tiistai 21. joulukuuta 2010

Tip tap ja rati riti

Dessu yritti katsoa Teemalta Jean Renoirin elokuvaa Tohtori Cordilierin testamentti, mutta se ei lähtenyt imemään, vieläkään. Muistan yrittäneeni ennenkin. Selvästikin vieras aihe hienolle ohjaajalle. Kaikille sattuu harha-askelia.

Sen sijaan kaivoin hyllystäni vanhojen aikakauslehtien arkistoa - siellä on nippukaupalla löytöjä Längelmäveden kesätorppani ullakoilta ja aitoista. Käteen osui kellastunut ”Joulusanoma lapsille” vuodelta 1931. Siitä oheiset näytteet (klikkaamalla suuremmiksi!)

Lehden yleissävy on tietenkin topeliaanis-uskonnollinen. Lehden tekijöinä on kulttuurin merkkihenkilöitä, kuvittajana Venny Soldan-Brofeldt ja päätoimittajana Aune Krohn.

Yllättävin löytö on L.Onervan kirjoittama ”Enkelien joululaulu”, säveltänyt Leevi Madetoja. Nuorena luin Onervaa aika lailla, mutta tällainen ei ole ennen osunut kohdalle. Tämä on minulle vieras laulu, enkä tiedä, onko tämä yleisesti tunnettu teos. Ei ainakaan soi radiossa niin kuin Tip tap ja Rati riti ralla. Ehkä blogia lukevat musiikkimiehet tuntevat? 

Topeliukselta on lehdessä tietysti katkelma (Jouluyö). Muita kirjoittajia ovat Yrjö Karilas, Lempi Vihervaara, Ellida Erling, Aili Havas, Maikki Rainio, Selma Pankakoski, Saimi Retulainen sekä tuntemattomiksi jäävät H.P., M.S. ja K.B. (ehkä Kersti Bergroth?)

Luin lehden aika tarkasti läpi. Hyvin mielenkiintoinen retki nyky-Dessulle vieraaseen mielenmaisemaan. Mutta jopa Dessu on joskus ollut lapsi. Lehti toi tutulta tuntuvan tuulahduksen kaukaa menneisyydestä, sillä vielä 50-luvun lopun kansakoulussa ilmapiiri oli juuri tällainen.

¤ ¤ ¤ 

Samalla Dessu huomaa ajan riennon. Ollaan jo jouluviikolla, ja Dessu istuu tässä kirjoittamassa joutavia jaarituksia, vaikka piparkakut ovat leipomatta ja himmeli askartelematta.

Ei käy laatuun. Heti huomenna ryhdyn hyödylliseen puuhaan. 

Dessun blogi jää nyt tauolle. Toivotan lukijoille joulurauhaa.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Vaarallinen paikka

Edellisellä kerralla kirjoitin korruptiokeikasta ravintola Manalassa. Kirjoituksen lopussa lupasin palata aiheeseen ja kirjoittaa Jaskan grillistä, joka sijaitsee Manalan ulko-oven edessä.

Hieman kaduttaa, että lupasin, mutta täytyy pitää lupaus. Katumus perustuu siihen, että olen pitkään vältellyt asioimista mainitussa grillissä. Välttely taas perustuu henkilääkärini Eevan tiukkaan suositukseen - määräykseen? - että minun pitää syödä omenoita ja pysyä etäällä nakkikioskeista (eli snägäreistä, kuten minua urbaanimpi väki niitä kutsuu). 

Eeva-tohtorin määräyksen takana ei suinkaan ollut huoli siitä, että joutuisin nakkikioskin jonossa tappeluun, mikä sinänsä on alituisesti vaaniva vaara Jaskan grillinkin öisessä jonossa kuten Suomen kaikkien nakkikioskien jonoissa. Nakkikioskitappeluthan ovat, kuten tiedetään, pysyvä osa elävää suomalaista kansanperinnettä. 

Eeva-tohtori oli huolissaan kolesterolistani.

Niinpä en ole pysähtynyt Jaskan grillille pitkään aikaan, vaikka siitä ohi usein kävelenkin, sillä se sattuu sijaitsemaan kotimatkani varrella keskustasta Töölöntorille. En ole tarkistanut asiaa, mutta olen aika varma, ettei siellä myydä omenoita.

Sen sijaan siellä myydään suuria ja rasvaisia annoksia, ja kauppa käy hyvin öiseen aikaan. Asiakkaita tulee paljon siitä kulman takana sijaitsevasta talosta, jossa on 14 pylvästä ja leveät portaat. 

