Näytetään tekstit, joissa on tunniste naapuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naapuri. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Ei nyt, ehkä joskus


Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.


Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.



 

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Tottelemattomuus


Poikkesin naapurissa. Niin ei nyt olisi viisasta tehdä, sillä naapurini on jo yli 90-vuotias. Parempi olisi ollut soittaa.

Poikkesin silti kysymässä, tarvitseeko hän kaupasta mitään. Minä voisin hoitaa hänenkin kauppa- ja apteekkiasiansa samalla kun itse käyn. Hän ei nyt saisi mennä kaupoille, sillä hän on liian vanha. Minä saan, sillä olen liian nuori.

Kävi, ilmi, että hän oli jo käynyt kaupoilla, kahteenkin kertaan. Oli ostanut säilykepurkkeja, pakastemarjoja, näkkileipää, kahvia, keksejä. Toisella reissulla Alkosta konjakkipullon. Sitä hän ottaa lusikallisen nukkumaan mennessä. Suurina juhlapäivinä, kuten syntymä- ja nimipäivinä kaksi lusikallista. Muita lääkkeitä hän ei käytä, paitsi silmätippoja.

Kahville hän pyysi, niin kuin aina. Oli itse leivottua pullaakin. En jäänyt. Tiedän että ne kahvittelut kestävät, sillä vanharouva on kova puhumaan. Lopuksi kaivetaan aina albumit esiin ja katsellaan valokuvia lapsuuden Terijoelta.

Ei tätä rouvaa - ja hänen kaltaisiaan - voi estää kulkemasta asioillaan, oli millainen virus tahansa liikkeellä.  Tottelematon ihminen. Rollaattori on hyvä kulkemiseen, siinä on kori tavaroiden kuljettamiseen. Kyllä hän pärjää ihan itse.

Minä menin kauppakierrokselle ihan omia ostoksiani hoitamaan. Näyttää uhkaavasti siltä, että on ruvettava syömään lounaat kotona. Sellaiseen ei huushollissa ole totuttu. Ei se kiinni ole taitojen puutteesta vaan alituisista kulkemisista milloin missäkin.

Ostin pakkasruokia ja keittoja. Niillä pärjää ainakin viikon. Alkosta en ostanut konjakkia vaan katkeroa. Se auttaa vatsavaivoihin. Alko oli täynnä asiakkaita. Siellä nostin takin hupun pään yli suojaksi, sillä hyllyjen välissä ihmisiä tuli uhkaavan lähelle. Kassalla välähti syyllisyys niin kuin kuorena alaikäisenä Alkossa asioidessa. Kysyyköhän myyjä henkkarit kun ei näe minua kunnolla hupun suojasta. Ei kysynyt.

En taida koskaan unohtaa alaikäisyyttäni ruotsalaisessa Systembolagetissa vuonna 1968. Kielikurssilla kaverit pitivät minua vanhimman näköisenä onnistumaan ostoksissa. Näytelmäpukuvarastosta minulle löydettiin musta pikkutakki, tytöt kampasivat pitkän tukkani aerosolien kanssa litteäksi taaksepäin korvien taakse. Ja homma toimi, minulle (17 v) myytiin viinilasti iltamme iloksi.

Apteekista ostin askillisen kuumekipulääkettä, sitä mitä lehdessä suositeltiin. Kyllä näillä nyt pärjään, kun sulkeudun sisälle virusta varomaan.



torstai 27. helmikuuta 2020

Huolimaton Dessu


Nyt alkaa huolestuttaa. Ikinä ennen ei ole tällaisia tullut.

1) Kävelyreissulla keskikaupungilla tuli sade.
Ei hätää - minullahan on aina olkalaukun pohjalla sateenvarjo, sellainen lyhyeksi kutistuva teleskooppivartinen. Mutta nyt? Vaikka kuinka kaivoin laukkua, sitä ei löytynyt. Muistin, että hiljattain siivosin laukun. Ei olisi kannattanut.

2) Olin menossa Vallilaan. Sinne pääsee raitiovaunulla.
Astun vaunuun, minulla on kuukausilippu. Heilautan lippua kojeen edessä, mutta se väläyttääkin punaisen valon ja päästää ruman äänen. Lippuni ei ole voimassa. Olisi pitänyt käydä Ärrälla lataamassa siihen lisäaikaa.

3) Tulen kaupasta. Ulko-ovella kaivan avainta taskusta. Sitä ei ole.
Olenko voinut lähteä ulos ottamatta avainta? Minulla on eteisessä ulko-oven vieressä avaintaulu, ja siitä otan aina lähtiessäni avaimen taskuun ja siihen aina palautan avaimen sisään astuessani.
Pitäisikö soittaa huoltoyhtiön mies avaamaan?  Jään kuitenkin kadulle odottamaan, että joku tulisi ovesta. Kerrosnaapuri tulee, ja minä livahdan samalla avauksella sisään. Kotiovella on salainen pelastus. Kun työnnän sormen postiluukusta, se löytää luukun reunassa kulkevan langan. Kun vedän langasta, sen päässä on avain. Ovelaa?

Onko minusta tullut huolimaton? Olenko kuin tuon viereisen Aale Tynnin järkyttävän tarinan Kalle tai Antero tai Jussi, jotka eivät olleet niin kuin Heikki? Vai onko tämä alkavaa dementiaa?


maanantai 28. tammikuuta 2019

Huono elämä


Alakerran Tarmo Y. tuli käymään. Yhtäkkiä arvaamatta ovikello soi. Paha siinä on olla avaamatta, vaikka ovisilmästä näin, että insinööri itse siellä rimputtaa. Välimme ovat hieman kimurantit, kuten olen tällä foorumilla moneen kertaan kuvaillut. Aina ajaudumme vänkäämiseen, aina härnäämme toisiamme. Eroja asenteissa on. Toinen tykkää ydinvoimasta, toinen runoudesta. Arvatkaas, kumpi on kumpi.

