Tavaran laatu

Sattuukohan tämmöisiä muille? Olenkohan ainoa professori hajamieli?

Näin se yksi hilpeyttä herättänyt tapaus meni.

Viimeisenä kesänä ennen kulkutautia mökille tuli vieraita. Maljoja nosteltiin ja kuulumisia kerrottiin. Äijät lähtivät metsästä vihta-aineksia hakemaan, naiset touhusivat tarjoilujen kanssa. Minä menin saunaa lämmittämään.

Jossain vaiheessa illan hämärtäessä joku tuli saunalle katsomaan, mikä on kun savua ei nouse piipusta. Joko kohta päästään kylpemään.

Siinä minä istuin kiukaan edessä jakkaralla lukemassa lehteä. Kiukaassa ei ollut tulta.

Minä olin ihan unohtanut tulen sytyttämisen. Puita oli pesässä ja tikkuaski esillä. Olin ottanut lehtikasasta sanomalehden repiäkseni siitä sytykettä mutta olinkin huomannut lehdessä kiinnostaa luettavaa. Siinä sitten  huomaamatta aika kului ja arkiset askareet unohtuivat.

Kylä vierailla nauru maittoi ja pilapuheet sinkoilivat. Oli kuulemma tyypillistä minua.

Tämä tapaus nousi muistiin historian hämärästä, kun äsken pengoin leikekokoelmaani. Sieltä sattui löytymään pieni lappu, jonka repäisin talteen juuri siitä lehdestä, jota kiukaan edessä selailin.

Olen aina ollut pääsemättömissä vanhojen tekstien kanssa - niin lehtien kuin kirjojenkin. Ne ovat kiehtovaa luettavaa.

Olin etsimässä leikelaatikostani aivan muuta. Sanomalehdestä (uudesta!) olin lukenut uutisen viihdekonkari Aarre Elon kuolemasta. Muistin, että minulla on häneen liittyvää materiaalia laatikossani, sillä olin työni puolesta aika usein tekemisissä hänen kanssaan 1980-luvulta alkaen. Hain laatikosta runoa, jonka hän riimitteli ja esitti merkkipäivänäni. Rajaan runosta osan piiloon, koska siinä tulisi näkyviin nimiä ja henkilöitä, jotka eivät varmaankaan haluaisi nimeään julkisuuteen. Näkyviin jäävästä osasta ilmenee kyllä Arskan mainio riimittelytaito.

Tuntuu kuin televisioviihdekin oli ennen parempaa. Tai en minä tiedä, kun en nykyistä tarjontaa oikeastaan  tunne. Vaikutelmaksi on jäänyt, että pääosa on sketsejä joissa erilaiset pöljäkkeet toistavat viikosta toiseen samoja hokemia tai muutamat kirjailijat letkauttelevat kaksimielisyyksiä.

Ennen oli sentään Jatkoaika. Jotenkin vaikeasti määriteltävällä tavalla se jäi muistiin uudenlaisena, raikkaana ja pikkuisen röyhkeänä ohjelmana, jota jopa minä, lukion loppuvaihetta elänyt ylikriittinen kapinallinen suostuin jäämään kotiin katsomaan lauantai-iltaisin.

Sitäkin ohjelmaa teki Arska Elo.

 

Hörhön seurassa

Keskustelin hörhön kanssa. Minulla tällaisiakin tuttuja on, työvuosina kertyneitä.

Aiheena oli tietysti korona ja rokotukset. Tapaaminen tuli melko sattumalta, enkä ollut siihen varautunut. Olisi pitänyt ymmärtää välttää tuota aihepiiriä, sillä tiesin kyllä, mitä miehiä hän on. "Hörhö" on kaunisteleva kiertoilmaisu, pahempiakin sanoja tietäisin.

"Keskustelu" on myös kaunisteleva kiertoilmaisu. Inttämiseksi se meni heti. Koronapassista se alkoi, hän kauhisteli moisen natsimeiningin alkamista. Hän näytti paperille printtaamansa sodanaikaisen Gesundheitspaß -kuvan. Sen hän aikoo näyttää, jos häneltä jossain koronapassia kysytään. Hänestä se aikakausi on nyt päästetty alkaman Suomessakin. Rokotusta hän ei aio ottaa.

HS kirjoitti sunnuntaina rokotevastaisuudesta. Esimerkkipaikkana oli Kauhajoki. Minulla on siellä serkkuja. En ole muutamaan vuoteen pitänyt heihin yhteyttä, mutta kun viimeksi kävin, tapasin serkkujen lapsia. Sain vaikutelman, että nämä nuoret miehet eivät mistään mitään tienneet tai ymmärtäneet, paitsi painista. Lehtijutun jälkeen heräsi epäily, että sisältyyköhän alhaisiin rokotusprosentteihin minunkin sukulaisiani.

Keskustelusta ei tullut mitään. Osaan kyllä olla verbaalisesti sarkastisen ilkeä, jos haluan. Nyt halusin. Haluaisin todella vahvasti, että yhteiskunta pääsisi palaamaan normaaliin, ja kattava rokotus on siihen ainoa tie. Kun yhteiskunta tarjoaa kaikille ilmaisen rokotuksen, on käsittämätöntä, että jotkut eivät siihen suostu ja antavat piinan jatkua.

Nyt rokotuksen vastustajat jo häiriköivät ja maalittavat maaseudulla ravintoloita, jotka ovat ottaneet passin käyttöön. Miten tämä maa on yhtäkkiä tällaiseen tilaan mennyt? En ymmärrä. Kukaan ei ketään ymmärrä.  Minkäs mahdottomalle voit.

      (Kuva: Viktor Tardieu - 1923)

 

 

 

 

 

Onni on osua oikeisiin porukoihin

Valistus tepsii, näin väitetään. Ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Maailman tai ainakin Suomen kaikki varttuneessa iässä olevat setämiehet - tällaiset kuin minä - virittyvät valistukselle ehkä hitaasti, mutta toivotonta se ei vieläkään ole. Nuorempana se kävi sutjakkaasti.

Yli viisikymppiseksi minullakin kesti uskoa esimerkiksi siihen valistukseen, että tupakka pois. Kun sen lopulta uskoin, se oli kerrasta poikki ilman laastareita tai nikotiinikorvikkeita. Siitä tulee kohta 16 vuotta.