Grillin omistajan kaupallisesta hoksaavuudesta todistaa, että asiakaskunta on hyvä myyntivaltti. Niinpä ruokalistan annosten nimet ovat osa suomalaista poliittista historiaa. Viereinen kuva ei ole kovin terävä, mutta klikkaamalla sen saa suuremmaksi ja ehkä lukukelpoiseksi. Tutunnimisiä annoksia löytyy.

Muutama vuosi sitten satuin lukemaan New York Timesin matkailutoimittajan Helsingin-reissulta kirjoittaman jutun. Hänkin oli päätynyt yöllä Jaskan grillille. Tallensin kirjoituksen mutta en tullut merkinneeksi muistiin päivämäärää enkä ehdi nyt etsiä. Liitän jutun tähän:


Helsinki´s Grub Club


Each night in Helsinki, Finland, a random assortment of people, from celebrities to the living dead, line up in front of a tiny metal hutch tucked behind the Finnish parliament building. Inside the kiosk sits an old woman sporting granny glasses and a Soviet-era dye job that tints her hair an iridescent tangerine. Two outsize condiment dispensers hang, udderlike, from the ceiling; meat patties in puck form are lined up in front of a grill. The Finns have a word for their proudest national characteristic: sisu, or, roughly, “guts.” It takes sisu — a lot of sisu — to eat at Ykkos Jaskan Grilli.


I first learned about Jaskan Grilli at a bar called Tori, in the Punavuori district, Helsinki's pleasantly chill answer to Manhattan's West Village. Lotta, a stylish young Finn, explained the basics: The Grilli has been around for about 25 years, it opens at 7:30 p.m. and closes at 4:30 in the morning, and it's where everyone goes when the bars close. It's known for sandwiches crammed with ambiguous meat stuffs and covered in outlandish quantities of raw garlic. “If you were to hang out at Jaskan Grilli for two weeks, you would meet the who's who of Finland,” she said. “And the who's not.”


Lotta's boyfriend and his mates, a boisterous group ranging in age from 22 to 50, tried to convey to me the peculiar genius of Jaskan's. Apparently there are two traditions. You buy a half liter of milk to wash down your sandwich. And you fight. Fight? “Yes, normally, there is always a fight,” said one of the friends, a television cameraman in his 40s. “A good fight. Then you hug a little bit, and go have some sausage and milk.”


“It's drunk food,” said a banker. “Gourmet crap, I call it,” chimed in another. They all started talking at once. On many nights, some farmer will drive from more than 100 miles away just to get his fix. On weekends, the queue can extend more than 300 feet. One time the filmmaker Renny Harlin supposedly offered to buy everyone a sandwich if he could jump the line. “Everyone is in the same mood,” a Swedish businessman said. “A lot of after-parties start there. Place to pick up girls, also.”


At 2 a.m., we headed over. Lotta began to translate the menu. The first item is “hot dog.” After that, things get esoteric. There is the famous Jaskan Special (meat pie, beefsteak, ham patty, sausage), and the infamous Kannibal (big meat pie, beefsteak, fried egg, two ham patties, ham, sausage and all 14 condiments), from which I'm told no one has ever returned alive. The other items are named after celebrity regulars: the Tarja Halonen, for the Finnish president; the Kansalainen, after Tapani Kansa, a Finnish crooner; and my favorite, the Salarakas, or “Secret Lover,” in honor of the salacious tabloid speculations surrounding a prominent Finnish businessman.


The ancient server, Aliisa, chatted with us. Old Jaska, who started the Grilli, sold it 16 years ago. (Where is he now? “He likes to go on vacations in Thailand.”) Aliisa has seen year after year of Finns sidle up to her window. “They come to tell me they're pregnant, to show me their baby. Now their children come.”


At that moment, a middle-aged man in a two-tone windbreaker wandered up. He wouldn't have been especially notable but for his young companion, who held up an umbrella for him, sheltering him from the rain. “He is the Dr. Phil of Finland,” Lotta whispered. “He had a TV show for a few years, but they canceled it, because no one in Finland has any problems.” I asked him about his Grilli habit. “I come once a week,” he said. “What they do here is garlic. Fresh garlic. You eat it and can never speak to another person thereafter.” He quickly became grand. “Before McDonald's came to our country, it used to be there was a grilli on every corner. Every country has its own fast food that was destroyed by American cultural imperialism!” He laughed, then bade us good night.