Huonosti ovat Tarmon asiat - ainakin jos luotamme Tarmon omiin sanoihin, ja miksemme luottaisi. Neljä eri mittaria näyttää hänelle ikäviä lukemia: verenpaine, ikä, puntari ja kolesteroli. Ei saisi syödä makkaraa eikä pihviä, ei sokeria, ei suolaa, ei saisi juoda viinaa. Seksiäkään ei enää saa - tosin se ei ollut lääkärin kieltolistalla, niin kuin ne muut.

Minä ilkikurisesti ehdotin vielä viidettä ikävää mittaria: lämpömittaria. Se on kiusannut viime päivät minuakin. Kahtakymmentä hipova pakkanen on ylipääsemätön este ulos lähtemiselle. Kaupassa oli pakko käydä, onneksi sellainen on nurkan takana. Ei voi kuin ihmetellä, miten minusta on tällainen vilukissa tullut. Villasukat jalassa ja filtti sylissä pitää minun lehteni lukeman.

Arktinen yö ulkona oli kuin Haanpään Noitaympyrässä, kun eilen myöhään palasin kävellen kotiin. Pakko oli kävellä, sillä taksia ei saanut eikä raitiovaunu enää kulkenut. Pakkaslumi kirskui askelten alla. Arktisen hysterian viimeisteli etäältä kuuluva ääni. Ulvovatko siellä Hesperianpuiston susilaumat kuutamossa?

Tarmo kehui, että oli aika monena päivänä noudattanut tiukasti lääkärin ruoka- ja juomaohjeita. Hän sai sen kuulostamaan tuskalta. Minä lisäsin tuskaa kysymällä, ottaisiko hän vihreää teetä, jos keittäisin. Ilme kertoi vastauksen. Jos katse voisi oikeasti pistää, niin laastaria olisi tarvittu. - Kahvia sentään. Ja yksi vohveli.

Lyötyä ei pitäisi lyödä. En viitsinyt kysyä, kuinka suunnitteilla ollut runojen lukeminen sujuu. En myöskään rehvastellut loppua lähenevällä tipattomalla tammikuullani. Harmillisesti helmikuun alussa on eräs merkkipäivä, jolloin kohotellaan kuohujuomaa ja istutaan iltaa. Ilman sitä voisin jatkaa saman tien helmikuunkin. Vai voidaanko jättää huomiotta yhden illan katko?

Lähtiessä toivottelin onnistumista mittarilukemien vastaisessa kamppailussa. Tarmo ilmoitti olevansa toiveikas erityisesti yhden mittarin lukemien paranemisesta. Lämpömittarin.




torstai 17. toukokuuta 2018

Liika viisas


Kävin inttäjäisissä (tunnetaan myös nimellä tohtorin väitös).

Väitöksen aihe oli minulle vieras, samoin koko tieteenala. Niiden vuoksi en olisi mennyt. Syy oli väittelijä, joka on vanha kaverini. Siis kohteliaisuudesta, ei tieteellisestä mielenkiinnosta.

Siinä tuntee itsensä tyhmäksi, kun kuuntelee keskustelua, jonka sisällöstä ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Kaikkea ne keksivät tutkiakin! Olisivat voineet puhua puuta heinää koko porukka ja minuun olisi mennyt täydestä. Mutta kyllä sitä kuitenkin luottaa, kun arvostetut auktoriteetit yliopiston salissa vakavan näköisinä asiansa esittävät. Eivät huijaa, eivät hämää, vaikka minä en vertaisarviointiin pystykään. Olisi toisia tieteenaloja, joissa pystyisin. Varmaan nekin kuulostaisivat oudoilta monille alaan perehtymättömille.

Mistä kumpuaa nykyisin taas kasvava tieteen vastaisuus? Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää olevan uskottavampi kuin yliopisto. Yksi presidenttiehdokas ei luottanut evoluutioon vaan ilmoitti olevansa kreationismin kannalla. No, nyt tiedämme hänen itsensä tutkimusmetodin gradun kirjoittamisessa. Ymmärrämme paremmin, miksi hänen on vaikea luottaa tieteen rehellisyyteen. Huijareita ja ketkuja oomme kaikki, sii-nä ja mii-nä, sii-nä ja Daar-win - - .

Tällainen kolmen vartin skeptikko kuin minä, Dessu, on näissä asioissa välillä ymmällään. Tieteen puolesta pistäisin lanttini likoon, varsinkin luonnontieteen, jota en itse osaa. Humanistisella puolella tulee välillä aika outoja tuotoksia, näennäistiedettä. Toki enemmistö kuitenkin hyvää ja tärkeää. Skeptikko-yhdistyksen sivuja seuraan ja vastapainoksi olen ollut monessa tekemisessä huuhaan kanssa, jotain kokeillutkin, huonolla menestyksellä.

Puuttuva yhden vartin skeptikko johtuu siitä, että on syytä varoa tekemästä skeptikkoudesta uskontoa itselleen. Niin näyttää monelle käyneen. Silloin matkaseuraksi on tullut yksisilmäisyys, tiukkapipoisuus, kulttuuritiedottomuus ja taipumus mauttomuuksiin. Jopa ns. maalaisjärki näyttää joskus katoavan.

Puheena oleva uusi tohtori oli taannoin kyläilemässä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Istuimme saunan jälkeen valoisaa kesäyötä huvimajassa ja nautimme vaahtoavia virvokkeita ja ratkaisimme lehdessä olevaa pulmaa (kuva).


Vaikka ylen viisaista miehiä olemme molemmat, emme saaneet pulmaa ratkaistuksi. Eikös kohta kuulu yöstä mopon pörinää, ja paikalle kurvaa naapurin Jaska, joka oli haistanut grillitakan savun ja varmaan vaahtoavan virvokkeenkin hajun. Kysyy, mitä pojat puuhaavat.

Selitämme, että on tällainen pulma ratkaisematta. Jaska vilkaisi lehteä ja sanoi, että ihan selvä tapaus. Vastaus on - - .

Emme heti ymmärtäneet. Jaska selitti.

Asia oli todellakin harvinaisen selvä. Jaska vähän rehvasteli: "Taidan olla liika viisas, kansakoulupohjalla."


keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Onneksi on asiantuntijoita

Onneksi on asiantuntijoita - muutama jopa tuttavapiirissä.

