Vilua ja nälkää

 

Ei, en ole Balkanin vuorilla taistelemassa, vaikka otsikon runolliset sanat sellaiseen viittaavat.  Kävin vain Helsingin Senaatintorilla katsomassa Lux Helsinki 2024 -valotaidenäyttelyä. Mutta vilu ja nälkä sielläkin tuli.

Kauan en kärsinyt. Pakkasta oli liikaa, jotta olisin ruvennut katselemaan esitystä. Harvoin minulla on mieleen juolahtanut, että olisikohan viisasta hankkia pitkälahkeiset kalsarit. Nyt juolahti.

Toisaalta mikä pakko minun on pahalla pakkasella ulos lähteä.  Voin aivan hyvin pysyä sisällä. Ei pakkaspäiviä täällä kovin usein tule. Ainoa pakollinen ulkona käynti on matka ruokakauppaan. Matkaan ovelta ovelle ei mene täyttä minuuttiakaan.

Muistikuva lapsuusvuosilta kertoo, että pitkät kalsarit ovat mahdottoman epämukavat. Olo on kankea kuin lenkkimakkaralla kuorensa sisällä. Kutittavatkin, muistaakseni.

En saanut otetuksi valokuvaa kirkon ja muiden torin rakennusten seiniä valaisevista teoksista. Ei tehnyt mieli riisua lapasia käsistä kameran näppäilyä varten. Blogin lukija voi halutessaan googlata Lux Helsinki 24. Sieltä löytyy kuvia. Pistän tähän tilalle Louis Sparren maalauksen samalta torilta 1907. Valotaideteoksia siinä ei vaalitettavasti ole, ei ehkä yhtä hirmuista pakkastakaan.

Nousin raitiovaunuun ja ajoin kotia kohti. Pitkästä aikaan poikkesin kuuluisalle Jaskan grillille, kun oli vilun lisäksi se nälkäkin. Juolahti nimittäin mieleen käydä katsomassa, olisiko pitkällä listalla Balkanin makkaraa. Ihan tuon otsikon laulun kunniaksi. (Jaskan maailmankuulusta grillistä olen kirjoittanut täällä: KLIK  )

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää  /  Balkanin vuorilla taistellessa.  /  Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola,  /  ei löydy maata sen armaampaa. - - ”

Tuosta säkeen lopun väitteestä taidan kyllä tällaisilla pakkasilla olla hieman eri mieltä. Jopa niin viisas runoilija kuin Arja Tiainen kirjoittele harkitsemattomia talven mukavuudesta. Minun mielestäni tässä ei ole mitään mukavaa.

 

Ei tainnut uskoa vakuuttelujani

Tuli vastaanotolla sellainen ohje, että pitäisi vähän vähentää pizzoja, limsoja, makkaroita ja makeita välipaloja.

Vastasin, että se on kyllä hirmuisen  vaikeaa.

-  Varmasti aluksi on, mutta äkkiä siihen tottuu, jatkoi ohjeen antaja. - Vaikeudet ovat voitettavissa, kun tahtotila on kohdallaan.

Kuuntelin ohjeita asiaan kuuluvalla hartaudella. Taisin kuitenkin vaikuttaa nenäkkäältä, kun yritin selittää, mikä siinä on niin hirmuisen vaikeaa. Tällaiset vanhat kärttyisät setämiehet kuin minä eivät aina onnistu positiivisen mielialansa ilmaisussa.

Tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan. Jos tästä vähennän, seuraava tulee ajankohtaiseksi joskus 2030-luvun loppupuolella. Minkäänmerkkistä limsaa en ole juonut sitten teinivuosien. Ainoan makkaran vuodessa olen tikun nokassa kärventänyt kaverin kanssa maalla juhannusyönä. Koronavuosina tämäkin perinne katkesi.

Yhden pienen makean olen päivittäin nauttinut iltapäiväkahvin kanssa. Kesäisin se on mansikoita vaniljakastikkeessa, muulloin pari kaurakeksiä tai vegaanijäätelöä. Minkäänlaisia makeita tai muitakaan välipaloja en syö tai juo koskaan. Poikkeuksena joulu, jolloin tulee nautittua muutama konvehti. Tosin niistä tulee naamaan teininäppylöitä, joten maltti on helppo säilyttää.