My experience in the notorious queue had been so civilized. But I'd been warned that times had changed. Fights at Jaskan Grilli were rare now, the milk on offer lactose-free. I shouldn't have worried, though. Two hulking Mafioso types exited a taxi and lurched toward us. I turned and thanked Aliisa and started to walk away. “Thank you very much,” one of the men mimicked, in an admirable approximation of my mid-Atlantic wheedle. I wanted to turn and give him a special greeting from Brooklyn, but I kept walking. My sisu failed me, I suppose.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Jouduin Manalaan

Dessu istui iltaa äskettäin ravintola Manalassa. Kyseessä oli ns. sidosryhmätapaaminen, suomennettuna korruptiokeikka eli lasku firman piikkiin. Manala on sellaiseen hyvä paikka. Lisäksi Dessulla on sieltä lyhyt kotimatka. Töölöntorin nurkalle sieltä kävelee viidessä minuutissa.

Lehdistä olen huomannut viime aikoina monia juttuja, joissa Manala on mainittu. Olen tullut ymmärtämään, että siellä on rillutellut moni muukin epämääräinen asiakas.

Yksi Manalan vakioasiakas, varattomaksi miljonääriksi luokiteltu liikemies, vangittiin juuri viime viikolla. Hän piti kuulemma hovia Manalassa poliitikkojen kanssa, ja siellä niitä kuuluisia vaalirahoja suhmuroitiin.
Toisen uutisen mukaan muutama päivä sitten Manalan naapuritalon pomomies oli tullut ravintolaan nauttimaan ”tavalliset ruokajuomat” ja sitten alkanut huudella naapuripöytään sopimattomia. Siinä naapuripöydässä sattui istumaan saman naapuritalon vähän pienempi pomomies, joka aiemmin oli työmaalla pitänyt puheen, jossa oli irvinyt sitä isompaa pomoa.

Iltapäivälehtiinhän sellainen huutelu päätyy, kun se naapuritalo sattuu olemaan aika merkittävä laitos, enkä nyt tarkoita Kansallismuseota vaan sitä toisella puolella sijaitsevaa taloa, jossa on kadun puolella 14 pylvästä. Ja Manalassa päivystää aina joukko journalisteja, jotka kyllä kuulevat kaikki huutelut, saati sitten muut kuiskutukset.

Dessu ei ole Manalan vakioasiakas. Ilmapiiri ei ole aivan hänen makuunsa. Dessu viihtyy paremmin toisessa töölöläiskapakassa, Elitessä, joka ei ole kaukanakaan. Manalan talolla on kuitenkin melkoinen historia, siellä on tehty muutakin politiikkaa kuin vaalirahoja ja naapuripöytiin huutelua, esim. perustettu aikoinaan jääkäriliike. Talon nimi on Ostrobotnia eli Botta. Sen juhlasalissa opiskelijat ovat bailanneet vuosikymmeniä ja siellä Dessukin nuorena miehenä kävi monta kertaa tyttöseuraa pyydystämässä. Samassa talossa sijaitsee myös kuuluisa St. Urho´s Pub, jonka Urkki itse kävi aikoinaan avaamassa. Vieressä on myös jazz-kapakka Storyville, jossa olen muutaman kerran käynyt kuuntelemassa mm. Claes Anderssonin trion soitantoa.

Manalassa korruptiokeikalla käytyään ja lehdet luettuaan Dessu tunsi pienen hetken itsensä tärkeäksi: hän oli käynyt lähellä valtaa ja julkisuutta ja paikkaa, jossa tapahtuu suuria asioita, valtakunnan politiikan ja liike-elämän keskiössä. Sellainen hivelee hiljaisen ja vetäytyvän miehen mieltä.

Manalan mainoslause on ”Pirulliseen nälkään, helvetilliseen janoon”. Hyviä soppalounaita siellä tarjotaankin, ja sopuhintaan, niin kuin opiskelijoiden paikassa kuuluukin. Ilta-aikaan, ja erityisesti yöaikaan, varsinainen ruokahoukutus sijaitsee kuitenkin Manalan vieressä, heti ovesta ulos astuessa. Siinä nimittäin sijaitsee yksi Helsingin - ja Suomen - kuuluisimmista ravitsemuslaitoksista nimeltä Jaskan grilli. Siitä kirjoitti pitkän jutun jopa New York Times.