Yhdeltä sain avun, kun piti laatia juridisia muodollisuuksia noudattava asiakirja äskettäin kuolleen lähisukulaisen  tekijänoikeuksien osittaisesta luovuttamisesta. Toiselta sain avun auton starttiongelman korjaamiseen. Kolmannelta sain avun, kun tietokoneen näyttöön ilmestyi omituisia raitoja. Neljänneltä saan (toivottavasti!) avun, kun alaselkä vähän väliä nyrjähtää. Tämä prosessi on vasta alkuvaiheessa.

Viidenneltä sain avun, kun piti valita uusi pesukone. Tekniikan asioissa olen aivan avuton, sillä en jaksa seurata mitään laatutestauksia tai hintavertailuja.

Intensiivinen sananvaihto asiantuntijani kanssa käytiin yksityiskohdasta, jossa piti päättää, hankitaanko sellainen pesukonesysteemi, joka pesemisen lisäksi puhaltaa pyykin kuivaksi. Ei hankittu.

Kone kyllä linkoaa  Ja talon ullakolla on pyykkinarut kuivaamisen viimeistelyä varten.

Pyykin kuivaamisen menetelmä on tunnetusti ollut iät ajat erilaisten teknisten ratkaisuyritysten kohteena. Kuvassa näkyvät vaihtoehdot ovat molemmat tulleet nuoruusvuosina minulle tutuiksi. Juuri tuollainen pesukone oli lapsuudenkotini saunan pesutuvassa. Kuivausveivi tuntui silloin nerokkaalta keksinnöltä, sillä tuo kuvan tekstissä mainittu inhimilliseen miestyövoimaan perustuva vaihtoehto oli kovin vaivalloinen. Kädetkin siinä kastuivat, ihan kuin tiskatessakin.

Minun tarjoamiani asiantuntevia vastapalveluksia ei juuri ole tarvittu. Yksi naishenkilö kyllä kysyi sopivaa kirjavihjettä kaverilleen joululahjaksi. Erityisesti kiinnosti, sopisiko tämä uusi Finlandia-voittaja. Kun vähän kyselin kaverin mieltymyksiä, en uskaltanut suositella Juha Hurmetta. Ehkä paremminkin Ilkka Remes, Reijo Mäki tai Dan Brown. Ellei sitten klassikkopuolelta peräti Mauri Sariola.





maanantai 27. marraskuuta 2017

Haisevaa harhaa?

- Olet ollut ryyppäämässä, ilmoitti alakerran insinööri, kun kohtasimme hississä.

Ihmettelin, mistä moinen epäily.

- Haiset vanhalle viinalle, hän julisti.

Tiedänhän minä, että insinöörinaapurini osaa olla suorasukainen. Hän ei varsinaisesti ole tunnettu hienotunteisuudesta eikä poliittisesta korrektiudesta

Nyt kuitenkin kävi niin, että hän erehtyi. Minä en ole ollut ryyppäämässä. Minä olen elänyt terveellisesti. Niin terveellisesti, että olen syönyt päivittäin huomattavan paljon valkosipulia.

Olen levittänyt valkosipulisohjoa leivän päälle korvaamaan rasvoja. Se on kuulkaa hyvää!

En ruvennut kuitenkaan selittämään tätä insinöörille. Hän ei uskoisi kuitenkaan, hän on skeptikko, joka ei usko mitään. Ei varsinkaan mitään luonnonmukaisia pehmojuttuja, kuten luonnontuotteiden terveellisyyttä. Hän uskoo ydinvoimaan. Luulen, että hän kannattaa myös Trumpia, mutta siitä en ole varma. Olen vältellyt poliittisia aiheita hänen kanssaan. Tulisi vain riitaa.

Tässä kohdassa kirjoitusta minussa herää epävarmuus, onko se valkosipuli varmasti terveellistä. Olen saanut sellaisen käsityksen, mutta terveysalan lähdekritiikki ei ole vahvoja osaamisalueitani. Käykö niin, että blogia lukeva lääketieteen osaaja huomaa minun sortuneen uskomushoitoihin? Niitä olen kyllä kohdannut entisessä elämässäni mutta olen mielestäni onnistunut välttämään hurahtamisen.

Yhdessä kohdassa insinööri oli kyllä oikeassa. Kyllä se vanhalle viinalle haisee. Sille ei kai voi mitään.

Olen parin viikon päästä menossa arvokkaaseen tilaisuuteen joululounaalle. Nyt olisi syytä selvittää, kuinka pitkään vanha viina haisee. Riittääkö, että lopetan valkosipulin pari päivää ennen vai pitäisikö katkolle mennä nyt heti. Insinöörin erehdys ei saisi toistua.




tiistai 12. syyskuuta 2017

Pahalla päällä

Otsikko ei tietenkään viittaa minuun itseeni - minähän olen aina leppoisa, lempeä ja hyväntuulinen. Otsikko viittaa alakerran naapuriini insinööri Tarmo Y:hyn.

Toista viikkoa onnistuin Tarmoa välttelemään, mutta sitten hän tuli nurkan takaa vastaan.

Tarmo oli vihainen kuin - -.  Ajatus jää etsimään sopivaa vertausta. "- - kuin ampiainen" on kai vakiintunein, mutta se ei sovi tähän, sillä ampiaisessa on kiukusta huolimatta jotain sympaattista: kepeää, nopeaa ja tehokasta. Tarmossa ei ollut.

Pitää jäädä miettimään ja odottamaan, jos myöhemmin keksisi osuvan vertauksen.

Mikä sitten oli saanut Tarmon yrmyksi?

Hän oli loppukesästä joutunut tekemisiin terveyskeskuslääkärin kanssa ja siitä edelleen laboratorioon ja sairaalaan tutkimuksiin. Lopputulos oli ollut, että lääkäri oli määrännyt Tarmolta pullot pois ja korkit kiinni.

Pysyvästi. Lopullisesti.