Ruokailussa olen kalaa lukuun ottamatta ollut kasvissyöjä vuosikymmeniä. Kaikki mahdollinen on vähärasvaista, levitteet, juustot, salaattikastikkeet ja muut. Siiderikin kuivaa.

Tahtotila on siis ollut kohdallaan jo monta vuosikymmentä. Tahtotilan vaikutus ei kuitenkaan ole ollut kehuttava.

Jotenkin jäi sellainen sanaton vaikutelma, että selittelyäni ei ihan uskottu.

 

Sairaalahavaintoja 2: Suu

Kummallista. Vuosiin en ole tainnut syödä niin epäterveellisesti kuin nyt sairaalassa. Jokaisella lounaalla ja päivällisellä lihaa, enimmäkseen nautaa. Jokaisella aterialla makea jälkiruoka. Tuoreita kasviksia ei juuri ollenkaan.

Aterioilla ja aterioiden väleissä tarjoillaan sokerisia mehuja. Jugurtit myös sokerisia ja rasvaisia. Leipä sentään rukiista tai täysjyväistä valkoista, mutta päällä kinkkua ja rasvaista juustoa, kuten kuvan iltapalassa. Huomatkaa poikkeukselliset kaksi tomaattiviipaletta!

Nirppanokaksi minua on sanottu. Se on joidenkin mielestä suunnilleen sama kuin kasvissyönti..Siihen suuntaan olen vahvasti painottunut koko aikuisikäni (kala poikkeuksena). Kai sellaisenkin ruokavalion olisi sisään kirjautuessa voinut valita, mutta jäi tekemättä, kun luulin, että terveellisyyssuosituksia joka tapauksessa noudatetaan.

 

Nirppanokka

Muutama rivi lehdessä (HS 1.2.23) paljastaa sen valitettavan tosiasian, että minä en kuulu joukkoon.  En mihinkään joukkoon – en ylös, en alas enkä keskelle.

Nyt se on tieteellisesti todettu ja dokumentoitu valtalehden tiedepalstalla, koko sosiaalinen hierarkia yhdessä kappaleessa. Koronarokotusten vuoksi eräs poliittisesti painottunut taho nimitteli minua ”tiedeuskovaiseksi”, joten ei minulla tässäkään ole mahdollisuutta tiedettä vastaan vängätä. 

Kulttuurisen hierarkian ylätasolta löydän onneksi edes yhden mieluisan: taidemuseot. Ooppera on vaikeampi. Olen kyllä käynyt, lähinnä muiden yllyttämänä, sillä lähipiirissäni on ammattimuusikoita ja Fb-kavereihini kuuluva oopperaohjaaja lähettelee vähän väliä kutsuja. Mutta ei ooppera omalta valinnalta tunnu.

Ostereita en ole maistanut – eipä silti, ei niitä ole tarjottukaan. Vastenmieliseltä ajatus. Viininmaistelijana kaltaiseni tuohisuu on toivoton. Hyvä jos valko- ja punaviinin tunnistan.

Alatasolta ei löydy yhtään minua koskevaa. Scifin muutaman klassikon olen joskus lukenut, mutta se ei ole minun lajini. Varmaankin tässä on osin turhastakin ennakkoluulosta kysymys. Tekono, keilailu ja kananugetit eivät ole koskaan hipaisseetkaan.

Keskitaso ei kosketa sen enempää. Joogaan en kärsimättömyyteni alistuisi, luulen. Avokado ei ole takavuosien muotiruoan, avokadopastan, jälkeen saanut merkittävää sijaa ruokavaliossani.

Toisaalta on minua nirppanokkaiseksi ”elitistiksi” epäilty, syynä kai mieltymykseni kirjallisuuden ja elokuvan klassikkoteosten suuntaan. Jonkinlainen korkeakulttuurin kaanon on ilmeisesti olemassa:

”Korkeakulttuuri voidaan yhdistää älykkyyden, kärsivällisyyden ja monimutkaisuuden arvostamisen kaltaisiin persoonallisuuden piirteisiin, joiden tiedetään olevan melko vahvasti geneettisesti periytyviä. Jos on tällaisia persoonallisuuspiirteitä, voi olla alttiimpi sille, että alkaa pitää monimutkaisemmasta taiteesta”.

