomannut. Arkulle kukkia laskiessa oli sellainen olo, että nyt on kriittinen hetki, mutta ihan muusta syystä kuin yleensä.

Uudet kengät jäivät hotellihuoneen roskikseen. Ei semmoisia kannata suutariin. Ehkä olisi kannattanut ostaa vähän paremmat, mutta ei marketissa ollut.

Kuvassa aika paljon paremmat.

Ilkeily on ilomme

Tuttu poliitikko meinasi saada ns. hepulin, kun pysähdyin vähän virnuilemaan. Tiedän, onhan se tuhmaa lyödä lyötyä, mutta en malttanut.

Aluksi ihan naama vakavana kerroin kuulleeni, että teillähän kamalia tapahtuu siellä eduskunnassa. Yhteiskunta on menossa ihan romahduksen partaalle.

Hän ei heti käsittänyt tarkoitustani, joten jatkoin. - Kun kaiken maailman huligaanit kiipeilevät talonne pylväisiin vaatimaan ties mitä ilmastonpelastamista. Loppuhan tuollaiselle anarkismille on saatava. Lisää mellakkapoliiseja ja panssariautoja, eikö? Kuri ja järjestys olla pitää, sinun puolueesi on siinä hyvä.

Tästä yhden puolueen ylläpitämästä valtakunnan ykkösongelmasta

siirryin vähäpätöisempiin. - Miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo sote? Ette nyt saakaan niitä espereitä ja terveystalomehiläisiä rahastamaan. Muistatkos, mitä minä ennustin jo viime kesänä?

Ja tällä kohdalla väläytin hänelle oikein itsetietoisen hammastahnahymyn. Se ei ollut edes kovin  teeskentelevä, vaikka hymyily on yleensä minulle vierasta.

Todellakin, minä viime kesänä ennustin hänelle ja parille muulle tämän tapahtuvaksi. Tulevaisuuden ennustaminen taitaakin olla helppoa, päinvastaisista hokemista huolimatta. Sen sijaan muistaminen taitaa olla  vaikeaa, erityisesti menneiden asioiden muistaminen, sillä keskustelukumppanini ei näyttänyt ollenkaan muistavan viime kesän keskustelua.

Tässä kohdassa aavistin, että se hepulin uhka jo koholla, joten päätin armahtaa poloisen pahemmalta. Lupailin, että kyllä elämä taas joskus hymyileekin, tulee vaalit ja kaikki. Ja pistin peukkua ja lähdin menemään.

Tottelevaista väkeä

Entinen kollegani rouva R. muisteli tapausta lapsuusvuosiltaan:

Vanhemmat olivat poissa, hän oli yhdeksänvuotiaan isosiskonsa kanssa kotona. Odottivat illalla televisiosta tulevaa elokuvaa, jolla oli jännittävä nimi "Noita palaa elämään". Varmaankin hauska lastenelokuva. Mutta tuli yllätys, kun kuuluttaja-Teija ilmoitti, että se on lapsilta kielletty.

Mikä pettymys! Vai voisiko sittenkin... Vanhemmathan ovat poissa ja viipyvät myöhään.

Pikaisen neuvottelun tulos oli, että ei voi katsoa. Luultavasti käry kävisi. Ehkä ne siellä Pasilassa näkevät, kenellä on televisio auki ja kertovat vanhemmille. Pettyneenä televisio suljettiin.

Myöhempinä vuosina rouva R. on korjannut vahingon katsomalla Noidan moneen kertaan. Niin aikoi tehdä nytkin, kun elokuva tuli taas Ylen vanhojen Suomi-filmien sarjassa keskiviikkona.

Katsoin minäkin, vaikka muistin, että elokuva on varsin kehno kummitustarina. Mutta katsoin sillä silmällä, mikä tuon teki 60-luvulla lapsilta kielletyksi. Nyt kielloista ei mainittu mitään.

No, olihan siinä yritetty aavemaista tunnelmaa. Pitkin suota juoksenneltiin ulvoen ja käsiä heilutellen. Alaston nainen nousi haudasta, tosin hunnun läpi kuvattuna että mitään ei näkynyt. Kuolaavia miehiä kyllä riitti. Tunnelma oli pahaenteinen. Tämän vuoksi kai viranomainen oli määrännyt ikärajan. Ja sitä toteltiin.

(Mirja Mane elokuvassa Noita palaa elämään - Roland af Hällström 1952)

Pahempaa tottelevaisuutta saimme seurata televisiosta heti seuraavana päivänä suorana lähetyksenä. Se olisi ollut syytä kieltää kaiken ikäisiltä.