Ei ollut auttanut, vaikka Tarmo oli yrittänyt neuvotella lievennystä, että jos nyt kuitenkin edes viikonloppuisin. Lääkäri oli tylysti uhannut, että huonosti käy.

Sain saman tien kuulla Tarmon arvion kyseisen nuoren naislääkärin ammattitaidosta, ulkonäöstä ja seksuaalisesta käyttäytymisestä. Arvio ei ollut suopea. Arvio laajentui koko ammattikuntaan. Kaikki ovat täysiä hirviöitä, varsinkin naiset. Ei auttanut, vaikka yritin  toppuutella, että onhan toki fiksuja, viisaita ja herttaisiakin, kyllä minä tiedän. Tarmo vain julmisteli kokemastaan vääryydestä. Kaiken lisäksi tuollaista ylläpidetään verovaroilla.

Täytyy sanoa, että en hirveästi yllättynyt. Merkit ovat olleet näkyvissä jo pitkään, kuten blogin vakilukijatkin ovat ehkä huomanneet. Tarmon asiat ovat olleet kupposen kumollaan. Muutama vuosi sitten lähti emäntä ja osti lähtiäislahjaksi ison valurautaisen paistinpannun. Vuosi sitten meni työpaikka.

Nyt Tarmo ilmoitti, että voihan hän nyt lääkärin mieliksi pitää tipatonta tammikuuta vuodenvaihteeseen asti. Sitten kai tulee se "valinnanvapaus", ja yksityiseltä puolelta löytyy kyllä inhimillisempiä lääkäreitä.





keskiviikko 6. syyskuuta 2017

"Nyt ei ne nuoret - - "

Soutuveneellä menin järven vastarannalle Arskan luokse saunomaan.

Kylvettiin, uitiin, otettiin piilopullosta hömpsyt, kylvettiin taas. Ja sama uudestaan. Saunan jälkeen mentiin sisään, jossa emäntä oli laittanut kahvit. Pullaa myös. Perheen nuoriherra tuli kahville mukaan. Sitten katseltiin albumin valokuvia.

Yksi kuva oli erityisen tärkeä. Selvästi perheen ja suvun arvoesine. Siinä vanhaisäntä seisoi Kekkosen vieressä. Molemmat nauroivat. Takana oli lehmä. Ympärillä oli paljon väkeä. Kuva oli jostain paikallisesta maatalousnäyttelystä 1970-luvulta.

Sain kuulla, että Kekkosta nauratti lehmän nimi. Se oli Lenita.

Nuoriherra ei ymmärtänyt, mikä siinä nimessä niin huvittavaa oli. Emäntä yritti selittää, mutta luulen, että asian syvempi kulttuurihistoriallinen ymmärtäminen ei tainnut onnistunut.

Nyt ei ne nuoret enää tätäkään ymmärrä. Aika on mennyt ohi. Mahtavatko ymmärtää tämän blogikirjoituksen otsikon kontekstiäkään?

Minun sukupolveni kyllä ymmärtää selittämättä.

Aikakausi on kerta kaikkiaan muuttumassa, vanha on katoamassa. Tukkijätkät ja Lenitat ja Kekkoset
ovat menneisyyttä. Eräs kaupunkilainen nuori tuttavani ei tuntenut nimitystä "saapashousut".

Kielitaitoisia he kyllä ovat, joten "paremmaksi kaikki muuttuu, mutta hyväksi ei milloinkaan". (Kuva kesäkotini läheisen entisen rautatieaseman seinältä)



torstai 27. huhtikuuta 2017

Väärällä alalla

Äiti toivoi pojasta pappia tai upseeria. Olisi varma työpaikka ja turvattu leipä.

Ja arvostettu asema. Ennen kaikkea se.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. Menivät ajatukset enemmänkin sekulaariseen ja pasifistiseen suuntaan. Ajassa oli sellaisia virtauksia. Poika erosi kirkosta ja kieltäytyi aseista. Äiti taisi pettyä. Tai ei ehkä sittenkään kovin pahasti, kun pojasta tuli kieli- ja kirjallisuusmies. Siistiä sisätyötä sentään.

Naapurini Tarmo Y. on kertonut vähän samansuuntaisia muistoja. Hänen sukunsa on täynnä pappeja, ja paineet jatkaa suvun perinteitä olivat kovat. Mutta ei tullut Tarmostakaan pappia vaan insinööri. Tuli oikein harvinaisen tiukka pakana ja skeptikko, joka ei usko mihinkään, paitsi itseensä ja Kekkoseen. Ja tekniikkaan tietysti, varsinkin ydinvoimaan. Niinpä välit perheeseen ja sukuun ovat poikki, vaikka sisätöihin hänkin pääsi. Arvelen kyllä, että känkkäränkkäisellä luonteella saattaa olla osuutta konfliktiin.

Luokkatoverini Jukka K. joutui aikoinaan ammatinvalinnassaan koville. Hän meni hyvin nuorena naimisiin. Nuori rouva oli päättäväinen tehopakkaus, paljon määrätietoisempi kuin kestounelias Jukka. Vaimo päätti, että Jukasta tulee juristi. Niinpä Jukka pistettiin oikeustieteellisen valmennuskurssille ja pääsykokeeseen, mutta huonosti meni. Sama uudestaan vuoden kuluttua, ja kahden vuoden kuluttua, muistaakseni vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Ja huonosti meni, ei tullut Jukasta juristia. Hänestä tuli pienen perheyrityksen jatkaja. Siellä hän seisoo putiikkinsa tiskin takana vieläkin, ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä, kun poikkean moikkamassa. Vaimo häipyi kuvioista jo pari vuosikymmentä sitten, eikä uutta ole ilmaantunut. Hyvin siinä siis kävi, Jukka on vapaa mies - joutoajat voi vaikka nuokkua pilkillä.

Entinen kollega yritti politiikkaan. Muutama vuosi sitten hän oli ehdokkaana vaaleissa. Lehdessä näkyi mainoksia, hymy oli leveä ja olemus dynaaminen. Huonosti silti tuli ääniä, vain parikymmentä. Minä kylläkin leukailin, että en olisi ikinä uskonut noin suureen äänimäärään. Velkaa tuli kampanjasta, jäi revanssinhalua. Ehkä seuraavissa vaaleissa. Minä neuvoin, että vaihda nyt kuitenkin kelvotonta puoluettasi. Ei luvannut.