Toisaalta pitää olla sijainniltaan ja sosiaaliselta asemaltaan sopiva, jotta korkeakulttuuria edes olisi tarjolla.

Itse luokittelen itseni melko kaikkiruokaiseksi. Minulle maittavat hyvin myös ns. alemmat taiteet. Vanhat Suomi-filmit ja iskelmät, jopa rillumarei, ovat parhaimmillaan oikein herkullista. Ylenpalttista ylevyyttä sen sijaan vierastan.

Ihan kaikkiruokainen en ole. Tositelevisio on pysynyt vieraana. Science fiction ja horror ei innosta, vaikka alan klassikot ovat tuttuja.

Kuvassa todisteaineistoa, että hyllystäni löytyy muutakin lukemista kuin pelkkiä pölyisiä klassikoita.

Kuvan kirjat:

1  Koski Markku: Alemmat taiteet (Odessa 1985)

2  Ekholm Kaj & Haasio Ari: 100 parasta dekkaria (Things to come 1998)

3  Nyman Jake: Kovan päivän ilta (Ajatus-kirjat 2000)

4  BTJ Kirjastopalvelu: Dekkarisankarit – Kuka kukin on (Gummerus 2006)

5  Bagh Peter von: Rikoksen hehku – Suuret rikoselokuvat (Otava 1997)

6  Bagh Peter von: Kaipuun punainen liekki – Suuret rakkauselokuvat (Otava 1991)

7  Nyman Jake: Onnenpäivät (Fanzine 1989)

8  Bagh & Koski & Aarnio: Olavi Virta – legenda jo eläessään (WSOY 2010)

9  Koski Marku & Lindsten Leo: Armin vuodet (Love Kirjat 1982)

Elokuva: Lohikoski Armand: Hei rillumarei (1954) // Esa Pakarinen

 

En kadu

Kirjahyllyt – loputon ilo ja ongelma.

Iloa ei tarvitse perustella, mutta mikä on se ongelma?

Minulla ongelma on siinä, että hyllyt ovat tupaten täynnä, mutta lisää kirjoja tulee ja niille pitäisi löytyä tilaa. Uusille hyllyille ei missään huoneessa ole tilaa, ellen sitten luovu olohuoneen tauluista tai keittiön kaapeista.

Voisikohan uusille kirjoille raivata tilaa niin että luopuisi joistakin vanhoista kirjoista?

Olisiko sellainen luopuminen perusteltavissa jotenkin? Olisiko pätevä syy esim. se, että tietää satavarmasti, että tuota kirjaa en enää ikinä lue? Entä jos siihen kirjaan liittyy rakkaita muistoja lapsuudesta?

Entä miten luopuminen käytännössä tapahtuisi? Divariin? Roskiin? Kirpputorille? Kirjaston kierrätyshyllylle? Kierrätyskeskuksen? Emmauksen myymälään?

Parikymmentä vuotta sitten onnistui vielä sellainen, että kysyin vanhusten palvelutalosta, huolisivatko kirjastoonsa 24-osaisen tietosanakirjan. Ilomielin ottivat vastaan, sillä talon asukkaat eivät olleet vielä isommin innostuneet internetistä. – Ei taitaisi tuokaan enää onnistua.

Äskettäin minulle tapahtui kummia. Kirjahyllyyni raivautui äkkiarvaamatta parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Tuttavaperhe oli kylässä ja heidän vähän toisellakymmenellä oleva tyttärensä huomasi hyllyssä kiinnostavaa luettavaa. Pyysi niitä lainaksi.

Minä lupasin, että saat ne omaksi. Tuollainen impulsiivisuus ei ole minulle tyypillistä. Ihmettelin jälkeenpäin, mistä tuollainen riehaantuminen tuli.

En kadu. Pääsivät hyvään kotiin.

Viisikoilla on tunnearvoa, mutta luettavaksi ne eivät enää kelvannet. Ne olivat lapsuuden kesälomien lukemista. Siitä harvinaisia, että ne kelpasivat niin tytöille kuin pojillekin.