Liikunnan lisääminen on myös sujunut huonosti. Pikkupoikana urheilu kyllä maittoi mutta sitten jouduin koulun liikuntatunneille, ja traumoja tuli. Aikuisena Längelmäen mökillä vieraiden ja naapurin äijien kanssa heitettiin keihästä ja työnnettiin kuulaa saunan jäähdyttelytauoilla, mutta ei se varsinaiseksi kuntourheiluksi kelvannut, sillä sitä tapahtui harvoin ja dopingia käytettiin. Nyt vanhemmiten kaupunkikävely on ainoa, joka on säilynyt miellyttävänä kokemuksena. Korona-aikana sekin on jäänyt turvallisuussyistä vähiin. Korvaajaksi yritettyä kuntopyörän veivaamista en menisi isoksi iloksi kehumaan.

Muista yleisistä setämiehiä kiusaavista valistusaatteista sain onnekseni hyvän otteen jo nuorella iällä. Tarkoitan ekologisia ja tasa-arvonäkökohtia korostavaa elämäntapaa, kuten ruokailutottumuksia, kulutus- ja kierrätystapoja sekä kaikkea sitä, mikä nykyisin menee nimikkeen #metoo tarkoittamalle alueelle. Minulla oli iso onni osua jo nuorena sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys kasvoi ihan luonnonmenetelmillä. Siis jo paljon ennen kuin näistä tuli voimakkaasti kulttuuria uudistavia virtauksia.

Liharuoat jäivät vähiin ja kasvisruoat nousivat tilalle jo puoli vuosisataa sitten. Sama jatkuu edelleen, poikkeuksena perinteellinen grillimakkara hyvässä seurassa juhannusyönä. - Se on kyllä kummallista, että tällainen ruokavalio ei ole mitenkään helpottanut taipumusta ylipainoon. Ehkä sillä juhannusmakkaralla niin suuri haittavaikutus?

Virkavuosina tuli kyllä  lentomatkailua työasioissa mutta ei juuri yhtään yksityismatkailussa. Nyt taitaa lähestyä jo 10 vuotta viimeisimmästä. Olen jokseenkin varma, että loppuelämäni sujuu ilman lentämistä. Tukholmaan, Osloon, Tallinnaan, Brysseliin, Berliiniin ja Amsterdamiin pääsen muilla välineillä, ja muualle en usko enää lähteväni. 

Yksityisautoilu on aina liittynyt pelkästään mökkiasumiseen kesäisin, matkamittariin siitä tulee alle 5000 km kesässä. Muuna aikana käytän joukkoliikennettä ja oma auto joutuu talviteloille.

#metoo on kummallisin. Totta kai olen läpi vuosikymmenten nähnyt monenlaista sopimatonta suunsoittoa ja klähmimistä. Työssäni jouduin muutaman kerran puuttumaankin häiritsemisiin, mutta ongelman yleismaailmallista mittavuutta en silti vielä silloin tajunnut. Tässä jos missä olen joutunut havaitsemaan miehekästä asennoitumisvaikeutta. - Mitään ei enää uskalla sanoa. -  Uskaltaako edes flirttailla?  - Pitäisikö muka pyytää allekirjoitus suostumispaperiin?

Jotain erityisyyttä tähän aiheeseen liittyy, sillä tällaisia kommentteja kuulee fiksuiltakin miehiltä. Ehkä heitä ei ole nuorena kohdannut se onni, että olisivat osuneet sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys olisi luonnonmenetelmällä kasvanut?

On mahdotonta arvailla, millaiseen virtaan olisin itse ajautunut, ellen olisi jo lukioikäisenä osunut ns. tiedostavien teiniteatterityttöjen seuraan. Heiltä sain asian perusvalistusta ja muutaman feministiklassikkokirjan luettavaksi. Yliopistossa kävin kielitieteen naistutkimuksen kursseja. Ilokseni olen kuullut luotettavilta tahoilta, että tämä viime vuosien näkyvä metoo-julkisuus on ihan havaittavasti vähentänyt ongelmia.

On iso onni, jos tällaisen opin ja ymmärryksen saa jo nuorella iällä. Vanhemmallakin iällä pitkämielinen valistus kyllä uskoakseni tepsii, mutta luolamiesvaistot saattavat olla vaikeammin purettavissa ja johtavat aluksi hieman pinnallisiin korjausyrityksiin. Mutta tepsii se, ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Toivotan hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Huolimaton Dessu

Nyt alkaa huolestuttaa. Ikinä ennen ei ole tällaisia tullut.

1) Kävelyreissulla keskikaupungilla tuli sade.

Ei hätää - minullahan on aina olkalaukun pohjalla sateenvarjo, sellainen lyhyeksi kutistuva teleskooppivartinen. Mutta nyt? Vaikka kuinka kaivoin laukkua, sitä ei löytynyt. Muistin, että hiljattain siivosin laukun. Ei olisi kannattanut.

2) Olin menossa Vallilaan. Sinne pääsee raitiovaunulla.

Astun vaunuun, minulla on kuukausilippu. Heilautan lippua kojeen edessä, mutta se väläyttääkin punaisen valon ja päästää ruman äänen. Lippuni ei ole voimassa. Olisi pitänyt käydä Ärrälla lataamassa siihen lisäaikaa.

3) Tulen kaupasta. Ulko-ovella kaivan avainta taskusta. Sitä ei ole.

Olenko voinut lähteä ulos ottamatta avainta? Minulla on eteisessä ulko-oven vieressä avaintaulu, ja siitä otan aina lähtiessäni avaimen taskuun ja siihen aina palautan avaimen sisään astuessani.

Pitäisikö soittaa huoltoyhtiön mies avaamaan?  Jään kuitenkin kadulle odottamaan, että joku tulisi ovesta. Kerrosnaapuri tulee, ja minä livahdan samalla avauksella sisään. Kotiovella on salainen pelastus. Kun työnnän sormen postiluukusta, se löytää luukun reunassa kulkevan langan. Kun vedän langasta, sen päässä on avain. Ovelaa?

Onko minusta tullut huolimaton? Olenko kuin tuon viereisen Aale Tynnin järkyttävän tarinan Kalle tai Antero tai Jussi, jotka eivät olleet niin kuin Heikki? Vai onko tämä alkavaa dementiaa?

Luovaa ongelmanratkaisukykyä osoittaen

Kaveri pyysi auttamaan muuttokuorman purkamisessa. Meninhän minä.

Oli siellä kolme muutakin apumiestä. Riuskoja nuoria kavereita. Huonekalut ja laatikot nousivat vauhdikkaasti muuttoautosta kolmanteen kerrokseen. Hissiä ei ollut.

"Riuska" ei ehkä ole kaikkein osuvin sana määrittelemään minua. Siksi osakseni koitui enemmänkin ylimääräisen avustajan rooli. Enemmänkin pysyttelin pois tieltä kun riuskemmat kantoivat. Pitelin ovia auki, työntelin laatikoita syrjemmälle pois keskilattialta. Muutaman taulun ripustin seinillä odottaviin koukkuihin. Sohvatyynyjä järjestelin suoremmiksi.