Taitaa meitä olla paljon, jotka ovat päätyneet väärälle alalle. Kuka omasta mielestään, kuka toisten mielestä.



lauantai 25. helmikuuta 2017

Onni on omistaa kaveri

"On onni omistaa remonttitaitoinen kaveri."

Näin viisaasti sanoi remonttitaitoinen kaverini, jonka pyysin apuun, kun isännöitsijäntoimistosta tuli tieto, että kämpässäni pitää olla kolme palohälytintä. Minulla oli vain yksi.

Sitten hän jatkoi: "On onni omistaa suomen kielen taitoinen kaveri", ja läppäisi minua olkapäähän.

Tämä tummaihoinen remonttimies tuli tutukseni jo muutama vuosi sitten, kun hän työskenteli samassa työpaikassa kuin minä. Silloin autoin häntä kirjoittamaan monenlaisia anomuksia ja asiakirjoja, joita hän tarvitsi kansalaisuus- ja koulutusasioihinsa. Jo silloin oli puhetta, että hän mielellään tulee auttamaan kun apua tarvitsen. Muutamaan kertaan näin on tapahtunut.

Nyt hän tuli mukanaan iskupora ja tikkaat. Ei kauan kestänyt, kun palohälyttimet olivat kiinni katossani. Saman tien menimme myös naapurissani asuvan vanhanrouvan puolelle, sillä palohälytinmääräys koski myös hänen asuntoaan.

Sitten istuimme pöytään nauttimaan kahvia ja rouvan itse leipomaa pullaa. Sitten Afrikan-poika sai pitkää ja perusteellista kotoutusoppia, kun vanharouva tapansa mukaan kaivoi valokuva-albuminsa ja alkoi kertoa muistojaan Terijoelta ja Viipurista.

On minulla onni omistaa toinenkin remonttitaitoinen kaveri. Hänen alaansa ovat autot. Saan avaimet käteen -periaatteella toteutetun huollon Yarikselleni joka kevät autoilukauden alkaessa ja katsastushuollon joka syksy kauden päättyessä. Vastapalvelukseksi olen hänellekin tehnyt sekalaisia kirjoitustöitä.

Usein kuulee sanottavan, että jokaisella pitäisi olla juristi ja lääkäri kaveripiirissään. Ekonomeista ja teologeista ei niin ole väliä. Minulla tilanne on juuri väärinpäin.

Äskettäin olisin tarvinnut juristia, kun kokeilin, osaisinko laatia perukirjan. Minulla oli mielestäni kaikki tarvittavat asiapaperit, mutta amatöörin epävarmuus iski. Puuttuuko jotakin? Onko kaikki korrektisti ilmaistu? Ei auttanut kuin kääntyä pankin juristin puoleen, ja se on kallista. Lääkäri kaverina olisi voinut olla kiva pari vuotta sitten, kun terveyskeskuksessa tehdyn verikokeen jälkeen tekstiviestinä tuli tieto, että kaliumarvo oli 2,6. Olisin voinut kaverilääkäriltä ohimennen kysyä, onko se ok. Paljon myöhemmin selvisi, että ei ollut. Siitä koitui harmeja.

Ekonomikaveri minulla on, mutta häneltä minulla ei ole koskaan ollut mitään asiantuntijaa vaativaa kysyttävää. Sijoitusneuvontaa varmaankin saisin mutta en huoli. Pappikaverikin on. Hänen asiantuntemustaan muistan kerran käyttäneeni hyväksi. Tarvitsin erästä kirjoitustyötä varten raamatullisen lähdeviitteen. Soitin papille ja heti löytyi sitaatille hänen "kirjakultansa" luvut ja jakeen numerot.

Taiteilijakavereista on paljon iloa ja hyötyä. Näyttelijöiltä, ohjaajilta ja muusikoilta saisin viime hetken lipun melkein mihin tahansa esitykseen, on se kuinka loppuunmyyty tahansa. Kirjailijakavereilta saan tekijänkappaleita. Heitä pystyn auttamaankin antamalla arvioita tekstistä kirjoitusvaiheessa.

En minä itsekään taida ihan hyödytön olla kavereilleni, vaikka en remonttia tai raamattua yms. hallitse. Jonkinlaisesta asiantuntijasta käyn kirjallisuuden ja kielenhuollon alueella. Kyllä neuvoilleni kysyntää on riittänyt. On kysytty milloin mitäkin, suosituksia luettavaksi kirjaksi, nimeä unohtuneelle kirjalle ja sopivaa värssyä onnittelurunoon tai kuolinilmoitukseen. Nyt on menossa kaksi tekstintarkistusta, toinen tekeillä olevaan elokuva-alan tietokirjaan, toinen historian alan väitöskirjaan. Oikein mielelläni tällaisia puuhailen.



tiistai 21. helmikuuta 2017

Valoa ikkunassa

Kun katson ikkunasta, siellä näkyy ikkunoita, ei juuri muuta. Paljon ikkunoita, kymmeniä. Muutamissa on vielä valo, vaikka kello on jo yli yhden.

Helsingin Sanomat kirjoitti juuri tästä sunnuntaina. Naapuriin ei olisi oikein sopivaa tällä tavalla kurkistella, mutta näkemättäkään ei voi olla.

Kaupunkielämä on juuri tätä. Tavallaan kuvittelemme olevamme anonyymejä, mutta toisaalta tiedämme, että kyllä meidät nähdään. Silti anonyymiys säilyy.

Yhdestä naapuristani on tällä tavalla tullut vuosien mittaan tuntematon tuttu. En tuntisi häntä kadulla, mutta ikkunasta näen hänet melkein joka ilta keskiyön kieppeillä. Osaan odottaa.  Olen kirjoittanut tästä ennenkin,  täällä. 