Palaan Jaskan grilliin lähipäivinä. Se ansaitsee oman kirjoituksen.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Terapian tarpeessa

Tähän aikaan vuodesta ilmapiiri kiristyy. Sen aistii työpaikoilla, ainakin meillä Vuoronvarausvirastossa. Meillä väki kulkee kireänä ja kiukkuisena kaikkialla muualla paitsi äijien salaisessa tupakkaloukossa, joka sijaitsee viisi kerrosta varsinaisen työkerroksen alapuolella ja siitä vielä pitkät ahtaat kierreportaat syvälle luolaan, joka joskus on ollut pannuhuone. Tasa-arvosyistä pitää tähdentää, että vaikka paikka tunnetaan nimellä ”äijien luola”, kyllä siellä kolme naistakin käy. Myös Dessu käy, vaikka joutui lopettamaan tupakoinnin yli 10 vuotta sitten, sillä vaikka luolassa on tunkkaista, ahdasta ja rumaa, siellä on ennen kaikkea miellyttävän leppoisaa. 

Kireyden aistii myös kaduilla ja erityisesti suurissa tavarataloissa, joihin menemistä kannattaa välttää mielenrauhansa säilyttääkseen.

Vaikka oudompi voisi toisin luulla, syy kireyteen ei ole poikkeuksellinen sää vaan lähestyvä joulu, jota myös rauhan juhlaksi jossain kutsutaan. Joulun valmistelua emme voi mitenkään välttää.

Miten säilyttää mielenrauhansa kiihtyneessä ympäristössä?

Se on vaikeaa, mutta konsteja on. Dessun hyenkilökohtaiset terapeuttiset konstit ovat - äijien tupakkahuoneen ja tavarataloboikotin lisäksi - hiljentyä kotona Ingmar Bergmanin ja Jean Renoirin hienoimpien elokuvien katseluun sekä kodin ja työhuoneen systeemien suunnitteluun.

Parasta terapiaa minulle on miettiä sellaisia tärkeitä asioita kuten maustepurkkien optimaalista järjestystä keittiön hyllykössä tai vaatekaappien systeemeitä kätevyyden näkökulmasta. Mausteet aromeiden mukaiseen järjestykseen ja paidat henkareihin siihen järjestykseen, missä otan ne käyttöön.

Tai kirjahyllyt: miltä näyttäisi, jos järjestäisinkin kirjat aakkosjärjestyksen sijaan jotenkin toisin.

Ehkä kirjan selkämyksen värin mukaan, vaikkapa sateenkaaren värijärjestykseen? Punaiset vierekkäin, keltaiset, siniset, vihreät… Tai suuruusjärjestykseen? Vasempaan laitaan suuret kirjat ja siitä vähitellen pieneneviä. Tai vuosiluvun mukaan? Alkuun vanhimmat ja siitä kohti uutuuksia. Tai hankinta-ajan järjestykseen? Vai olisiko parempi järjestää ne käyttötarpeen mukaan, vasemmalle ne, joita tarvitsen kaiken aikaa, ja oikealle ne, joita en käytä koskaan? Vai ryhtyisinkö anarkistiksi ja pistäisin kirjat aivan sattumanvaraiseen järjestykseen, sekoittaisin ne kuin lottokone pallot?

Entä miten pidän pään kirkkaana kokouksissa, joissa joudun vähän väliä istumaan. Puheenjohtajana en voi muuta kuin yrittää päästä äkkiä valmiiksi. Silloin pitää kuunnella, mitä väki sanoo. Mutta entä kun en ole puheenjohtaja? Mitä mietin? Längelmäveden kesiä? Nuoruutta? Naisia? Mukavia? Lottoriviä?

¤  ¤  ¤ 
Kyllä joulupaniikilta voi suojautua, jos on mahdollisuus vetäytyä, mutta kaikilla ei ole. Jotkut näyttävät jopa nauttivan ryntäilystä.

Jos oikein kireälle menee, ei auta muu kuin ottaa kemikaaleja. Tämä on ollut hyväksi tunnettu keino jo vuosikymmeniä, kuten vanhasta mainoksesta näkyy (klikkaamalla suuremmaksi)

tiistai 14. joulukuuta 2010

Ilmoja pidellyt

Dessu on luopunut kolmesta piintyneestä tavastaan.
1. Hän on ostanut Stockmannilta pitkälahkeiset kalsongit (ja jopa ottanut ne käyttöön!)
2. Hän on sulkenut yöksi makuuhuoneen tuuletusräppänän.
3. Hän kävelee uutta reittiä työmatkansa Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin.
Moista uudistusvimmaa en muista aiemmin tapahtuneen. Tämä viimeistään todistaa, että varttuneesta iästään huolimatta Dessu on säilyttänyt nuorekkaan dynaamisuutensa ja kykynsä ennakkoluulottomiin ja radikaaleihin uudistuksiin.