Ja keitin kahvia. Keitin oli valmiiksi tiskipöydällä, suodatinpusseja ja kahvia löytyi kaapista. Ongelma oli vain siinä, että mistään ei löytynyt kuppeja. Muuttolaatikoissa ei ollut nimilappuja, joten availin kansia ja kurkistelin. Muita astioita kyllä löytyi mutta ei kuppeja.

Luovaa ongelmanratkaisukykyä osoittaen katoin pöydälle syvät lautasen ja lusikat. Kävi se kahvin nauttiminen niinkin, oikeastaan aika hyvin. Näyttikin ihan elegantilta toiminnalta. Yksi kyllä kokeili vulgääristi ryypätä kahvinsa lautasen reunalta suoraan suuhun mutta sai roiskeita rinnuksille. Känttypuolta kahvittelussa edustivat Marie-keksit. Niitä en koskaan ole osannut arvostaa kovin herkullisiksi.

Nälkäkin tulee raskaan työn raatajille. Sitä taltuttamaan isäntämme oli hankkinut jääkaapin täyteen  monensorttisia grillimakkaroita ja olutta sekä sinappituubin. Minä pistin sähköhellan uunin kuumenemaan ja makkaroita pellille.

Onnistuin ruoanlaitossa ilmeisen hyvin, sillä menekki oli suurenmoinen. Makkarat tarjoilin talouspaperirullasta repäistyllä kääreellä. Sinappia olisi saanut olla toinenkin tuubi. Olutta ei nautittu lusikalla lautaselta vaan suoraan purkista.

Kokki itse jäi kylläkin näitä herkkuja vaille, sillä makkarakiintiöni tälle vuodelle oli jo täynnä, ylittynytkin. Ensimmäinen meni Längelmävedellä juhannusyönä ja toinen äskettäin uudella kesäasunnollani Bellman-henkisessä juhlassa, kuten hiljattain täällä kerroin. Seuraava sitten ensi vuoden juhannusyönä. Olutkin jäi minulta juomatta, sillä minulla on kihti varpaassa. Lääkäri on tiukalla sävyllä varoittanut juomasta olutta.

Yhden muuttolaatikon kannen alta kuppeja etsiessäni löysin mielenkiintoista luettavaa. Isäntä suostui pienellä painostuksella antamaan koko nipun lainaksi. Näiden kanssa käyn nyt viikonloppua viettämään.

 

Huomenna parempaa?

En päässytkään lähtemään. Bussit olivat lakossa. Kävellen matka oli liian pitkä. Oma auto on jo talviunilla.

Niinpä kävelin vain meren rantaan ja istuin rantakivelle. Samalla kivellä olen istunut ennenkin. Onkohan pessimistinen oraakkeli Paavo Haavikko on myös istunut siinä, kun hän kirjoitti sanat "Kaikki on surullista"?

Siltä siinä nytkin tuntui, kun katseli merelle. Kaikki oli harmaata, kylmää, elotonta. Ei voinut edes uskoa, että aavan meren tuolla puolen voisi olla mitään harmaata kummempaa.

                                                 (Kuva:  Edvard Munch:  Melankolia -1896)

Ei siinä kauan voinut istua. Tuli kylmä - nautinnollisesta syystunnelmastakaan ei ole enää mitään tallella. Löytyisikö mitään lohdutusta?

Löytyi:  kotona makaronilaatikkoa ja musiikkia.  (avaa linkki)

                                          (Kuva:  Albert Bertelsen:  Valsedrømme - 1921)

Sävy sama - miksipä sitä muuttamaan.

https://www.youtube.com/watch?v=tYIYIVG64C4   

Me huligaanit

Koistinen meinasi että otetaan taksi, mutta minä sanoin että ei kun kävellään. Äkkiä me tästä Karhupuiston kulmalta Töölöön tallustamme, muutama kilometri. Leuto kevätyö eikä pahasti horjutakaan. Radan yli niin että heilahtaa Linnunlaulun siltaa pitkin.

Kun varsinaisia urheilijanuorukaisia emme ole kumpainenkaan, piti välillä pysähtyä huilaaman. Koistiselta aukesi kengännauha. Sitä piti istua solmimaan. Hän huomasi kerrostalokorttelin pihalla lasten leikkipaikan ja oikaisi sinne penkille.

Halutko keinua? hän ehdotti ja lupasi antaa vauhtia.

En minä oikein kehdannut, vaikka mieli teki. Aina olen ollut arka tekemään yllättäviä juttuja. Olen katsellut himoiten laivan pallomerta tai markkinoiden pomppulinnaa mutta en ole mennyt. Mitä ihmiset ajattelisivat? Kerrostalon pihakeinua ehkä onnistuisin kokeilemaan niin, ettei kukaan näe, mutta silti. Rikkoisin vielä keinun, ketju katkeaisi tai jotain.

Koistinen meni keinuun itse ja otti hurjan vauhdin. Ketju kesti vaikka vingahteli.

Silloin jostakin talon parvekkeelta kuului äkäinen huuto, että häipykää sieltä. Meille tuli kiire. Koistisen kengännauha jäi solmimatta. Vasta kirjailijatalon puistossa uskalsimme uudestaan pysähtyä.

Koistinen oli kokemastaan vauhdin hurmasta tohkeissaan, rehvasteleva. Luulen, että tätäkin yöseikkailua muistelemme vielä monta kertaa. Minua kyllä harmitti, etten taaskaan uskaltanut. Kalle Holmbergin ohje olisi taas ollut noudattamisen arvoinen: "Pitäisi aina olla jonkin verran arvaamaton."

Ruotsalainen tämän sanoo sananlaskussaan osuvasti: "Snälla barn väntar - och blir utan."

(Kuva: Vladimir Lubargy)

Kesän riemuja

Oikeastaan täytyy myöntää, että onhan se imartelevaa, kun kutsutaan mukaan.

Ensimmäisenä kevään merkkinä olen vuosikaudet tottunut pitämään sitä, että valtuuskunta eli ex-sihteerini neiti B. tulee kysymään, lähtisinkö mukaan. Nyt se tapahtui tammikuun viimeisenä. Osasin vähän odottaakin. Nyt voin siis julistaa kevään alkaneeksi, kun tämä vuodenaikojen kiertokulkuun liittyvä kiinnekohta on saavutettu.

Sama kutsu on esitetty ennenkin varmaan toistakymmentä kertaa. Koskaan en ole suostunut. En ole uskaltanut, mutta täytyy myöntää, että monta kertaa on mieli tehnyt suostua.