Jostain uskontojen tunkkaisimmista loukoista kaivettua ajattelua edustava ulkoministeri on edustanut maailmalla minun kotimaatani aatettaan julistaen. Nyt piti saada tuki touhulle.

Ja tukihan löytyi, kun löytyi tarpeeksi tottelevaista väkeä.

Arvopuolueeksi ja sivistyspuolueeksi itsensä nimittänyt puolue jätti arvot ja sivistykset pariksi tunniksi vähemmälle huomiolle, kun piti turvata terveysalan bisneskavereille pääsy isoihin rahoihin. Siinä naisten oikeudet ovat tietysti vähäinen sivuseikka, kun ulkoministeriä ja hänen porukkaansa piti silittää myötäkarvaan, etteivät loukkaannu. Voihan sitä taas myöhemmin olla moderni ja vapaamielinen nuorten koulutettujen kaupunkilaisnaisten puolue. Varmemmaksi vakuudeksi sallittiin muutaman hieman oireilla siihen suuntaan jo nyt

Muut sen sijaan tekivät niin kuin käskettiin. Sammuttivat itsenäisen ajattelun, kun kerran korkealta käskettiin. Monesta taisi tuntua vaikealta - ei toki kaikista.

Tätä alastonta totuutta ei huntu peitä niin kuin elokuvassa. Läpi näkyy ja rumalta näyttää, oikein rumalta. Että se siitä poliitikkojen yleisestä arvostuksesta, kun kohta taas ihmettelevät, miksi sitä ei ole. Sata tottelevaista pilasi koko porukan maineen.

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.

Vanhan näköinen?

Olin kesällä 1968 kielikurssilla pienessä eteläruotsalaisessa kaupungissa. Kurssipaikka oli hieno vanhanaikainen Folkhögskola. Päivät opiskeltiin ahkerasti ruotsia, illat seurusteltiin ja kuljeskeltiin kaupungilla. Kurssilaiset olivat lukioikäisiä.

Muodostui pieniä porukoita. Minun porukkaani kuuluivat Pekka, Aila ja Airi.

Tuli ajatus, onnistuisimmeko asioimaan Systembolagetissa. Rannalla kesäyössä istuskellessa viini olisi paikallaan.

Kukaan meistä ei ollut täysi-ikäinen viinikaupassa asioimiseen. Päätettiin kuitenkin yrittää. Minut valittiin porukan täysi-ikäisimmän näköiseksi. Olin 17-vuotias. Lisäksi olin porukan sujuvin puhumaan ruotsia, jos tulee myymälässä tarvetta keskustella.

Kokeneena teiniteatterilaisena ymmärsin maskeerauksen merkityksen. Koulun pukuvarastosta löytyi tumma puvun takki ja sininen solmio.  Beatles-mallinen pitkä tukka kammattiin rasvan avulla taaksepäin piiloon korvan taakse. Aurinkolasit nenälle.

Siihen aikaan juomakaupat eivät olleet valintamyymälöitä. Piti astua tiskin takana seisovan kauppiaan eteen ja sanoa, mitä haluaa. Kauppias sitten ottaa tavaran hyllystä ja käärii sen paperiin. Ja sitten lasku.

Kai minä olin hyvä esittämään täysi-ikäistä, sillä sain pullon ja saman tien toisenkin. Siitä tuli hauska ilta. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä. Taisi mennä pienessä juhlahumussa tyttöjen kanssa koko loppukurssi.

*   *   *  

Tämä palautui mieleeni, kun tänään ruokakaupan kassalla edessäni seisovalle nuorelle miehelle tuli ongelmaa samassa asiassa. Myyjä vaati näytettäväksi henkkareita, ja kun sellaista ei löytynyt, kaljapurkit vedettiin pois hihnalta. Syntyi kohtalaisen kiivasta sanaharkkaa.

Minullakin oli muutama kalja- ja siideripurkki. Kun vuoroni tuli, minä olin kaivanut lompakostani ajokortin ja tarjosin sitä myyjälle. Myyjäneiti tajusi vitsin, väläytti herttaisen hymyn ja sanoi, - Sulla on ikää tarpeeksi.