Hesarin kirjoituksessa kerrotaan, että tällaisille tuntemattomille mutta nähdyille naapureille on tavallista antaa yksityiskäytössä nimikin, kuten Ahkeruusmummo, Röökimuija, Bokserimies, Kirjailijanainen, Hendrix, Vanha nudisti, Pullervo.

Siteeraan vanhaa kirjoitustani, koska mikään ei ole muuttunut:
Mutta tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen jumppatrikoo. 

Annan vastapäisen ikkunan naapurilleni nimen Tanssityttö.

En näe häntä muulloin, en syömässä aamiaista, en tiedä mitä hän televisiosta katsoo, en ole nähnyt hänellä vieraita. Näyttäisi, että hän asuu yksin, mutta en ole varma. Ainakaan keskiyöllä hänen tanssiinsa / jumppansa ei osallistu muita.

En usko, että hän on tietämätön siitä, että hänen ikkunatanssinsa näkyy kadun toisella puolella oleviin ikkunoihin. Kaupunkielämä on sellaista. Voidaan olla ja pysyä anonyymeinä vaikka ollaankin näkyvissä.  Oman taloni ja porraskäytäväni asukkaistakin tunnen vain muutaman.

Seinän takana asuu naapuri, josta tiedän vain nimen, koska se lukee postiluukussa. Näköhavaintoa ei ole. Vastapäätä asuu iäkäs leskirouva, jonka olen oppinut tuntemaan, koska hän on ollut aloitteellinen. Hän kutsuu kahville ja tarjoaa itse leipomaansa pullaa ja sitten katselemme vanhoja valokuva-albumeita. Autan häntä missä voin. Alakerran insinööri on ollut liiankin aloitteellinen. Hän kutsuu poikkeamaan ja tarjoaisi viinaa. Yritän välttää kohtaamisia. Hän aina pilkkaa minua runojen lukemisesta ja minä häntä ylimitoitetusta teknologiauskosta. Tasapuolisuuden nimissä.

Nykyisin siinä vastapäisessä talossa on kaksi muutakin valaistua ikkunaa keskiyöllä. Kolmannessa kerroksessa joku katsoo televisiota keskiyöhön asti, siiten valo sammuu. Ylimmässä kerroksessa on yhdessä ikkunassa valo koko yön. Ihmisiä ei näy, on vain valo. Tätä on jatkunut koko syksyn ja talven, kaikki yöt aamuun asti. Se vähän kummastuttaa. Onko siellä valokatkaisin rikki? Vai pelkääkö asukas pimeää?  Vai onko asunto tyhjillään ja valo jäänyt lähtiessä päälle?

Pitää tietysti ottaa huomioon, että näkeväthän ne sieltä kadun toiselta puolelta minut. Minulla on valo ikkunassa ja rullagardiini ylhäällä ja istun ikkunan edessä. Mitähän ne miettivät näkemästään? Partanaamainen ukko siinä istuu yöt kaiket ikkunan edessä isot luurit korvillaan eikä näytä tekevän mitään. Kahden puoli kolmen paikkeilla vasta sammuttaa valon.

Luultavasti näin miettivät. Minä näyn ikkunasta sivuttain, tietokoneeni ja näyttöruutuni jäävät näkymättömiin. Eivät he tiedä, mitä tässä touhuan. Aikataulu on suunnilleen sama päivästä päivään, vuodesta toiseen. Poikkeuspäiviä on, mutta ei enää kovin usein. Kesäksi katoan.

Askarruttamaan jää, millaisen nimityksen ne siellä ovat minusta ottaneet käyttöön. Partapappa? Luuriukko? 

Millaisen kuvan liittäisin tähän kirjoitukseen?  Voisin ottaa kuvan kadun yli siitä ikkunassa tanssivasta naisesta, mutta se taitaisi olla luvatonta tunkeutumista kotirauhan alueelle. Jotain ikkunaan liittyvää kuitenkin yritän keksiä. Olkoon se kuva pelakuusta Längelmäveden kesäkotini rantasaunan kammarin ikkunalla. Pelakuu ei taatusti nosta kannetta yksityiselämänsä loukkaamisesta.
  



torstai 12. tammikuuta 2017

Pikkutarkkaa

1.  Tuli pyyntö tarkistaa tärkeän anomuskirjeen kieliasu.

Kyllähän minä kavereita autan jos osaan. Tällaisesta uskoin selviäväni.

"Ilmoituksen saatuani, ryhdyin välittömästi etsimään pyytämiänne kuitteja."  Näin luki tarkistettavassa paperissa. Haa, kielipoliisi huomasi heti pilkkuvirheen. Kaveri hangoitteli vastaan, mutta uskoi lopulta, kun minä sanelin säännön: lauseenvastiketta ei eroteta pilkulla. Piti kyllä naurettavana tällaista saivartelua.

2. Alakerran insinööri Tarmo Ylityösteistölä kutsui kahville. Särpimeksi oli leipää ja leikkeleitä.

Insinöörin mielestä minä asetin leivän päälle lauantaimakkaran ja Oltermanni-juuston siivut väärään järjestykseen. Juusto olisi hänen mielestään pitänyt olla päällimmäisenä.
Hangoittelin vastaan, sillä minun mielestäni järjestyksellä ei ole merkitystä. Pidin naurettavana tällaista saivartelua. Ravinto-opillista merkitystä en tällä uskonut olevan. Sain kuitenkin insinöörimäisen vakuuttavan luennon makunautintojen erilaisesta kohdistumisesta kieleen ja kitalakeen. Siitä näkökulmasta on insinöörin mukaan parempi, että juusto rasvaisimpana osana kokonaisuutta osuu tiiviimmin kitalakeen.

Esitelmä oli sen verran vakuuttava, että toisen ja kaikki seuraavat voileivät pinosin Tarmon ohjeen mukaisesti.
En kylläkään huomannut mitään merkittävää eroa makunautinnossa, mutta siitä en maininnut mitään.

Onhan näitä, pilkkuja, voileipiä ja monenlaisia muita, joiden kanssa on syytä olla tarkkana, varsinkin jos asiantuntija on paikalla katsomassa. 

tiistai 13. joulukuuta 2016

Valituksia

Alakerran naapurini insinööri Tarmo J. Ylityösteistölä kävi kuumana. Kaikki oli menossa vituralleen. Posti (ent. Itella) oli tuonut Tarmolle kolme ikävää kirjettä.