Kai ne jonkinlaisia vanhanaikaisia ikivihreitä ovat, sillä uusiakin painoksia on otettu. Sisarukset Leo, Dick ja Anne lähtevät Lontoosta viettämään lomaa maalle serkkunsa Paulan luo. Paula on raisu poikatyttö ja haluaa itsestään käytettävän nimeä Pauli. Viides jäsen on Tim-koira.

Viisikko joutuu aina sattumalta seikkailuihin milloin minkäkinlaisten rosvojen kanssa. Nokkeluudellaan he aina selviytyvät. Nälkäisenä he eivät seikkaile. Poikkeuksellisen  herkullisia eväitä syödään joka käänteessä.

Viisikkoja on nykynäkökulmasta perustellusti moitittu snobistisista ja rasistisista asenteista ja pölyttyneiden sukupuoliroolien vahvistamisesta. Englannissa uusia painoksia onkin näiltä osin tietojeni mukaan editoitu. Jopa nimiä on ikävien mielleyhtymien välttämiseksi muutettu. Dickistä on tullut Rick.

Tarkemmin Viisikon herkullisiin eväisiin voisi tutustua uuden reseptikirjan Five Go Feasting (2018) avulla. Sitä minulla ei kuitenkaan ole. Ehkä se pitäisi hankkia, koska nyt hyllyssä olisi tilaakin.

Mukana maku

Muistan vieläkin:  lapsena mieliruokani oli peruna ja soosi. Jälkiruokana maistui rusinakiisseli.

Niillä olisin pärjännyt - muut sapuskat tuntuivat harmillisilta poikkeuksilta normaaliin.

Makutottumustani taidettiin pitää hieman yksitoikkoisena. Muutosvastarintaani yritettiin pontevasti murtaa - huonoin tuloksin. Kamalinta oli kesäkeitto.

Alakoulussa tuli uusi inhokki, lihakeitto. Siinä oli niin sitkeitä lihamöykkyjä, että ne eivät pureksimalla miksikään tulleet. Siksi möykky piti salaa opettajan huomaamatta ottaa suusta ja piilottaa taskuun. Märkiä kun olivat, housun etumukseen ilmestyi epäilyttävän näköinen kosteusvaurio.

Koulun ruoka ei muutenkaan innostanut. Joka toinen päivä oli jotain velliä. Vasta oppikoulussa tuli tuttu herkku, perunat ja soosi, uudistettuna siten, että soosissa oli suolakurkun paloja.

Vanhemmat inhosivat sipulia, sitä ei saanut laittaa mihinkään. Mummo yritti kiertää kieltoa ja laittoi soosipannun kahvan kohdalle itselleen pikkuisen sipulisilppua. Siitä hän osasi annostella soosin sipulikohdan itselleen ja sipulittoman muille. Hajua hän ei kuitenkaan saanut pysymään oman nenänsä nautinta-alueella.

Minä tutustuin sipuliin vasta murrosiässä. Kirkkopuiston nakkikioskilla pyydettiin lihapiirakkaan paljon sipulia, kun piti piilottaa hengityksestä poikaporukassa nautittujen mallasjuomien haju ennen kotiin menoa. Heti addiktoiduin. Siitä pitäen olen halunnut sipulia joka paikkaan, kaikkia lajeja, paljon.

Voimakkaat maut ovat tulleet lapsuuden mauttoman yksitoikkoisuuden tilalle. Kaupungissa on paljon jännittävää ja kohtuuhintaista tarjontaa. Varsinkin itämaiset maut viehättävät. Olen ollut vuosikymmeniä vahvasti kasvisruokaan painottava, kala kuitenkin kelpaa.

Kodin maustehyllykin on äskettäin taas täydennetty asianmukaiseen kuntoon. Nyt voisi taas ruveta katselemaan, löytyisikö keittokirjoista mitään ennen kokeilematonta. Mukana maku!