Onhan mulla. Välillä tuntuu, että liikaakin. Vielä en ole kokenut, että höppänäksi epäiltäisiin, mutta ei se taida kaukana olla. Ihmisiä lokeroidaan iän perusteella outoihin lokeroihin. Nuoret ovat muka aina moderneja ja uudistushenkisiä, vanhat paikalleen jämähtäneitä uudistusten vastustajia.

Kummallisin lokero on varattu vanhuksille. Facebook tunkee koko ajan näytille herttaisia vanhuksia. Katsokaa, kun pirteät mummot jumppaavat, katsokaa kuinka pappojen jalka nytkyy tanssin tahtiin. Melkein yhtä hauskoja kuin kissavideot.

Kuva on usein väärä. Meillä on sataa vuotta lähestyviä huippututkijoita ja taiteilijoita ja maratonjuoksijoita. Meillä on mummoja, jotka hallitsevat tietotekniikan ja päihittävät ryöstäjät, ovatpa ne käsilaukkuja sieppaavia teinipoikia tai Nordean sijoitusneuvojia.

Hyvää matkaa - Trevlig resa!

Jouduin laivaristeilylle. Sen verran reppana olen, etten keksinyt mitään tekosyytä eli vaihtoehtoista totuutta, jolla olisin voinut kieltäytyä. Seurue tuntui viihtyvän hyvin, minä vain pätkittäin. Se saattoi näkyä naamasta.

Noutopöydät aiheuttavat kummallisen ahneusrefleksin. Vaikka tietää sen lukemattomista määristä hotelliaamiaisia ja on päättänyt varoa, silti tosipaikan tullen  repsahtaa. Tulee pistetyksi iso läjä leikkeleitä leivän päälle ja syödyksi ylimääräinenkin kananmuna. Ja ne paistetut prinssinakit, joita ei koskaan muulloin tule syödyksi ollenkaan paitsi noutopöytäaamiaisella. Ähky olo aamusta alkaen. Ja vielä ähkympi päivällisen jälkeen.

Kauan sitten kerrottiin tarinoita, että saksalaiset ovat kovia keräämään laivojen noutopöydistä isot määrät sapuskaa mukaansa. Kaverini Kettunen kertoi kerran 70-luvulla itse nähneensä tapauksen, jossa saksalainen oli kerännyt ison muovipussillisen täyteen laivan noutopöydän antimia. Ovella pois lähtiessä tarjoilija oli yllättänyt kysymällä, unohtuiko juoma, ja kaatamalla sitten kannullisen maitoa ruokien päälle muovipussiin. - Liekö ollut tosi tapaus vai Kettusen levittämä kaupunkitarina?

Yökerho on minun asteikollani vihoviimeisiä paikkoja, johon voin joutua. Nyt olen sellaisessakin taas käynyt ja jopa tanssinut. Villiä menoa, voi voi!

Sauna on minun asteikollani huomattavasti miellyttävämpi paikka. Nyt sellainenkin oli tarjolla, mutta ei se ollut läheskään yhtä leppoisaa kuin saunominen kesäkotini rantasaunassa Längelmävedellä. Kuva antanee lukijalle osviittaa siitä, mitä tarkoitan.

Ensi vuonna tuo risteily on tarkoitus uusia samalla seurueella. Täytyypä keksiä tekosyy ajoissa.

(Kuva: Riikonen Simo, Mäntän kuvataideviikot 2016)

Lisää fyrkkaa minulle

Tilille tupsahti yllättäen melkein 700 euroa.

Maksaja oli ruotsalainen pankki, se sama joka oli joskus suomalainen pankki, joka mainosti itseään itsensä pääjohtajan naamalla ja sanoilla "tosi on". Sitten se pankki katosi. Kansan puhekieleen ilmestyi hokema "katosi kuin kansallispankki".

Ei se mihinkään kadonnut, se vain muutti nimeä, maata ja systeemiä. Nyt se lähetti minulle rahaa. Tiliotteessa luki, että kyseessä on "Tuotto" ja lähettäjä on nimeltään "NORDEA  AB (PUBL).

Satun olemaan osakkeenomistaja. Osakkeet olen saanut isänperintönä. Ei niitä monta ole, mutta tuotto on lukemani mukaan tänä vuonna ennätystasolla.

Tällaista touhua vastustan. Blogin vakituiset lukijat tietävät, että olen marmattanut tällaista vastaan ennenkin. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni nämä rahat, en yhtään mitään. Pankki sen sijaan on saneerannut työttömyyskassaan epälukuisan määrän työntekijöitään, supistanut palveluitaan ja muuttanut toiseen maahan, jotta ei joutuisi maksamaan veroja Suomen kituvan kansantalouden helpottamiseksi. Tällaisesta häpeällisestä menettelystä minä nyt korjaan hyödyn. En yksin, mutta kuitenkin. Kuinkahan valtavia tuottoja maksetaankaan niille, jotka omistavat suuria osuuksia pankista?