Jos uudistumistahti jatkuu ja edelleen voimistuu, kukaties joskus koittaa se päivä jolloin alan a) katsoa televisiosta formula-ajoja b) juoda piimää ja c) harrastaa kansantanhuja.

Uudistusvimma johtuu arktisesta hysteriasta, joka on iskenyt niin Dessuun kuin ilmeisesti kaikkiin muihinkin helsinkiläisiin. Tilanne kaupungissa on vakava.

Hysterian ensimmäinen oire ilmeni hiihtoretkellä, jonka tein uusilla suksillani Keskuspuistossa. Tuli tuntemuksia, jotka viittasivat horkkaan. Matkanteko piti keskeyttää Ruskeasuon maneesin kohdalla ja kääntyä takaisin. Matkaa kertyi vain kilometrin verran suuntaansa. Seuraavana aamuna sama horkka tuntui jo työmatkalla. Silloin sen tein: menin Stockmannille.

Seuraavaksi horkka iski yöllä. Ei ikkunassani häävinkään kokoinen tuuletusräppänä ole, mutta se piti yöllä nousta sulkemaan. Näin en muista aikaisemmin käyneen. Kesät talvet se on ollut raollaan.

Sitten itsenäisyyspäivän lumikaaos aiheutti kävelyreitin pakkomuutoksen. Tavallinen reittini Etu-Töölön pikkukatuja pitkin keskustaan oli tukossa. Jalkakäytävät olivat auraamatta, olisi pitänyt kahlata polvia myöten nietoksessa. Runeberginkatu oli jotenkuten aurattu, joten siirsin kulkuni sinne, vaikka ei sekään hyvässä kulkukunnossa ollut.

Kampin keskuksen nurkalla tuntui, että on syytä siirtyä sisäväylälle. Pitkä ikävä halli, jota pitkin kuljin kohti Narinkka-toria. Vähän ennen ulos joutumista käännös oikealle ja kapeaan kiemurtelevaan käytävään, joka johtaa Forumiin.


Puolivälissä käytävää on absurdi kummajainen, jota en ymmärrä. Yhtäkkiä käytävällä on edessä lyhyet liukuportaat ylöspäin. Niiden jälkeen muutama askel tasaista ja sitten on samanmittaiset liukuportaat alaspäin. En ymmärrä syytä, miksi tarvitaan sellaiset, vaikuttaa kiusanteolta. Minkäpä teet, kiertää ei voi. 


Forumissa menen kahdet liukuportaat alaspäin, aivan pohjakerrokseen, ja sieltä jatkan edelleen maanalaista käytävää kohti asematunnelia. Siellä Jehovantodistajasetä on aina vakiopaikallaan myymässä lehtiä. Jatkan kompassiaukion kiertäen Ateneumin suuntaan, edelleen katutason alapuolella. Vasta Makkaratalon reunalla joudun nousemaan ulos, mutta siinäkin vain ylittääkseni Keskuskadun, sillä World Trade Centerin läpi pääsen sisäkäytävää pitkin. 

Ulos joudun menemään vasta Mikonkadun ja Yliopistokadun kulmassa, ja siitä on matkaa työpaikalle enää muutamia satoja metrejä, Senaatintorin ohi.

Tällaista oikoreittiä en ole ikinä ennen käyttänyt, mutta nyt on ollut melkein pakko, jos aion kävellen päästä perille. Jalkakäytävät ovat monin paikoin tukossa.

On ilmoja pidellyt. Vielä reilu neljä kuukautta sitten näytti ihan hyvältä, kuten kuvassa näkyy. Siinä Terhi ennustaa ihan hyviä kelejä (klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

maanantai 13. joulukuuta 2010

Yksi vuosi

Dessun blogilla on tänään juhlapäivä. Se täyttää yhden kokonaisen vuoden. Sitä tässä juhlin.

Kuten tunnettua, Dessu on vähän yllytyshullu. Hänet saa ryhtymään kaikenlaisiin kummallisiin puuhiin, jos vain yllyttäjällä on kykyä puhua hänet vakuuttuneeksi. Niin tässäkin kävi.

Blogista on tullut varsin erilainen kuin alussa kuvittelin. Tästä oli tarkoitus tulla pienten, muutaman rivin pituisten kirjoitusten sarja, satunnaisten mieleenjuolahdusten ja ajankohtaisten tapahtumien ja mielipiteiden nopea kommenttipalsta.

Ei tullut.