Kyse on entisen työpaikkani moottoripyöräkerhon kesäretkestä milloin mihinkin kolkkaan Eurooppaa. Kerhossa on neljä  vakijäsentä ja lisäksi muutamia satunnaisia. Nyt suuntana olisi Skotlanti ja kesto kolmisen viikkoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Samalla suunnalla he olivat toissa kesänäkin, ja niin hienoa oli, että nyt mennään uudestaan, tosin vähän eri puolelle.

Ja minä mahtuisin mukaan. Mieli tekisi, mutta kyllä minä tiedän jo vastauksen. En kuitenkaan kertonut sitä vaan lupasin harkita.

Ongelma on siinä, että en osaa ajaa moottoripyörää enkä usko oppivanikaan. Pyörän saisin lainaksi tai voisin vuokrata, omistaa ei tarvitsisi. Kerran vuosia sitten ehdotin, että minä voisin tulla mukaan, jos saisin ajaa autolla motoristijoukon kannoilla, mutta ehdotus ei kelvannut.

Olen koko aikuisikäni ajanut autoa, ja mopokin on tullut tutuksi, mutta vahvatehoisella moottoripyörällä kokemus on jäänyt vähäiseksi. Selviäisinkö pitkistä päivävaelluksista? Neiti B. sanoo, että selviäisin helposti. Mutta häneen ei voi koskaan luottaa, hän puhuu välillä pötyä ihan kiusallaan. Toisaalta on siinä ryhmässä kaksi minun ikäluokkani jäsentä, jotka olivat vielä kaksi vuotta sitten yhtä kokemattomia kuin minä nyt.

On siinä sekin ongelma, että minua ei ollenkaan viehätä ajatus teltassa asumisesta. Mukavuudenhalu on voittanut. Nuorena liftasin monena kesänä pitkin Eurooppaa teltta rinkassa, samoin kävin monilla rock-festareilla. Viimeksi yövyin teltassa kesällä 1981, kun ajoin Helsingistä Jyväskylään ja takaisin polkupyörällä. Mutta siihen se loppui. Suostuisinko aloittamaan taas? Ajatus kauhistuttaa. Tosin joissakin kaupunkikohteissa on tavoitteena viipyä useita päiviä, jos löytyy riittävän iso airbnb-asunto.

Joka kesä rapujuhlien aikaan neiti B. ajaa pyörällään Längelmäveden kesäkotiini ja yrittää opettaa minua. En ole oppinut. Vakiintuneisiin kauhukokemuksiin kuuluu istua neidin kyydissä hirmuista vauhtia Längelmäeltä Oriveden ohi ABC-Oritupa -bensa-asemalle kahville ja munkkipossulle. Kyydissä istuminen on kammottava kokemus, mutta näyttelen miehekkäästi, ettei tunnu missään.

Jostain syystä moottoripyöräily mielletään kai miesten hommaksi. On kai jonkinlainen muoti, että varttuneessa iässä olevat hienot herrat ja johtajat, tällaiset kuin minä, innostuvat ostamaan kalliita pyöriä ja lähtevät reissuun. Neiti B. on naureskellut, kuinka hänenkin taitojaan aikoinaan epäiltiin, mutta pilkka hiljeni, kun hän pääsi näyttämään rehvakkaalle kolliporukalle temppujaan. Siksi hän partnerinsa kanssa on itseoikeutettu johtaja tälle muilta osin vanhemmista miehistä koostuvalle retkikunnalle. Hän kun on se, jolta homma sujuu parhaiten.

Minä hurja

"Sinä kun olet tuollainen hurja - - ", aloitti rouva S., kun olimme päässeet perille, ja jatkoi: "- - haluat varmaan  kokeilla". Vilkaisin rouvaa tuikealla katseella, että mitä vihjailee. Hurja? Minäkö? Mutta aivan vilpittömältä ehdotukselta se näytti.

En varsinaisesti tunne olevani minkään sortin hurja, mutta ehkä tuttu rouva on saanut toisenlaisen käsityksen. Mutta niin hurjaksi en ryhdy, että tuollaista kokeilisin. Valehtelin, että ehkä joku toinen kerta sitten, nyt on vähän selkävaivoja. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, että ikäpäivänä en suostu hänen tarkoittamaansa kokeiluun. Ehdottomasti en suostu, vaikka olen maksanut.

Rouva ei onneksi ruvennut sen enempää ehdottelemaan vaan uskoi kerrasta. Riitti kun ensin vähän taputtelin poskea ja silitin tukkaa ja sitten vain katselin, kun rouva itse ratsasti.

Hieno hevonen se oli. Minä olin lainannut rouvalle 6000 euroa, koska ostamisella oli kiire. Hän maksaa lainan takaisin heti kun veronpalautus tulee. Minun piti kuitenkin lähteä nurmijärveläiselle tallille katsomaan, millaisen hienon kaupan olin rahoittanut. Mutta ratsastamaan en rupea, vaikka minulle olisi nyt kiitoksena tarjolla ilmaiset ratsastusvuorot ihan milloin tahansa.

Jos ratsastaminen olisi tuollaista turvallista ja tyylikästä kuin kuvassa (Martins Aldemir: Homem a cava - 1922), siinä voisi olla houkutteleva mahdollisuus minullekin. Mutta ei se tuollaista ole. Rouva ratsastakoon vain itse kahden tyttärensä kanssa.

Minä melkein pelkään hevosia. Olen vakuuttunut, että jos nousisin hevosen selkään, siinä kävisi niin kuin elokuvien rodeoissa. Rouva yritti vähän toppuutella epäluulojani ja sanoi, että rodeoissa ei ole hevonen vaan härkä. Mutta minä olen vakuuttunut, että kyllä hevonen osaa käyttäytyä niin kuin rodeon härkä, jos minä selkään nousen. Ja on niissä minun muistini mukaan hevosiakin. 

Niin hurja en ole.

Mukavat ja epämukavat

Juhlissa eräs naispuolinen vieras katseli minua ja sanoi että olen laihtunut. Se tuntui mukavalta.

Vielä mukavammalta se olisi tuntunut, jos havainto olisi pitänyt paikkansa. Ei se pitänyt. Ainakaan kylpyhuoneen vaaka ei ole sellaista havainnut. En tietenkään sanonut tätä ääneen. Viaton ilme naamalla valehtelin venytellen: - Noo...ehkä pikkuisen.

Kesällä Jyväskylässä katselin vanhoja valokuvia lukioaikaisen ystävättären kanssa. Yhdessä valokuvassa olimme uima-asuissa rannalla. - Olet sinä tuossa hoikka poika, hän sanoi.