Ilmiön toinen puoli on sitten kaikki tämä kurjuus, jota hallituksemme jakaa kansalaisille, erityisesti kaikkein köyhimmille, niille jotka eivät saa tuottoa pankista. Vanhukset, sairaat, työttömät, lapsiperheet, opiskelijat ja monet muut joutuvat entistäkin ahtaammalle, kun hallituspuolueet suuntaavat kaikki kiristystoimet näihin ryhmiin. Meitä hyväosaisia, tällaisia kuin minä, eivät nämä säästötalkoot tietenkään koske.

Nämä tuottorahat eivät kuulu minulle. Tunnen kuin olisin jakamassa ryöstösaalista. Miten keventäisin moraalista kiukkuani?

Ensimmäiseksi ostin Elielinaukion maahanmuuttajanaiselta Iso numero -nimisen lehden. Se maksoi 5 euroa, myyjä saa itse pitää 3 euroa. Lehden kannessa lukee "Laatujournalismia köyhyyden vähentämiseksi". Kansikuvassa on Pekka Sauri, joka haastattelussa arvioi, että "Maailman ongelmat ovat ratkaistavissa".

Tällä linjalla aion käyttää koko rosvosaaliin.

Saman Elielinaukion laidalla on Sanomatalo.  Siellä toimitetaan Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia. Talon alakerrassa on juuri nyt poliittisten pilakuvien näyttely. Kirjoitukseni aiheeseen sopivan kuvan on piirtänyt Lasse Rantanen.

Voittamisen makeus

Väittävät, että kilpailemisvietti on ominaista ihmisluonteelle. En usko. Ei ainakaan minulle.

Väitän, että minulta puuttuu kilpailemisvietti kokonaan. On aina puuttunut. En ole osallistunut urheilukilpailuihin, paitsi ihan lapsena seiväshyppyyn naapurin poikien kanssa. Siinäkin tuli aina tasapeli. Kesäkodissa heitämme kuulaa naapurin ukkojen kanssa saunan jäähdyttelytauolla, mutta siinäkin tulos on ihan yksi ja sama. Kaikki heitot epäonnistuvat, kenellä lipsahti jalka, kenellä sormi, kenellä oli vastatuuli. Kisa loppuu yleensä siihen, että joltakulta - yleensä minulta - kuula karkaa nokkospöheikköön, joten kisa pitää keskeyttää.

Mutta sitten on toisenlaisia kilpailuita, joihin olen oppinut osallistumaan.

Niitä tyrkytetään netissä. Vastaa kyselyyn niin voit voittaa. Osallistu arvontaan. Vastaajien kesken arvotaan palkintoja. Joka kymmenes arpa voittaa. Kerran voitin Mark Twainin kirjoittaman kirjan. Siihen piti vastata oikein yhteen kysymykseen.

Tänään vastasin postin lähettämään ystävänpäivän kyselyyn. Siitä voi voittaa postimerkkejä. Eilen vastasin vakuutusyhtiön kyselyyn. Siitä voi voittaa paloruiskun.

Viimeksi voitin arpajaisista kynsileikkurin. Posti toi sen kotiin, kun ilmoitin arvan numeron ja osoitteeni. Kerran voitin naisten puvun. Kerran voitin kotelollisen kyniä.

Arpa taitaa olla minulle suosiollinen. Kannattaa siis jatkaa. Ties vaikka joskus kävisi niin onnellisesti kuin kuvassa.

Aukeavat ovet

Kuvan kupariseen ovenkahvaan olen tarttunut jo vuosikymmenien ajan usein, hyvin usein. Ovesta olen päässyt yhteen mielipaikoistani Helsingissä. Ovi ja talo sijaitsee Pohjoisesplanadin ja Keskuskadun kulmassa Ruotsalaista teatteria vastapäätä. Ovenkahvan ja koko talon on suunnitellut Alvar Aalto.

Talon nimi on Akateeminen kirjakauppa. Se on kirjallisuuden ystävän paratiisi. Sieltä löytyy vaikka mitä, ja jos ei löydy, äkkiä tilataan. Koko maailman tiede, taide ja kulttuuri on tavoitettavissa. Toki sieltä löytyvät myös viihteen ja kaupallisuuden saavutukset, mutta ne eivät ole pääasia.