Tulisesta mausta tuntuvat pitävän muutkin. Kesäasunnolla jäi maakellarin hyllylle talveksi sinappia. Outo kulkija oli löytänyt ja ryhtynyt herkuttelemaan. Ei kuitenkaan kulkija huomannut, että olisi tuubissa ollut kierrekorkki. Mutta ehkä näin pääsi tarkemmin nauttimaan herkut viimeistä pisaraa myöten.

 

 

 

En oikein usko

Lehdestä luin, että korona-aikana ihmiset ovat lihoneet aika lailla. Etätyöläiset laittavat kotona makkaroita ja eineksiä ruoakseen. Työpaikan ruokalassa oli sentään salaattia. Vapaa-aikansa makaavat sohvalla ja lukevat tai katsovat ohjelmia mutta eivät enää liiku.

Olisin minä tämän huomannut ilman lehteäkin - itsessäni. Kulkeminen on vähentynyt, sohvalla makaaminen lisääntynyt. Makkarat ja einekset eivät kuitenkaan koske minua, sillä olen yhtä vahvasti kasvislinjalla kuin aina ennenkin.

Silti huomaan, että haaremihousujen kuminauha on kiristynyt. Vaakaa en käytä, vaikka kylpyhuoneessa sellainenkin turhake on. Eksakteja numeroita tuottava mittaustieto aiheuttaa ahdistusta, vyötärökuminauhan antama suuntaa antava tieto on riittävä.

Jotain pitäisi asialle tehdä. Dieetteihin en oikein usko.

Dieettiskeptisyyteni alkulähde on ystäväni ja kollegani rouva M., joka on suunnilleen puoli vuosisataa ollut erilaisilla kuureilla. Muutaman kerran vuodessa hän löytää aina uuden mullistavan dieettiohjelman. Jokaista hän on kehunut äärettömän tehokkaaksi, helpoksi ja nopeasti vaikuttavaksi ja yllyttänyt meitä muita mukaan.

Kerran minäkin menin mukaan, 1970-luvun lopulla. Sen nimi oli Atkins. Siinä syötiin vain lihaa. Dieettini jatkui kolme päivää, sitten tuli sen sortin ongelma, etten kehtaa tässä julkisesti kertoa. En laihtunut yhtään.

Se oli julma poikkeus ruokalinjani. Saman vuosikymmenen alkupuolella opiskeluvuosinani asuin muutaman vuoden kymmenen hengen kollektiivissa, joka oli lähes sataprosenttisesti vegetaristinen. Kerran kuukaudessa oli kalapäivä. Ruokataloutta johti kokkiopiskelija, joten laatu pidettiin korkeana.

Samalla linjalla olen pysynyt koko ajan, niitä onnettomia Atkins-päiviä lukuun ottamatta. Tosin olen aika laiska keittiössä. Se on niin vaivalloista, varsinkin perunoiden kuoriminen ja kasvisten pilppuaminen.

Ja tiskaaminen! En mielelläni ryhdy - syy on iän myötä lisääntynyt itsemyötätunto.

Uutuusdieetteihin en siis koske. Etsin tilalle vähän vanhempia - niissä kuulemma järki ja kohtuus tallella. Löysin vanhojen lehtien varastoistani kiinnostavan näin sopivasti tammikuun lopulle annetun viikko-ohjeen. (Kotiliesi 1927).

Jotenkin kummallinen tämä taulukko on. Täytyy miettiä vielä. Sitä odotellessa taidan tilata huomisen kasvislounaan läheisestä nepalilaisesta ravintolasta, hinta 8,50 / annos. Herkullista on, olen ennenkin kokeillut.

 

 

Mokailuja

Nettikaupan lähettifirma mokasi. Toi ovelle väärän ruokakassin. Nyt on jääkaappi aika huonossa hapessa.

 

Sattuuhan sitä mokia itse kullekin. Minullekin, vaikka ei uskoisi. Yritin muistella, mikä on ollut pahin mokani. Se oli ehkä eräs virkamatkalle lähtö. Olin lähdössä seminaariin Müncheniin. Saavuin kyllä lentokentälle oikeaan kellonaikaan ja päivän numerokin oli oikea. Ainoastaan kuukausi oli väärin. Se ei ollutkaan syyskuu vaan lokakuu.