Kuvittelin, että lisäilen kirjoituksia ehkä yhden tai korkeintaan kahden viikkovauhdilla. Sillä vauhdilla olisin päässyt korkeintaan sataan kirjoitukseen vuodessa, sillä selvää oli, että kesällä en kolmeen kuukauteen tietokoneeseen koske. Myös useita ulkomaanmatkoja oli tiedossa, eikä niidenkään aikana blogeille jää aikaa. Eikä viikonloppuisinkaan, sillä olen lähes aina menossa.

Tuli 183 tekstiä. Keskimäärin joka toinen päivä (tai siis joka toinen yö). Olen hämmästynyt, ei niin paljoa pitänyt tulla, eikä varsinkaan näin pitkiä.

Lukijoita on kertynyt runsaasti, kuten sivun reunassa alhaalla oleva laskuri kertoo. Kaiken lisäksi laskuri alkoi raksuttaa vasta huhtikuussa, kun en aikaisemmin hoksannut sitä siihen laittaa. Lukijoita on viime aikoina ollut päivässä keskimäärin 30 - 40, suuri osa aika vakituisia.

Yksi kirjoitus (ja varsinkin siihen liittyvä kuva) tuottaa lukijoita sivuilleni ylivoimaisesti eniten. Sen sivun aihe on malliesimerkki siitä edellä mainitusta Dessun yllytyshulluudesta. Hakukoneiden sanat ”alaston”, ”naisia nakuna”, ”paljas peppu” ja muut vastaavat johtavat kirjoitukseeni, joka ilmestyi 29. huhtikuuta 2010. Tunnelmaan sopivasti siis vapun aatonaattona. Erityisen usein Googlen kuvahaku näyttää johtavan toiveikkaan etsijän katsomaan tallennustani.

Vaikutelmaksi tulee kuitenkin, että hakijat eivät taida olla aivan tyytyväisiä sivuni antiin, sillä Stat Counter näyttää, että juuri kukaan heistä ei jää sivuilleni pientä hetkeä pidemmäksi aikaa. Harmittaa, jos tuotan toiveikkaalle etsijälle pettymyksen. Minun pitää kai harkita tarjontani laajentamista tälle innosta hehkuvalle ihmisjoukolle.

Alkusyksystä lisäsin You might also like -linkin. Se on osoittautunut tehokkaaksi, sillä moni lukija näyttää käyttävän sitä. En ole ehtinyt perehtyä, voiko sen valintoihin jotenkin vaikuttaa. Minusta näyttää, että se tarjoaa aina samoja sivuja luettavaksi ja unohtaa harmillisesti suurimman osan vanhoista kirjoituksista.

Kiitän lukijoita kiinnostuksesta. Erityisen suuri kiitos kommentteja esittäneille. Pahoittelen, etten läheskään aina ole ehtinyt vastata kommentteihin. Luen ne kyllä aina, mutta yleensä vasta myöhään yöllä, sillä päiväsaikaan minulla ei useinkaan ole tilaisuutta katsoa, mitä täällä blogimaailmassa tapahtuu.

torstai 9. joulukuuta 2010

Joululahjavihje

Joulu lähestyy ja lahjoja pitäisi antaa. Sopivan lahjan keksiminen on usein vaikeaa. 

Erityisen vaikeaa se on kiireisille ja tehokkaille uraihmisille, tällaisille kuin Dessu, joka ei oikein ehdi edes kotona istua blogia kirjoittamassa. Tähän aikaan vuodesta työvelvollisuuksiin kuuluu melkoinen putki edustustilaisuuksia, joissa pitää istua ja seurustella firman vieraiden kanssa pitkälle yöhön.

Siksi tyydyn tällä kerralla tarjoamaan hyväksi todistetun lahjavihjeen.

Hyvät herrat, ottakaa tästä mallia. Tällaisen lahjan antajalle suosio on taattu pitkäksi ajaksi seuraavan vuoden puolelle asti.

Hyvät naiset, lukekaa mainos tarkasti. Siinä on hyödyllinen vihje, miten lahjan saa. Tonttu voi tulla ikkunan taa...

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Modernin runouden virasto

Paljon on ollut irvistelyä suomalaisten liikelaitosten uusista nimistä. On syntynyt Itellaa ja Destiaa ja ties mitä.

Miksi eivät kelpaa perinteiset nimet, joista sai käsityksen, millä alalla putiikki toimii? Mitä vikaa oli entisissä nimissä ”Posti” ja ”Tielaitos”?