Nyt alkaa kuitenkin näyttää huonolta. Voi olla, että ovenkahvaan ei tule enää tartuttua entiseen malliin. Iso bisnes näyttää iskevän koko tuhovoimallaan tähänkin kulttuurilaitokseen. Stockmann-konserni on nimittäin myynyt Akateemisen ruotsalaiselle Bonniersille.

Edellinen tuhoisku osui perinteikkääseen WSOY-kustantamoon. Iskun tekijä oli Sanoma-konserni, ja iskussa menivät sen siliän tien sekä perinteet että upea vanha talo Bulevardilla. Nyt vuorossa on Akateeminen. Seuraavaksi uhriksi veikkaillaan jo Kansallisteatteria.

Ensioireena Akateemisen lehtiosasto muutettiin amerikkalaisen kahvikuppilaketjun toimitilaksi, vaikka talossa oli oma, perinteikäs kahvila-ravintola. Nyt uusi omistaja, Bonniers-konserni, on päättänyt lakkauttaa Suomen oloissa ainutlaatuisen pienlehtien myynnin. Ei kuulemma ole riittävän kannattavaa. Tilaan löytyisi tuottavampaakin toimintaa.

Juuri tämä pienlevikkisten kulttuuri-, mielipide-, tiede- ja alakulttuurilehtien osasto on ollut Akateemisen erityisaluetta. Opetusministeriö on arvostanut toimintaa antamalla kirjakaupalle huomattavaa tukea tämän toiminnan ylläpitämiseksi. Mutta ei. Bonniersin Akateeminen kieltäytyy olemasta akateeminen.

Esitänpä ennustuksen, koska siihen minulla on taipumusta - tai ainakin palavaa innostusta:

Akateeminen kirjakauppa seuraa edistyksen tuulia eli siis lakkauttaa itsensä turhana ja kannattamattomana. Tulevaisuudessa sen kirjaosasto sijaitsee ovensuussa ja sen kaunokirjallisuusosastolla  myydään Ilkka Remeksen kirjoja miehille ja Paulo Coelhon kirjoja naisille. Tietokirjaosaston puolella on jääkiekkoilijoiden ja Big Brother -esiintyjien elämäkertoja. Tyhjiksi jääneissä tiloissa sijaitsee hampurilaisravintoloita ja yläkerroksissa Sedun VIP-yökerho.

Ehkä löytyy myös virtaviivaisempi ovenkahva.

Tosi on

"Tosi on", sanoi kauan sitten entinen pankinjohtaja televisiomainoksessa. Naama pysyi ihan pokkana. Uskoi ken tahtoi.

Nyt käy mahdoton kähinä, kun muka yllättäen on käynyt ilmi, että Das Auto onkin nimeltään Fuskwagen. Joukkoon tummaan ovat nyt liittyneet myös Audi ja Skoda. Jäämme odottamaan seuraavia. Kuinkas on, Bemari?

Ihmettelen kyllä tätä kauhistelua. Mikä tässä niin yllättävää on?

Ison firman tehtävä on voiton tuottaminen omistajille, ei moraali. Näin todisti julkisesti äskettäin ex-kotimainen finanssikonserninjohtajakin. Siitä tässä autoskandaalissakin on kysymys.

Mainoksen tehtävä on lisätä tuotteen myyntiä. Nykykuluttajat arvostavat luontoystävällisiä tuotteita. Kun trendi on tällainen, mainostaja edistää tuotteen myyntiä lisäämällä sen mainokseen jonkinlaisen "vihreän" elementin.

Tuotteen valmistaja joutui keksimään uskottavan keinon vihreyden lisäämiseksi. Se oli tietysti vaikeaa. Kun keinot loppuvat, konstit alkavat.

Konsti keksittiin. Laitettiin päästömittari, joka on käynnissä vain sen hetken, kun päästöjä mitataan. Tulee vihreä tulos mainostajan käyttöön. Muuna aikana ei väliä, mitä häkää moottori ilmaan puhaltaa. Näin autossa riittää tehoja, ja siitä omistaja vasta pitääkin.

Tämä on hyvä konsti. Autojen myynti on sujunut hyvin. Omistaja tuntee itsensä luonnon ystäväksi.

Voi epäillä, että vastaavalla tavalla toimii moni muukin, ei pelkästään saksasalainen autoteollisuus. Se tuottaa voittoa.