Minä pääsin siis korjaamaan mokani mutta tämä ruokalähetti ei päässyt. Minun tilaukseni oli mennyt ties mihin, eikä sitä lähdetty etsimään. Sain pitää väärän kassin ilmaiseksi. Kadonnut tilaukseni pitää tilata uudestaan ja se on valmiiksi maksettu, mutta kuljetus onnistuu vasta ensi viikon alussa.

Olisi tietysti ollut mahdollista, että siinä väärässä kassissa olisi ollut käyttökelpoista ruokaa, mutta eipä vaan. Siellä oli piimää, maksalaatikkoa, lenkkimakkaraa, meetwurstia, jauhelihaa ja monenlaisia makeisia. Ja jumittuneita nutturoita.

Miten voikin! Tällainen kranttu nirppanokka kuin minä ei koske tuollaisiin. Pilaantuneet maitotuotteet eivät ole kelvanneet koskaan, ja näistä muista olen luopunut myöhemmin. Jauheliha olisi mahdollisuuksien rajoissa, mutta ei kaikkein rasvaisin sikanauta.

Soitin naapurissa asuvalle iäkkäälle karjalaismummolle, että kelpaisiko hänelle. Kyllä kelpasi, hyvin iloiselta näytti, kun ovelle vein. Olisi kutsunut kahville, mutta se siirrettiin pandemian jälkeiseen aikaan.

Mietin, miten tuntematon vastaanottaja suhtautui tarkastellessaan ilmaiseksi saamiaan minun tilaamiani ruokia. Lohta, kuhaa, broilerisuikaleita, jääsalaattia, porkkanoita, sipulia, valkosipulia, tomaattia, mandariineja, selleriä, paprikaa, raejuustoa, pakastemustikoita, ruis- ja kauraleipää, pitaleipää, paseerattuja tomaatteja, tomaattimurskaa, tomaattikeittoa, oliiveja, oliiviöljyä, fetajuustoa, mozzarellaa, viininlehtikääryleitä, Varmaankin ärtyi kovasti turhuuksista?

Tarkkaavainen lukija jäi ehkä ihmettelemään yhtä minulle tulleen ruokakassin tavaran nimeä. Sille selitys.

Eräs ruotsinkielinen Fb-kaverini kirjoitti päivityksessään kuvan kanssa syöneensä laskiaispullan (ruotsiksi fastlagsbulle). Automaattisen kääntäjäkoneen mukaan tämä näyttää olevan suomeksi "jumittunut nuttura".

Kovia mokailemaan nämä netin kääntäjäkoneet. Tämän mokan logiikka jää minulta ymmärtämättä.

Hiisi vieköön

Tiedättekö, arvoisat blogin lukijat, mikä merkkipäivä on tänään lauantaina 28. maaliskuuta?

Kysymykselläni en tarkoita kansainvälistä Earth Houria, jota tänään myös vietetään, sillä se ei ole merkkipäivä, vaan pelkkä tunti tänä iltana klo 20.30 - 21.30.

Oikea vastaus:  tänään on hiisien päivä. Tiesitkö? Sitä täällä meillä tänään illalla juhlitaan.

Tunnetusta syystä kaikki yleiset tilaisuudet on peruttu. Erityisen surulliseksi minut tekee se, että jopa Pikkuvappu on jouduttu poistamaan listalta.

Pikkuvappu on perinnejuhla siinä missä pikkujoulu. Juhlamenojen managerina on iät ajat toiminut entinen sihteerini neiti B., mutta nyt hän vastuuntuntoisena kansalaisen ilmoitti, että ei onnistu. - Voihan virus, hän noitui hienolle naiselle soveliaan kielenkäytön rajoja hipoen.

Jotain piti hädässä keksiä tilalle, jotta kohokohtaa tähän synkkään aikaan saataisiin. Idea oli minun. Päätimme kolmeen pekkaan juhlistaa valtakunnallista Hiisien päivää.

"Kolmeen pekkaan" on kyllä huonosti tilaisuutta kuvaava idiomi, sillä minua lukuun ottamatta molemmat osallistujat ovat naisia. Mikähän voisi olla sukupuolineutraali ilmaisu tällaiselle? Pitäisi keksiä.