Se ei tuntunut mukavalta. Implisiittisesti se sisälsi ajatuksen, että enää en ole hoikka poika. En tietenkään sanonut siihen mitään. Paha siihen oli ruveta vastaan vänkäämään.

Naisten ulkonäön kommentointi on perinteisesti kuulunut jokamiehen oikeuksiin, ja silloin siinä on seksualisointi mukana. Miehet ovat päässeet vähemmällä. Näissä edellä kuvatuissa tapauksissakaan ei ollut seksualisoinnista häivääkään. Ne olivat ikään kuin julkisesti näkyvissä olevan faktan ääneen toteamista, sellaisena aivan korrekteja. Eivät epäystävällisiä tai häiriköiviä.

Olen nähnyt häirintääkin. Aikanaan jouduin nolona myöntämään, että en oma-aloitteisesti esimiehenä osannut hoitaa työpaikallani ilmennyttä seksuaalista häirikköä järjestykseen. Hän meni jotenkin vitsin varjolla alituisiin härskeihin kommentteihin ja kontaktiyrityksiin. Vasta kun naisten lähetystö tuli pyytämään, ymmärsin komentaa touhulle stopin. Uskon ja toivon, että #metoo havahduttaa nykyajan hoksaamattomat.

Erityisen vaikea oli takavuosina eräs iäkäs sukulaissetä, vanhapoika, joka ilmestyi kaikkiin suvun juhliin ja alkoi veitikkamaisesti likistellä, kouria ja arvioida nuoria naisia mukamas kosioaikeissa. Keskenkasvuiset tytötkin kelpasivat. Minäkin jouduin etukäteen varoittelemaan omaa viisitoistavuotiastani, mutta siitä huolimatta ukko pääsi arvioimaan nuoren neidon vartaloa.

Näitä setiä riittää, niin Hollywoodissa kuin kotimaan  kamarallakin. 

Ei tietoa

Ei kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.

Viime aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.

Ensin olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja muutaman muun, jotka tunnist

an. Ja Visan ja Yariksen, joilla ajan itse. Mutta muut? Ei mitään havaintoa. Kaikki saman näköisiä.

Värin kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.

Hiukan olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!

Iltajuhlassa keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen, viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.

Kyläpaikassa ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se, että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti myrkyllisiä.

Syön kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä mutta pelottavia.

Liika viisas

Kävin inttäjäisissä (tunnetaan myös nimellä tohtorin väitös).

Väitöksen aihe oli minulle vieras, samoin koko tieteenala. Niiden vuoksi en olisi mennyt. Syy oli väittelijä, joka on vanha kaverini. Siis kohteliaisuudesta, ei tieteellisestä mielenkiinnosta.

Siinä tuntee itsensä tyhmäksi, kun kuuntelee keskustelua, jonka sisällöstä ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Kaikkea ne keksivät tutkiakin! Olisivat voineet puhua puuta heinää koko porukka ja minuun olisi mennyt täydestä. Mutta kyllä sitä kuitenkin luottaa, kun arvostetut auktoriteetit yliopiston salissa vakavan näköisinä asiansa esittävät. Eivät huijaa, eivät hämää, vaikka minä en vertaisarviointiin pystykään. Olisi toisia tieteenaloja, joissa pystyisin. Varmaan nekin kuulostaisivat oudoilta monille alaan perehtymättömille.

Mistä kumpuaa nykyisin taas kasvava tieteen vastaisuus? Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää olevan uskottavampi kuin yliopisto. Yksi presidenttiehdokas ei luottanut evoluutioon vaan ilmoitti olevansa kreationismin kannalla. No, nyt tiedämme hänen itsensä tutkimusmetodin gradun kirjoittamisessa. Ymmärrämme paremmin, miksi hänen on vaikea luottaa tieteen rehellisyyteen. Huijareita ja ketkuja oomme kaikki, sii-nä ja mii-nä, sii-nä ja Daar-win - - .

Tällainen kolmen vartin skeptikko kuin minä, Dessu, on näissä asioissa välillä ymmällään. Tieteen puolesta pistäisin lanttini likoon, varsinkin luonnontieteen, jota en itse osaa. Humanistisella puolella tulee välillä aika outoja tuotoksia, näennäistiedettä. Toki enemmistö kuitenkin hyvää ja tärkeää. Skeptikko-yhdistyksen sivuja seuraan ja vastapainoksi olen ollut monessa tekemisessä huuhaan kanssa, jotain kokeillutkin, huonolla menestyksellä.

Puuttuva yhden vartin skeptikko johtuu siitä, että on syytä varoa tekemästä skeptikkoudesta uskontoa itselleen. Niin näyttää monelle käyneen. Silloin matkaseuraksi on tullut yksisilmäisyys, tiukkapipoisuus, kulttuuritiedottomuus ja taipumus mauttomuuksiin. Jopa ns. maalaisjärki näyttää joskus katoavan.

Puheena oleva uusi tohtori oli taannoin kyläilemässä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Istuimme saunan jälkeen valoisaa kesäyötä huvimajassa ja nautimme vaahtoavia virvokkeita ja ratkaisimme lehdessä olevaa pulmaa (kuva).

Vaikka ylen viisaista miehiä olemme molemmat, emme saaneet pulmaa ratkaistuksi. Eikös kohta kuulu yöstä mopon pörinää, ja paikalle kurvaa naapurin Jaska, joka oli haistanut grillitakan savun ja varmaan vaahtoavan virvokkeenkin hajun. Kysyy, mitä pojat puuhaavat.

Selitämme, että on tällainen pulma ratkaisematta. Jaska vilkaisi lehteä ja sanoi, että ihan selvä tapaus. Vastaus on - - .

Emme heti ymmärtäneet. Jaska selitti.

Asia oli todellakin harvinaisen selvä. Jaska vähän rehvasteli: "Taidan olla liika viisas, kansakoulupohjalla."

Ei yhtään maalia

Muisteltiin porukalla jääkiekko-otteluita, kun nyt on olympialaiset. Tai siis muut muistelivat, minä en. Minä vain kuuntelin ja yritin olla huomaamaton.

Syrjään vetäytyminen ei tietenkään johtunut vaatimattomasta luonteestani, sillä sellaista ei ole. Se johtui siitä noloudesta, että minä en muista yhtään jääkiekko-ottelua. Olen toki aina joskus katsonut televisiosta ottelun, jos se on etukäteen saanut niin suuren huomion, että olen noteerannut sen katsomisen arvoiseksi yleissivistyksen kannalta. Yleensä ne ovat olleet finaaleja jossakin suurkisassa.

En vain ole onnistunut ihmeemmin innostumaan. Lopputulos on ollut jokseenkin yhdentekevä. Maalien tekijöiden nimet eivät ole jääneet muistiin.