Vastavoimaksi on nousemassa erilaisia eettisiä tuotantofilosofioita, näitä reilun kaupan tuotteita ja muita. Mutta ei niistä ole suurteollisuuden haastajiksi.

Kun katsoo mainoksia, yksi ja toinen tuote on liimannut kylkeensä jonkinlaisen "vihreän" tai "reilun" elementin. Toivottavasti tutkivat journalistit ja muut alkavat selvittää, mikä on totuus.

Kävin äskettäin Vaasassa. Torin kulmalta löytyi kuvassa näkyvä mainos. Pienyrittäjällä näyttää olevan tuotteensa markkinoinnissa oikea ote, mutta pienemmällä kirjoitettu loppu pilaa kaiken. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen rehellinen.

Valoisa tulevaisuus

Kuten lukijat hyvin tietävät, Dessu on kaiken uuden tekniikan suuri ystävä ja ihailija. Hän ilahtuu aina saadessaan tiedon keksinnöistä, jotka helpottavat elämää ja edesauttavat  ihmiskunnan onnellisuuden lisääntymistä.

Niinpä Dessu suorastaan riemastui lukiessaan insinööritieteen uusimmasta saavutuksesta. Se on lusikka, jonka varsi osaa vaimentaa käden vapinaa.

Jo on näppärää! 

Tiedämmehän kaikki, että käsi saattaa joskus täristä niin että soppa loiskuu lusikasta rinnuksille. Se on vaiva, joka saattaa aiheuttaa kiusallisia hetkiä sosiaalisesti vaativissa tilanteissa, kuten juhlapäivällisillä hienossa ravintolassa. Uusi keksintö vähentää myös pesulalaskuja, kun frakkipaita ei sotkeennu. Uutuus on suureksi hyödyksi myös vanhainkodeissa, sillä käden vapina on erityisen tyypillistä ikääntyneillä.

Keksinnöllä tulee olemaan myös kansantaloudellista merkitystä. Veroja voidaan alentaa. Vanhainkotien henkilökuntaa voidaan entisestään vähentää, kun hoitajaa ei enää tarvita lusikoimaan soppaa vanhuksen suuhun. Vanhus voi lusikoida sopan itse, kun lusikka vaimentaa vapinan. Sama koskee kotiavustajia. Ei tuhraannu veroeuroja turhaan näpertelyyn. Tehokkuus ja tuottavuus paranee. Kokoomuksen tavoite verojen alentamisesta toteutuu ja puolue saa lisää kannatusta. Suomella menee taas hyvin.

Suuret taiteilijat ovat aina kehityksen edelläkävijöitä. Charles Chaplin ennakoi tämän kehitystrendin jo elokuvassaan Nykyaika (Modern Times - 1936). Siinä syömistä helpottavat apuvälineet olivat vielä hieman kehitysvaiheessa, mutta visio oli oikean suuntainen.

"Kello lyö. Kaikki."

"Kello lyö. Kaikki."

Näin väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua oikeaan.

Asia kävi minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa, joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.

Kesäaikaan siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä "biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita käännetään eteen- tai taaksepäin.

Ainoa keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa. Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia. Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.

Mutta ei onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.

Tiistai-ilta. Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.

Näyttää siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.

_   _   _ 

Luolasto (kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja. Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita ja asiantuntijoita touhuaa seassa.

Vanha väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero, sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.

Näytelmä oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä, ihan oikeasti.

Enpä muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti huomioon.

Päällimmäiseksi jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin vääntämään kesäaika päälle.

Jonotusta

Yhdessä päivässä jouduin jonottamaan kolmessa eri paikassa. Pisin jono kesti vähän toista tuntia, lyhin pari minuuttia. Kyllä sellaiset vielä menettelivät. En tullut pahantuuliseksi. En tullut aggressiiviseksi, en alkanut potkia tai töniä edellä olevia.

Ensin jonotin verotoimistossa. Halusin muutoksen veroprosenttiini.  Teen nykyisin puolieläkeläisenä pelkästään erikseen sovittavia keikkaprojekteja, ja niiden palkkiot ovat olleet vaikeasti ennakoitavia. Viimeksi sain veronpalautusta lähes viisi tonnia. Nyt ehkä osuu paremmin kohdalleen.