1. Hän oli saanut sakot. Hän oli muka ajanut Kehä ykkösellä peltipoliisin tutkaan hirmuista ylinopeutta. Tarmon mielestä väite oli silkkaa propagandaa.  Hän tekee valituksen. Hän kyllä tietää Kehä ykkösen peltipoliisit ja osaa hiljentää niiden kohdalla.

2. Posti oli tuonut järkyttävän laskun. Hän oli tilannut netistä joulukinkun. Siis yhden joulukinkun. Nyt laskussa luki, että hän oli muka tilannut kuusi joulukinkkua. Lasku jotain yli 500 euroa. Laskussa luvattiin, että firma kuljettaa ne Tarmon kotiovelle jouluaaton aattona iltapäivällä. Iloista joulua vaan hyvälle asiakkaalle! Tarmo oli jo lähettänyt valituksen firmalle ja ilmoittanut, että ei huoli edes sitä yhtä kinkkua. Hän siirtyy kalkkunaan, ihan kostoksi.

3. Kela oli lähettänyt kirjeen, jossa oli hylätty Tarmon anomus jonkin kalliin lääkkeen korvauksista. Onneksi kirjeessä oli mukana ohjeet valituksen tekemistä varten. Taatusti saavat siellä Kelassa kuulla kunniansa kunniallisen veronmaksajan sortamisesta.

Niin kuumana insinööri kävi, että oli lähdössä saman tien jäähdyttelyreissulle Töölöntorin toiselle laidalle ja vaati minua mukaansa. En suostunut, en valituksenkaan uhalla, sillä kyllä minä hänen jäähdyttelynsä tiedän.

Kuvassa näppärä menetelmä kuuman pään jäähdyttämiseksi.




maanantai 5. syyskuuta 2016

Matkoilla jossakin Suomessa



Takavuosina Suomen Yleisradiossa luettiin uutisten yhteydessä monta kertaa viikossa dramaattisen tuntuisia vetoomuksia nimeltä mainitulle henkilölle. Vetoomukset päättyivät sanoihin " - - matkoilla jossakin Suomessa, ottakaa välittömästi yhteys - - " Loma-aikoihin niitä ymmärrettävistä syistä kuultiin erityisen usein.

Ennen kännykkäaikaa ihmiset vaan katosivat lomalla omille reissuilleen. Yhteyttä ei saatu. Postikortti ehkä saapui kotiin jostakin lomakohteesta, monta päivää myöhässä tietenkin. Jos kotona tapahtui jotain yllättävää, vaikkapa sairaustapaus, silloin tarvittiin Yleisradion apua.

Minäkin katosin taas, kuten joka kesä olen pitänyt tapana. Olin 102 päivää matkoilla jossakin Suomessa. Jotkut tiesivät, missä menin, toiset eivät. Yhteyksiä en juuri pitänyt. En tiedä, onko joku perään kysellyt. Radiossa ei tietääkseni ole kuuluteltu.

Asiaa tuntemattomille voin nyt paljastaa, että olin kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla, Längelmäveden rannalla, sen josta tunnetussa laulussa Topeliuksen sanoin lauletaan, että " - - vöin hopeisin hohtelee".

Ajelin kyllä monenlaisissa tapahtumissa pitkin maakuntaa ja kauempanakin. Reissujen ääripisteet olivat Tampere, Vaasa, Jyväskylä, Savonlinna ja Hämeenlinna. Kaksi kertaa ajoin Vantaan lentokentällekin, kävin hakemassa ja palauttamassa vieraan. Töölöntorilla en kiusallanikaan käynyt.

Lehdet luin, paperiversiona. Sähköisten välineiden kanssa olin pidättyväinen. Ei sosiaalista mediaa eikä varsinkaan epäsosiaalista. Se on terapeuttinen kokemus, tunnen puhdistuneeni ja voimaantuneeni.  Televisiosta katsoin Rio de Janeirossa elokuun puolivälissä järjestetyt keihäänheittokilpailut.

Sää suosi, olin paljon ulkona lukemassa. Yrtit ja kukat kasvoivat hyvin. Sauna oli taas runsaassa käytössä iltaisin ja öisin. Kylän äijiä oli monta kertaa saunavieraina. Jäähdyttelytauolla työnnettiin kuulaa, maisteltiin dopingia ja puhuttiin miehekkäitä.


Postikortteja en tullut lähettäneeksi, joten korjaan laiminlyönnin tässä. Tämän kortin osoitan kaikille vanhoille blogituttavilleni, jotka toivottavasti ovat tallella. Takasivun teksti kuuluu näin: "Terveisiä täältä! Loma on tähän asti sujunut hyvin.  Toivottavasti siellä myös! Terveisin Dessu."


maanantai 16. maaliskuuta 2015

Sanoja, sanoja, sanoja



Alakerran insinööri poikkesi pikimmiten kylässä. Yllättäen hän innostui kehumaan minua. Sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut.

Syynä poikkeukselliseen käytökseen oli pieni kirja, jonka hän huomasi työpöydälläni. "Kerrankin sinulla on asiallisen näköistä luettavaa", hän loihe lausumaan ja näytti hämmästyneeltä.

Kukin tietysti lukee makunsa mukaan, niin insinöörikin. Lukeminen on hyödyllistä, väitetään. Tärkeintä on että jotain lukee, sillä ei ole niin suurta väliä, mitä lukee, kunhan jotain. Jos ei kirjoja niin sitten lehtiä tai Aku Ankkaa tai edes Valittuja Paloja.

Insinöörin piikittely tähtäsi siihen, millaisia kirjoja hän on aikaisemmilla käynneillään nähnyt työpöydälläni. Yleensä siinä on runoja. Sellaisille hän on tuhahdellut ja sanonut sitten jotain miehekästä.