Yhden maalin kyllä muistan, visuaalisesti. Se oli se, kun joku teki ilmaveivin. Se oli kettumaisen viekas temppu. Sellaisista aina innostun, jopa urheilussa.

Poikaporukassa puhe kääntyy aina jossain vaiheessa urheiluun. Taannoisessa luokkakokouksessa Jyväskylässä kaverit alkoivat muistella kouluvuosien peleissä tehtyjä maaleja. Hyvin tuntuivat muistissa säilyneen, niin omat kuin vastustajienkin.

Meitä oli kuitenkin muutama, jotka eivät muistaneet, minä yhtenä heistä. Se johtui siitä, että minä en ole elämässäni ehnyt yhtään maalia, en jääkiekossa, en jalkapallossa enkä missään muussakaan. Sama pätee myös koripalloon ja pesäpalloon, vaikka niissä ei käytetäkään nimitystä maali.

Joskus jossain piirissä tämä puute tuli puheeksi. Oli siinä joku toinenkin kohtalotoveri. Touhu ei vaan luonnistunut, taito puuttui ja sen myötä motivaatio.

Siinä mietittiin myös, mitä maalien puute tekee itsetunnolle. Luhistuuko siinä nuori mies aivan reppanaksi?

Väitin - ja väitän edelleen - että itsetunto sellaisesta vain vahvistuu.

Tekemättä jääneet maalit eivät ole haitanneet himpun vertaa. Muutamat korvaavat taidot ovat tuottaneet onnistumisia kaikessa, missä nuoret miehet yleensä onnistumisia himoitsevat. Asialla voisi suorastaan rehvastella, ellei siinä maistuisi hieman ylimielisen elitistinen asenne.

Voisikohan muuten sitä nimittää maalin tekemiseksi, kun pajatsossa saa kolikon osumaan oikeaan porttiin? Jos voi, niin siinä on peli, jossa lukiovuosina tein aika paljon maaleja. 

Toinen peli, jossa menestyin aikoinaan, oli se merkillinen tulitikkupeli, jonka malli on nähtävissä elokuvassa Viime vuonna Marienbadissa (Alain Resnais 1962). Maaleja siinä ei kylläkään tehty, ehkä juuri siksi se olikin niin kiehtova peli.

x  x  x 

Blogin kirjoittaminen on viime aikoina ollut heitteillä muiden kirjoitustöiden vuoksi. Ja on tässä ollut motivaation puutettakin kahdeksan vuoden väsyttämänä.

Kuten tammikuun alussa kirjoitin, olen kokeilemassa toisentyyppistä blogia. Suppeampaa, ketterämpää, vähemmän rousseaumaista. En ole vielä ollenkaan varma yrityksen onnistumisesta, mutta olen nyt saanut tehdyksi vähän toistakymmentä kokeilupostausta. Lukijoita en ole vielä päästänyt mukaan vaan olen esiintynyt tyhjälle katsomolle. Jos nyt jotakuta kiinnostaa vilkaista, niin täältä se löytyy. Saa kommentoidakin, jos jotain tuntemuksia herää.

Hyvin valmistautunut

Kaapista löytyi kaikkea mitä kuvitella saattoi: Echinaforcea, höyryhengitystippoja, hunajaa, valkosipulia, yskänpastilleja, rommia, nuhasuihketta, Panadol-poretta. Voiko paremmin enää valmistautua syksyn flunssaan?

Kaikkia noita olen ottanut paitsi rommia. Ei ole auttanut. Taitavat olla humpuukilääketiedettä. Ehkä ratkaisevaa on juuri tuo rommin puute?

Iski siis yskä. Ei nuha eikä kurkkukipu vaan pelkkä yskä, mutta sitäkin kovempi. Olen yskinyt päivät ja varsinkin yöt niin että kohta varmaan naapurit valittavat ja vaativat häirikölle häätöä. Kerrostalossa kun pitää talon sääntöjen mukaan noudattaa yöllä hiljaisuutta. Ei siis pianonsoittoa, bilettämistä, iskuporan käyttöä tai muuta vastaavaa. Arvelen, että kovaääninen yskiminen on sitä muuta vastaavaa.

Tällaisessa menossa aivot pehmenevät eikä jaksa lukea, vaikka pöydällä olisi iso kasa kiinnostavaa uutta laatukirjallisuutta. Pitää siis tyytyä vähempään laatuun. Koska Valittuja Paloja ei satu löytymään hyllystäni, olen kaivanut esiin kuvassa näkyvää lukemista. Sitä yritän tihrustella vedet silmissä. (Vesi silmissä ei johdu lukemisen liikuttavasta sisällöstä vaan yskän aiheuttamasta ärsytyksestä).

Kuten huomaatte, viihdelukemistojen valinnassakin pyrin noudattamaan sukupuolten tasa-arvon periaatteita. Tosin ihan fifti-fifti se ei nyt ole onnistunut. Tuolla yhdellä kirjalla on kovin epäilyksiä herättävä nimi. Sisältö ei kuitenkaan viittaa tämän vakiintuneen ilmaisun rikolliseen tarkoitteeseen vaan siihen leikkisään kisailuun, johon ilmaisua voidaan myös käyttää. Kehittynyttä kielikykyä tällainen nimi lukijalta kyllä vaatii. Lieneeköhän sitä kaikilla tarpeeksi?

Tämän viestin innoittajana on blogin lukijan yksityiseen sähköpostiini lähettämä viesti, jossa aavistelee minun joutuneen vankilaan, kun kirjoituksia ei ole entiseen tahtiin ilmestynyt. En ole joutunut, olen edelleen vapaalla jalalla. Kyllä niitä kirjoituksia alkaa taas ilmestyä, jos tästä vielä tokenen.

 

Väärällä alalla

Äiti toivoi pojasta pappia tai upseeria. Olisi varma työpaikka ja turvattu leipä.

Ja arvostettu asema. Ennen kaikkea se.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. Menivät ajatukset enemmänkin sekulaariseen ja pasifistiseen suuntaan. Ajassa oli sellaisia virtauksia. Poika erosi kirkosta ja kieltäytyi aseista. Äiti taisi pettyä. Tai ei ehkä sittenkään kovin pahasti, kun pojasta tuli kieli- ja kirjallisuusmies. Siistiä sisätyötä sentään.