Seuraavaksi jonotin terveyskeskukseen. Vein lopultakin paperin, joka on pyörinyt pöydälläni pari kuukautta, aina siitä asti kun kävin ottamassa kausi-influenssarokotuksen. Paperissa annan luvan sähköiseen asiointiin terveysasemilla. Jotenkin outoa byrokratiaa. Miksi tuollaiseenkin tarvitaan lupa? Ohjepaperissa sanottiin, että henkilöllisyys pitää todistaa. Vastaanoton täti sanoi henkilöllisyystodistusta ojentaessani, että ei tarvitse, hän kyllä tuntee minut. Se oli yllättävää, sillä minä en tuntenut häntä. En ole edes sillä asemalla käynyt moneen vuoteen. Mutta en ruvennut asiasta valittamaan.

Kolmas jono oli Alkon kassalle. Ostin kaksitoista pulloa viiniä. En itse juurikaan juo viiniä, mutta on oletettavaa, että vieraita käy. Viinivarastoni on käynyt vähiin. Viinien tuntemukseni on huononpuoleinen, joten valitessani pulloja etikettien ulkonäöllä oli merkittävä vaikutus. Niitä on aika jännittävän näköisiä.

Sekä verotoimistossa että terveyskeskuksessa oli jonotuslaput. Verotoimiston koje toimi hyvin, terveyskeskuksen kojeessa rullasta repäistävä lappu oli jotenkin juuttunut kojeen sisään. Oli hankala kaivaa pyörivän lappunauhan pää esiin.

Molemmissa kojeissa huomasin, että numerokojeen päälle oli joku kiireinen jättänyt oman vuoronumeronsa muiden käyttöön. Olivat kai kyllästyneet odottamaan. Siinäpä moraaliongelma. Onko se kaunis ele jollekin tuntemattomalle, joka ilahtuu saadessaan jonotusedun? Vai onko se ansaitsematon mahdollisuus etuilla jonossa?

En ottanut lappua. Huomasin, että minun jälkeeni jonoon tullut otti sen ja pääsi palveluun ennen minua. En ryhtynyt siitäkään valittamaan. On minulla aikaa odotella.

Oraakkelit

 

Luin kaksi utopiateosta. Pitäähän sitä näkemys tulevaisuuteen olla, jos se sattuisi olemaan vielä nykyaikaakin parempi.  

Vanhempi utopia oli Francis Baconin Uusi Atlantis (1627), nuorempi Pekka Himasen ja työryhmän Kestävän kehityksen malli - globaali näkökulma (2013). Molemmat olivat aika lailla samalla asialla. Molemmat suuntaavat sanansa ennen kaikkea oman aikansa nuorille. Niin pitääkin, tulevaisuus on heidän.  

Baconin yleisiä mielenkiinnon kohteita ovat sellaiset käytännölliset aihekokonaisuudet kuin kiskurikorot, rikkaat, aateli, maailmanvaltakunta, viisaalta näyttäminen ja kunnianhimo. Hänen utooppisella saarellaan vallitsee siveellisyys ja harmonia. Tiede on siellä suuressa kunniassa, varsinkin luonnontiede ja yhteiskuntatiede. "Tiede on valtaa."  

Himasen ajattelun keskiössä ovat sellaiset aiheet kuin kulttuurin kukoistus, henkinen kestävyysvaje, arvokas elämä, ekologinen talous ja työkulttuurin muutos.  

Oikein hyviä ja tarpeellisia aihepiirejä pohdittavaksi kaikki.  

Olen ihmetellen seurannut, millainen mölinä Himasen tekstin julkaisusta on seurannut. Kun nyt olen itse asiaan perehtynyt, minun on sanottava, että tuote on parempi kuin sen maine. Tällä en ota kantaa tutkimuksen tilaamiseen liittyviin vaiheisiin enkä siihen, mitä luokittelunimeä lopputuloksesta pitäisi käyttää; tutkimus, pamfletti, essee vai jokin muu.  

Minulle riittää tekstissä esiin nouseva eetos, ja se pääosin miellyttää minua.  

Molempien tekijöiden, Baconin ja Himasen, persoonaan taitaa liittyä epäsovinnaisia piirteitä. Molemmat ovat saaneet jonkinlaisen lapsineron epäkiitollisen leiman, Bacon hyökkäili ajatuksillaan sinne tänne ja vaikuttaa muotokuvasta päätellen aika epäsympaattiselta. Häntä pidettiin kyynisenä kiipijänä. Himasesta tuli jonkinlainen miraakkelioraakkeli. Hän näyttäytyy jonkinlaisena uuden sukupolven kummajaisena, joka notkuu samanmielisten kanssa trendikahviloissa lattea litkien ja tietoverkoissa viisastellen kaulahuivi boheemisti olan yli heitettynä.  