Vastaukseksi olemme saaneet selityksiä kansainvälistymisestä, dynaamisesta brändistä, suomenkielisen nimen imagohaitasta jne. Suomeksi sanottuna hienostelunhimosta.

Selitykset eivät kelpaa Dessulle. Eivät ole kelvanneet myöskään Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle. Siellä on oltu aktiivisia ymmärrettävän viranomaiskielen vaatimisessa. On tehty ehdotus kieliasun ymmärrettävyyden parantamisesta ja määräyksen ottamisesta mukaan seuraavaan hallitusohjelmaan. Kannatan lämpimästi.

¤ ¤ ¤ 

Dessu ei suostu pistämään rahojaan siihen pankkiin, joka on ottanut nimensä Kalevalasta mutta ei suostu kirjoittamaan nimeään kielemme perinteisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaisesti vaan keikailee yhdysviivan ja ison alkukirjaimen virheillä.

Mutta äskettäin Dessu riemastui huomatessaan lehdessä ilmoituksen, joka sisälsi aivan ennennäkemätöntä kielenkäytäntöä. Selvästikin on syntynyt virasto, joka hakee nimensä ja logonsa muodot 1960-luvun runouden modernismista. Sanojen katkaisukohdat ja jakautuminen riviltä toiselle sekä yhdysviivojen pois jättäminen edustaa uutta, 60-luvun dadaismista ja surrealismista ihanteensa etsivää ilmaisua.  Kuva on tässä vieressä.

Jos Väinö Kirstinä olisi vielä hengissä, voisin epäillä, että hänet on palkattu tämän viraston julkaisujohtajaksi. Kirstinä oli hieno runoilija, ja juuri hän vahvimmin edusti sitä typografista runouskeinoa, jonka Liikennevirasto on nyt ottanut nimessään käyttöön. Ei Kirstinä ensimmäinen laatuaan ollut, esim. ranskalaiset symbolistit käyttivät keinoa jo vuosisadan vaihteessa ja Aaro Hellaakoskellakin oli samansuuntaisia kokeiluja, mutta Kirstinä vei tyylin pitkälle. 

Liitän tähän näytteen Kirstinän runotyylistä. Klikkaa runo suuremmaksi ja katso tarkasti hänen sanojaan kuviossa, niiden katkaisupaikkoja riviltä toiselle, niiden välimerkkejä, typografian kokonaisuutta. Se on silkkaa modernismia. Kirstinän viitoittamalla tiellä Liik  enne  vira  sto nyt etenee. 

En tiedä, missä määrin liikenneministeri on toiminut alaisensa viraston uuden linjan taustavaikuttajana, mutta jos on, ministeri Linden olisi tällaisella näytöllä vahva ehdokas seuraavan hallituksen kulttuuriministeriksi.

Jäämme odottamaan jatkoa. Toivottavasti näemme lähiaikoina Liik  enne  vira  ston julkaisevan laajempia tekstikokonaisuuksia tällä raikkaalla tekniikalla, joka ensimmäistä kertaa tuo visuaalisen runoustaiteen osaksi valtionhallintoa.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Kirjalistat

Kirjalistat-haaste

Blogeissa kiertää haaste, jossa on lueteltu kirjoja. Pyydetään lihavoimaan ne, jotka olen lukenut. Päiviltä tämän käyttööni lopulta nappasin. Esitän kiitokseni.

Taidanpa osallistua, tässä Linnan kutsujen kättelyjonoa sivusilmällä seuratessa. Pitäähän sitä sivistynyttä vaikutelmaa tavoittelevan herrasmiehen olla nenä terävänä tarkkailemassa televisiosta vuoden tärkeintä spektaakkelia, kun itse en päässyt sinne esiintymään. Yleissivistyksen puutteesta voitaisiin Dessua moittia, jos en huomenna Vuoronvarausliiton kuppilassa osaisi kommentoida kolttujen kauneutta.

En pidä tarjolla olevia kirjalistoja kovin onnistuneina. Kukahan ne on laatinut ja millä perustein? Joiltakin osin aika kummallisia valintoja, joiltakin osin kyllä aivan o.k. BBC:n listalla on aika monta teosta, joista en ole kuullutkaan

Ensimmäinen lista on peräisin BBC:ltä, jälkimmäinen Keskisuomalaisesta, lapsuuteni kotikaupungin maalaisliittolaisesta valtalehdestä. Lieneekö Teppo Kulmalan laatima lista?