Naapurini Tarmo Y. on kertonut vähän samansuuntaisia muistoja. Hänen sukunsa on täynnä pappeja, ja paineet jatkaa suvun perinteitä olivat kovat. Mutta ei tullut Tarmostakaan pappia vaan insinööri. Tuli oikein harvinaisen tiukka pakana ja skeptikko, joka ei usko mihinkään, paitsi itseensä ja Kekkoseen. Ja tekniikkaan tietysti, varsinkin ydinvoimaan. Niinpä välit perheeseen ja sukuun ovat poikki, vaikka sisätöihin hänkin pääsi. Arvelen kyllä, että känkkäränkkäisellä luonteella saattaa olla osuutta konfliktiin.

Luokkatoverini Jukka K. joutui aikoinaan ammatinvalinnassaan koville. Hän meni hyvin nuorena naimisiin. Nuori rouva oli päättäväinen tehopakkaus, paljon määrätietoisempi kuin kestounelias Jukka. Vaimo päätti, että Jukasta tulee juristi. Niinpä Jukka pistettiin oikeustieteellisen valmennuskurssille ja pääsykokeeseen, mutta huonosti meni. Sama uudestaan vuoden kuluttua, ja kahden vuoden kuluttua, muistaakseni vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Ja huonosti meni, ei tullut Jukasta juristia. Hänestä tuli pienen perheyrityksen jatkaja. Siellä hän seisoo putiikkinsa tiskin takana vieläkin, ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä, kun poikkean moikkamassa. Vaimo häipyi kuvioista jo pari vuosikymmentä sitten, eikä uutta ole ilmaantunut. Hyvin siinä siis kävi, Jukka on vapaa mies - joutoajat voi vaikka nuokkua pilkillä.

Entinen kollega yritti politiikkaan. Muutama vuosi sitten hän oli ehdokkaana vaaleissa. Lehdessä näkyi mainoksia, hymy oli leveä ja olemus dynaaminen. Huonosti silti tuli ääniä, vain parikymmentä. Minä kylläkin leukailin, että en olisi ikinä uskonut noin suureen äänimäärään. Velkaa tuli kampanjasta, jäi revanssinhalua. Ehkä seuraavissa vaaleissa. Minä neuvoin, että vaihda nyt kuitenkin kelvotonta puoluettasi. Ei luvannut.

Taitaa meitä olla paljon, jotka ovat päätyneet väärälle alalle. Kuka omasta mielestään, kuka toisten mielestä.

Hyödyttömät

Ei vaikuttanut isä ihan tyytyväiseltä jälkikasvuunsa. - Poika ei tee mitään, makaa vain ja pelaa tietokoneella. Ei enää urheile, ei hoida koulua, ei lue, ei tiedä mistään mitään, paitsi skeittilaudoista. Ihan hyödytön.

Niinpä. Nousi mieleen muinainen aika, jolloin minäkin olin ihan hyödytön.  Ainakin oman isäni mielestä. Makasin vaan, en hoitanut koulua, en urheillut. Tietokonetta ja skeittilautaa ei silloin vielä ollut keksitty. Tytöt oli keksitty.

Kiivastus oli suuri, kun jäin luokalle, lukion ensimmäiselle. En ollut varoittanut kotona siitä, mikä toukokuun viimeisenä päivänä oli tuleva. Olin aina kysyttäessä ynähtänyt, että ihan hyvin koulussa menee.

Luokalle jäi samalla kertaa suunnilleen puolet luokan pojista, mutta se ei kelvannut isälle puolustukseksi. Tulta ja tulikiveä satoi niskaan.

Se toinen puoli luokan pojista oli muistaakseni jäänyt luokalle jo edellisenä vuonna. Ehkä muutama harva onnistui viivyttelemään luokallejääntiään vuoden myöhemmäksi. Ehkä joku välttyi siltä kokonaan?

Luokalle jättäminen oli silloin koulun tapa; poikien hitaampi kehitystaso otettiin sillä keinolla hallintaan.

Olen ikuisesti kiitollinen tälle pedagogisesti viisaalle käytännölle. Ilman sitä elämäni olisi mennyt toisin.

Vähältä kyllä piti, ettei elämä kääntynyt siinä toisenlaiselle raiteelle. Isä määräsi, että koulunkäynti loppuu tähän. Ensimmäinen päivä kesäkuuta aamulla puoli seitsemältä pukeuduin isän vanhaan haalariin ja maalikaupan lippalakkiin ja lähdin polkupyörällä tehtaan konttoriin kysymään työtä.

En saanut työtä. Koululaisten kesätyöpaikat oli jo viety. Jos olisin saanut, sille tielle olisin jäänyt.

Pari päivää myöhemmin sain leipomosta pullakuskin työn. Siinä meni se kesä. Syksyllä tilanne oli jo rauhoittunut ja palasin kouluun. Samoin palasivat muut luokalle jääneet kaverit. Yhdessä olimme edelleen koko hyödytön porukka, vaikkakin uudessa luokkayhteisössä.

Sitten alkoi jo koulunkäyntikin sujua.

Nämä muistot virtasivat päässäni, kun kuuntelin poikaansa ärtynyttä isää. En tietenkään ruvennut muistojani ääneen kertomaan. Taisin olla turhan piikikäs, kun kysyin, miten hänellä itsellään nuoruus meni.

- Se nyt ei kuulu ollenkaan tähän, oli vastaus.

Hyvää matkaa - Trevlig resa!

Jouduin laivaristeilylle. Sen verran reppana olen, etten keksinyt mitään tekosyytä eli vaihtoehtoista totuutta, jolla olisin voinut kieltäytyä. Seurue tuntui viihtyvän hyvin, minä vain pätkittäin. Se saattoi näkyä naamasta.

Noutopöydät aiheuttavat kummallisen ahneusrefleksin. Vaikka tietää sen lukemattomista määristä hotelliaamiaisia ja on päättänyt varoa, silti tosipaikan tullen  repsahtaa. Tulee pistetyksi iso läjä leikkeleitä leivän päälle ja syödyksi ylimääräinenkin kananmuna. Ja ne paistetut prinssinakit, joita ei koskaan muulloin tule syödyksi ollenkaan paitsi noutopöytäaamiaisella. Ähky olo aamusta alkaen. Ja vielä ähkympi päivällisen jälkeen.

Kauan sitten kerrottiin tarinoita, että saksalaiset ovat kovia keräämään laivojen noutopöydistä isot määrät sapuskaa mukaansa. Kaverini Kettunen kertoi kerran 70-luvulla itse nähneensä tapauksen, jossa saksalainen oli kerännyt ison muovipussillisen täyteen laivan noutopöydän antimia. Ovella pois lähtiessä tarjoilija oli yllättänyt kysymällä, unohtuiko juoma, ja kaatamalla sitten kannullisen maitoa ruokien päälle muovipussiin. - Liekö ollut tosi tapaus vai Kettusen levittämä kaupunkitarina?