Pikkuvappu on ollut riehakas tapahtuma - parhaimmillaan jopa villi. Päihdyttäviä juomia on nautittu ja  herkkupaloja naposteltu. Naisia niissäkin on aina ollut enemmistö, meitä ukkoja yleensä vain kaksi, minä ja Heiskanen. Naiset ovat jossain vaiheessa iltaa vetäytyneet suljettujen ovien taakse erinäisten outojen välineiden tuote-esittelyyn, vähän kuin Tupperware-tilaisuuteen. Siinä kohdassa me ukot olemme kahteen pekkaan ilman kontrollia päässeet herkkupöydän ääreen.

Nyt tuote-esittelyä ei ole. Tarjoilu on kuitenkin samansuuntaista. Hiisien päivän taustasta ja sisällöstä liitän tähän linkin . Suosittelen, mielenkiintoista!

Kuvassa itse Hiisi Hugo Simbergin esittämänä (1899)

Tottelemattomuus

Poikkesin naapurissa. Niin ei nyt olisi viisasta tehdä, sillä naapurini on jo yli 90-vuotias. Parempi olisi ollut soittaa.

Poikkesin silti kysymässä, tarvitseeko hän kaupasta mitään. Minä voisin hoitaa hänenkin kauppa- ja apteekkiasiansa samalla kun itse käyn. Hän ei nyt saisi mennä kaupoille, sillä hän on liian vanha. Minä saan, sillä olen liian nuori.

Kävi, ilmi, että hän oli jo käynyt kaupoilla, kahteenkin kertaan. Oli ostanut säilykepurkkeja, pakastemarjoja, näkkileipää, kahvia, keksejä. Toisella reissulla Alkosta konjakkipullon. Sitä hän ottaa lusikallisen nukkumaan mennessä. Suurina juhlapäivinä, kuten syntymä- ja nimipäivinä kaksi lusikallista. Muita lääkkeitä hän ei käytä, paitsi silmätippoja.

Kahville hän pyysi, niin kuin aina. Oli itse leivottua pullaakin. En jäänyt. Tiedän että ne kahvittelut kestävät, sillä vanharouva on kova puhumaan. Lopuksi kaivetaan aina albumit esiin ja katsellaan valokuvia lapsuuden Terijoelta.

Ei tätä rouvaa - ja hänen kaltaisiaan - voi estää kulkemasta asioillaan, oli millainen virus tahansa liikkeellä.  Tottelematon ihminen. Rollaattori on hyvä kulkemiseen, siinä on kori tavaroiden kuljettamiseen. Kyllä hän pärjää ihan itse.

Minä menin kauppakierrokselle ihan omia ostoksiani hoitamaan. Näyttää uhkaavasti siltä, että on ruvettava syömään lounaat kotona. Sellaiseen ei huushollissa ole totuttu. Ei se kiinni ole taitojen puutteesta vaan alituisista kulkemisista milloin missäkin.

Ostin pakkasruokia ja keittoja. Niillä pärjää ainakin viikon. Alkosta en ostanut konjakkia vaan katkeroa. Se auttaa vatsavaivoihin. Alko oli täynnä asiakkaita. Siellä nostin takin hupun pään yli suojaksi, sillä hyllyjen välissä ihmisiä tuli uhkaavan lähelle. Kassalla välähti syyllisyys niin kuin kuorena alaikäisenä Alkossa asioidessa. Kysyyköhän myyjä henkkarit kun ei näe minua kunnolla hupun suojasta. Ei kysynyt.

En taida koskaan unohtaa alaikäisyyttäni ruotsalaisessa Systembolagetissa vuonna 1968. Kielikurssilla kaverit pitivät minua vanhimman näköisenä onnistumaan ostoksissa. Näytelmäpukuvarastosta minulle löydettiin musta pikkutakki, tytöt kampasivat pitkän tukkani aerosolien kanssa litteäksi taaksepäin korvien taakse. Ja homma toimi, minulle (17 v) myytiin viinilasti iltamme iloksi.

Apteekista ostin askillisen kuumekipulääkettä, sitä mitä lehdessä suositeltiin. Kyllä näillä nyt pärjään, kun sulkeudun sisälle virusta varomaan.