Sellaisella imagolla ei Suomessa menestytä. Pitää lähteä suureen maailmaan menestymään.  

Onko Himasen visiolla toteutumismahdollisuutta sen enempää kuin Baconin Uudella Atlantiksella?   

Ei ole, en usko, vaikka se hyväksi Suomelle ja maailmalle olisikin. Toteutumiselle on monta estettä. Yksi vaikeimmista on, että tutkimuksen tilaajan pitäisi kiireesti muuttaa puolueensa ideologia aika lailla toisenlaiseksi. Ei sellainen ole realistista. Utopiaa.  

Kuvassa ei ole Bacon eikä Himanen vaan kolmas oraakkeli, nimittäin se kuuluisa Delfoin oraakkeli. Huomaattehan, että pää on pilvessä, vai missä lie maakaasuissa.

 

 

 

 

 

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 2

 

Osallistuin reilu viikko sitten tapahtumaan, joka on jatkunut sisällöltään samanlaisena jo 270 vuotta. Se jos mikä on tärkeä osa Helsingin historiaa.  

Tilaisuuden nimi on Silakkamarkkinat.  

 

Tapahtuma järjestetään aina lokakuun alkupuolella Kauppatorin laidalla Eteläsatamassa, siinä Kolera-altaan ja Lyypekinlaiturin reunoilla. Paikalle saapuu tuotteitansa myymään suuri joukko kalastajia läheltä ja kaukaa, aina Ahvenanmaalta ja Ruotsinkin puolelta asti.  

Ostin taas monta purkillista. Jokavuotinen välttämättömyys minulle on saada valkosipulisilakkaa. Muut ostokseni vaihtelevat impulssien mukaan. Tänä vuonna valitsin marinadeiksi hunajan, pihlajanmarjan, rommin, rosepippurin ja herukan, kutakin purkillisen.  

Lisäksi perinteeseeni kuuluu ostaa aito saaristolaislimppu. Se on merkillinen tuote, musta, painava ja tiivis kuin mikä, ei varsinaisesti mikään herkkupala mutta kiehtovan karhealla tavalla omaperäinen. Aitona keskisuomalaisena maalaispoikana en tiennyt sellaisesta tuotteesta mitään ennen Helsinkiin muuttoani ja silakkamarkkinoilla käyntiäni 1970-luvun alussa. Tuoteseloste on luettavissa oheisesta etiketistä. Arvioisin tuotteen olevan terveellinen.  

Vieressä oleva Wanha kauppahalli on suljettu remontin vuoksi. Kauppiaat ovat siirtyneet Hietalahden halliin. Pelokkain miettein ajattelen hallin remontin lopputulosta. Jos suunnittelutyöhön on päästetty taas joku trendikkyyttä painottava arkkitehtitoimisto, halli menee pilalle. Niin kävi Senaatintorin laidalla olevalle Kiseleffin talolle, joka modernisoitiin äskettäin steriiliksi muotituotegalleriaksi. Tyylikästä tuli, asiakkaat vaan kaikkosivat. 

Kauppahalleissa pitää olla sopivasti rosoa. Jos kaikki maailman hygieniasäännöt ja vastaavat byrokraattien lempilapset toteutetaan viimeisen päälle, hallikaupan aitous katoaa. Jos kerran vähemmälläkin on vuosisatoja selvitty, selvittäisiin varmasti tästä eteenpäinkin. Oikeastaan ihmetyttää, miten ihmeessä silakkamarkkinoiden aitous on niin hyvin selvinnyt byrokratian viidakon läpi. Myynti tapahtuu veneistä, eikä niiden varustetaso voi olla kovin täydellinen. Kumma ettei mikään instanssi ole kieltänyt.  

Silakkaostosten päätteeksi poikkesin lounaalla viereisessä ravintolalaiva Strömarissa. Ravintolakoululaiset olivat suunnitelleen uudenlaisia silakka-annoksia. Herkullista oli.  

Pois lähtiessä kiersin kuvaamassa remontissa olevan Presidentinlinnan. Hupun alla se on surkea näky. Eipä ole siitä kuvia näkynyt, joten tulkoon nyt esille tässä. Ymmärtääkseni minkäänlainen näkyvä modernisointi tai virtaviivaistaminen ei uhkaa sen vanhanaikaista arvokkuutta.