Yökerho on minun asteikollani vihoviimeisiä paikkoja, johon voin joutua. Nyt olen sellaisessakin taas käynyt ja jopa tanssinut. Villiä menoa, voi voi!

Sauna on minun asteikollani huomattavasti miellyttävämpi paikka. Nyt sellainenkin oli tarjolla, mutta ei se ollut läheskään yhtä leppoisaa kuin saunominen kesäkotini rantasaunassa Längelmävedellä. Kuva antanee lukijalle osviittaa siitä, mitä tarkoitan.

Ensi vuonna tuo risteily on tarkoitus uusia samalla seurueella. Täytyypä keksiä tekosyy ajoissa.

(Kuva: Riikonen Simo, Mäntän kuvataideviikot 2016)

Ohutta yläpilveä

Säätilassa riittää päivittelemistä. Toisaalta se on ihan turvallinen keskustelunaihe. Siinä yleensä sopu säilyy eikä joudu vihapuheen tai muun kiihkoilun kohteeksi, kunhan malttaa olla kääntämättä keskustelua ilmastonmuutokseen. Pitää vaan pysyä sellaisella "onpa ilmoja pidellyt" -tasolla.

Äskeinen uudenvuoden yö oli lämpöisempi kuin toissa kesän juhannusyö. Eroa noin 6 astetta.

Helsingissä näyttää vakiintuneen sellainen talvi, että jos tänään sataa lunta, huomenna on suojaa. Sen päälle tulee pikku pakkanen. Niinpä ylihuomenna on kadulla liukasta. Se on inhottavaa.

Pelkään kaatumista. Tänä talvena olen kaatunut kerran, viime talvena kaksi kertaa. Kaikki ovat olleet liukkauskaatumisia. Alkoholilla tms. ole ollut osuutta asiaan, kuten joku alhaismielinen lukija luultavasti epäilee. Mitään vahinkoa ei ole sattunut, ihme kyllä, sillä kaikki ovat olleet täydellisiä kokovartaloheittoja ilman pehmennyksiä. Se tuntuu häijyltä, kun pahaa-aavistamaton askel ei kohtaakaan kadun pintaa vaan yhtäkkiä tajuaa, että nyt lähdettiin lentoon. Kahdesti silmälasitkin ovat lähteneet lentoon mutta säilyneet suunnilleen ehjinä. Sanka vähän vääntyi.

Kesällä satoi melkein joka päivä. Se ei minua sinänsä häirinnyt, sillä kesäkodissani on ehjä katto eikä Toyota Yarikseni ole avokattomallia. Pihatöitä se kyllä vähensi mutta liiteritöitä vastaavasti lisäsi. Öisiä saunataukojen uintiretkiäkään se ei haitannut, sillä sateessa on ihana uida. Laiturilla istuskelua sade kyllä haittasi, tai enemmänkin sateen tuoma kylmyys. Kesäyön laiturilla istuskeluun saunatauoilla minulla liittyy paljon miellyttäviä elämyksiä.

Vastapainoksi syksyllä ei satanut. Ei sekään minua haitannut, vaikka sateenvarjovarastoni osoittautui tarpeettomaksi, kun kuljeskelin kaupungilla. Joskus niitäkin ehkä tarvitaan.

Ylen päivittäisohjelmaa nimeltä "Sää maa-asemilla tänään kello - -"  olen tottunut kuuntelemaan tarkoin korvin. Kaupallisilta kanavilta tällaista herkkua on turha toivoa. Siinä on taas yksi syy suosia Yleä ja maksaa mielellään pieni lupavero.

Jo opiskeluvuosina opin huomaamaan, että tässä ohjelmassa lueteltujen paikkojen nimissä on jotain erityisen runollista. Ajatelkaa nyt: Kotka Rankki ohutta yläpilveä, Rauma Kuuskajaskari näkyvyys yli kymmenen kilometriä, Kalajoki Ulkokalla vähitellen selkenevää..

Joitakin maa-asemakohteita oppinut tarkkailemaan. Yksi sellainen on Vihti Maasoja. Olen jo vuosikausia kiinnittänyt huomiota, että paikassa nimeltä Vihti Maasoja on aina kesäisin viileämpää kuin muualla.

Olen suunnitellut jo pitkään, että joskus vielä menen käymään tässä paikassa, jotta ymmärtäisin, miksi siellä lämpötila on poikkeava. Onko siellä jotain outoa? Joskus vielä ajan sinne katsomaan.

Intiimit toimitukset

Ei pitäisi jättää asioita viime tinkaan. Yleensä tämän hallitsen, mutta joskus ei voi mitään.

Menin elokuviin, päivänäytökseen. Kassajono oli hidas ja kello kävi. Olin ajatellut pistäytyä pikaisesti vessassa ennen salonkiin menoa mutta en ehtinyt. Ajattelin, että kyllä vaiva menee itsestään ohi. Käyn sitten elokuvan jälkeen.

Vaiva ei kuitenkaan mennyt ohi. Ostan lipun aina reunapaikalle, joten pääsin helposti ja huomaamattomasti livahtamaan ulos salista. Uskoin, että minuutissa tai parissa olen takaisin.

Elokuvateatterin vessan ovi aukeaa numerokoodilla. Se löytyy pääsylipusta. Mutta mistä löytyy se pääsylippu?

Taskuja on paljon ja taskuissa kaikenlaista. Kaikki taskut piti penkoa, lippu löytyi lopulta olkalaukusta.

Vessan seisomapaikoilla oli tilaa.  Istumapaikat olivat kaikki varattuja, punainen merkki yksityistilan oven lukossa kertoi sen. Onneksi en tarvinnut.

Paluu salonkiin aiheutti ongelman. Ovi oli lukossa. Piti lähteä etsimään vahtimestaria. Sellaista ei löytynyt. Kävin kysymässä kassalta. Kesti aikansa ennen kuin löytyi. Vahtimestari halusi nähdä pääsylippuni.  Olkalaukusta etsin ensin, mutta ei se siellä enää ollut. Jostain taskusta se löytyi.

Arviolta varttitunti tähän meni. Elokuvaa oli jäljellä minuutin verran.

-    -   - 

Jostain luin, että taas touhutaan yhteisiä vessoja miehille ja naisille. Yhdessä keskustan kauppakeskuksessa sellainen takavuosina oli. En tiedä onko enää. En ole käynyt katsomassa. En oikein osaa ottaa kantaa asian tarkoituksenmukaisuuteen. Täydellisen tasa-arvon kannattajana tietysti voisi puoltaa, mutta ei tämä oikein selvä tasa-arvoasia ole. Voin ymmärtää vastustavankin näkökannan.