Hamlet sen selkeimmin ilmaisi, kun Polonius kysyi, mitä hän lukee: "Sanoja, sanoja, sanoja." Sen täydellisempää vastausta ei voi kuvitellakaan. Kuitenkin se oli joidenkin mielestä hyvin epäilyttävää, sillä Hamletin epäiltiin menettäneen selväpäisyytensä, kun hänen oli nähty kulkevan "takki auki repsottaen ja ilman hattua ja polvet tutisten näöltään surkeana aivan kuin olisi helvetistä vapautettu sielu". Onneksi Polonius käsitti nopeasti, että ei poika ole hulluksi tullut vaan hän on hulluna rakkaudesta.

Insinööri ei taida ajatella kuin Shakespearen Hamlet. Hänelle on eroa sillä, mitä sanoja luetaan. Jos ne ovat runojen sanoja, kuten minulla, herää epäilys hulluudesta.

Vielä kauempana hän taitaa olla Gogolin Kuolleiden sielujen maaaorja Petruskasta (jonka minä taas tunnistan sielunveljekseni) : 
 "Olipa hänellä ylevä halu lukemiseen, vaikkei hän suuria välittänyt kirjojen sisällyksestä. Samanarvoisia olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut, aapiskirjat ja rukouskirjat - kaiken hän luki yhtä tarkasti;  jos hänen käteensä olisi pistetty kemian oppikirja, ei hän olisi hylännyt sitäkään. Hän ei välittänyt luettavan sisällyksestä, vaan itse lukemisesta eli paremmin sanoen lukemisen toiminnasta, siinä kun aina kasautuneista kirjaimista syntyy jonkinlainen sana, joka toisinaan hiisi ties mitä merkitsee."
 No, vähän taisin liioitella, sillä kemian oppikirja jäisi minulta kyllä lukematta. Sen sijaan rukouskirja on kyllä kelvannut, sillä olen nuorena kirjallisuudenopiskelijana lukenut Raamatun ja nyt aion perehtyä Koraaniin, tosin kuuntelemalla luentaa, en itse lukemalla.

Lopuksi pitää tietysti paljastaa, mikä oli se kehumista aiheuttanut kirja työpöydälläni.

Sen nimisivu näkyy kuvassa. Tarjosin kirjaa lainaksi insinöörille ja hän otti. Ei tarvinnut edes ylipuhua. Odotan jännittyneenä, mitä hän piti kirjasta. Pahoin pelkään, että ei pitänyt ja palauttaa sen tuhahdellen ja jotain miehekästä sanoen.

Kirjan nimestä "Järven syvyyden mittaaminen" voisi päätellä, että se käsittelee tekniikkaa ja luonnontiedettä, siis insinöörin omaa alaa. Mutta nimi johtaa harhan. Kirja on kansanrunouden tutkimuksen alaan kuuluva kirjoitus vedenhaltijakertomuksista eri maakunnissa. Niissä vanhan kansan tarinoissa taruolennot mittaavat järvien syvyyttä, siis sitä, jonka tunnetuin teos on Topeliuksen runo Inarinjärvestä. Ne, jotka eivät ehkä ole lukeneet Maamme kirjaa, ovat ehkä löytäneet runon Väinö Linnan Pohjantähdestä, jossa sitä lauletaan päätösosan viimeisellä sivulla.

Oikein himottaa jo etukäteen päästä kehumaan insinööriä monipuolisesta lukemisharrastuksesta, jonka uusin ilmentymä on innostus kansanrunouteen. Vahingonilo on sitä vilpittömintä iloa.




torstai 12. maaliskuuta 2015

Käynti vieraissa



Taloyhtiössä on myynnissä asunto. Se sijaitsee toisessa kerroksessa suoraan alapuolellani. Siis aivan samanlainen asunto kuin omani. Myynti on jatkunut jo muutaman viikon. Esittelyjä on ollut viikonloppuisin.

Pirullinen uteliaisuuskiima on kasvanut sielussani. Olisi kiinnostavaa käydä kurkistamassa.

En tunne siinä asuvaa pariskuntaa muuta kuin ulkonäöltä. Tervehdimme kyllä kun vastaan tulemme, mutta sen enempää emme ole jutelleet. He ovat minua parikymmentä vuotta nuorempia, herra ajaa Audillla. He eivät lajittele roskiaan vaan kaikki menee sekajätteisiin. Heillä tehtiin äskettäin ilmeisen iso remontti, iskupora pärisi monta päivää. Rouva meikkaa vahvasti.

Päätin uskaltaa. Minusta tuntui nololta mennä esittelyyn saman talon asukkaana, joten se piti yrittää piilottaa ja yrittää näyttää aidosti kiinnostuneelta ostajaehdokkaalta. Puin ulkotakin ja menin vähäksi aikaa ulos tarkkailemaan pääsisinkö livahtamaan esittelyyn jonkun porukan jatkona. Se onnistui. Tunsin itseni nilkiksi pukiessani eteisessä siniset suojatossut ja kätellessäni välittäjää.

Sain papereita ja tutkiskelin niitä muka kiinnostuneena. Vain hintapyyntö oli oikeasti kiinnostava. Kiertelin huoneita, availin komerojen ovia, katselin ikkunasta Töölöntorille, kävin parvekkeellakin. Kämppä oli muutoin samanlainen kuin omani mutta purkamalla seinä kahden pikkuhuoneen välistä oli saatu yksi isompi huone. Minusta sellainen idea tuntui typerältä.

Jotain turhanaikaista kysyinkin välittäjältä. Hän vastasi aika välinpitämättömästi. Ehkä hän tajusi, että en ole oikeasti ostamassa joten ei minuun kannata sen enempää huomiota kiinnittää. Lähdin pois, ovella vaihdettiin jotain yleisiä fraaseja asian miettimisestä ja tarvittaessa yhteyden ottamisesta. Oli helpotus lopettaa sinisillä tossuilla hiihtäminen ja heittää ne eteisen koriin.

Livahdin huomaamatta kolme kerrosta ylös peläten, ettei kukaan tuttu huomaa mistä tulen.

Kotona mietin, mikä ihmeen vietti tuonkin harharetken minulla teetti.