= = =

BBC:  Have you read more than 6 of these books? The BBC believes most people will have read only 6 of the 100 books listed here. Bold those books you've read in their entirety.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. 1984 – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo



Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

Tulkitsen väljästi. Kun ehdolla on kokonainen sarja (Isä Camillo, Viisikot ym.), tulkitsen lukeneeni, kun olen lukenut aika monta mutta en kaikkia.  Kummallinen ehdotus on esim. Shakespearen kootut (BBC 14). Aikamoinen lukija pitää olla, jos on ne kaikki lukenut. Minä en, vaikka monia olelnkin.

Kysytään myös listalta puuttuvia.
Pääosa suosikeistani puuttuu:  Strindberg, Tshehov, Ibsen, Gorki, de Maupassant, Calvino, Kafka, Faulkner, Brecht, Mann...  Lyriikka kokonaan. Kotimaisista Haanpää, Canth, Sillanpää, Wuolijoki, Viita...
Parempi kokonaisuus oli mielestäni koottu esim. kirjassa "Sata kirjaa" (Papinniemi - Puttonen, Atena-kustannus 2003). Se ei unohtanut mitään lajityyppiä.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Toimenpiteitä hyvinvoinnin edistämiseksi

Dessu yritti kireiden pakkasten päivinä käyttää hyväkseen luonnon tarjoamaa mahdollisuutta raikastaa huusholliansa. Kannoin suuret matot ja vuodevaatteet ulos ja siirsin vaatekomeroissa kiikkuvia vaatteita parvekkeelle yöksi. Vanhimman sohvan patja ja tyynyt joutuivat myös kokemaan arktisen yön. Tavoitteena oli karkottaa kutsumattomia vieraita. Jostain muistan lukeneeni, että vuodevaatteisiin ja muuhunkin ilmestyy helposti pölypunkkeja. Ne eivät näy eivätkä ole haitallisia, mutta eivät silti ole toivottavia kotieläimiä. Muutama tunti pakkasessa riittää häätämään ne pois.

En tietenkään tiedä, onko niitä ollut, kun ne eivät näy eivätkä tunnu, mutta varmuuden vuoksi.

Vaatteita siirrellessä yksi pukupussi antoi aihetta erityisen mietteisiin. Se sisältää frakkipukuni. Se on joutunut olemaan pussissaan koko vuoden käyttämättömänä. Eikä uutta käyttöä ole näköpiirissä. Edes itsenäisyyspäivän vastaanotolle ei ole kutsua kuulunut. Onkohan Itella sählännyt kutsukirjeen johonkin väärään osoitteeseen?

¤ ¤ ¤ 

Torstaipäivänä töiden jälkeen poikkesin Aurora Karamzinin museoon katsomaan valokuvanäyttelyä. Museo sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Finlandia-talon ja uuden musiikkitalon välissä, ja valokuvataide on minun mieleeni, aivan erityisesti vanhaa Helsinkiä esittävät kuvat. Viime talvena samassa museossa oli Signe Branderin kuvien näyttely, josta kirjoitin täällä 10. huhtikuuta (”Vanha herra ja minä”).

Nyt kuvat ovat paljon uudempia, vuosilta 1969 - 1979, kuvaajina Simo Rista ja Eeva Rista. Näyttelyn nimi on ”Asfalttia ja auringonkukkia”. 

Hieno näyttely, todella vaikuttava. Tunnelmaa parantaa se, että kuvat Helsingin kaduilta ja pihoilta ja tapahtumista esittävät suurelta osin sellaisia kohteita, jotka olen itsekin nähnyt ja joiden aikakauden olen itse elänyt.

Kokemus ei lopu siihen, kun lähtee Hakasalmen huvilasta ulos. ”Asfalttia ja auringonkukkia” on myös nettinäyttely, ja siellä on kuvia paljon enemmän kuin museon seinille mahtuu. Lisää kuvia luvataan sitä mukaa kun niitä digitoidaan.

Liitteenä olevassa kuvassa on aiheena Chile-solidaarisuuskonsertti syksyllä 1974, kohta sotilasvallankaappauksen jälkeen. Konsertti pidettiin vanhassa messuhallissa täällä Töölössä, Mannerheimintie 17:ssä. Olin paikalla itsekin. Klikatkaapa kuvaa suuremmaksi ja katsokaa kuvan vasemmassa laidassa katsomon eturivissä näkyvää niskaa. Minä, Dessu, se en ole, mutta saatatte tuntea miehen, vaikka kasvot eivät näy.
Liitän tähän näyttelyn tiedot:


Näyttely Hakasalmen huvilassa
Simo Ristan ja Eeva Ristan Helsinki-valokuvia 1969 – 1979
14.10.2010 – 27.2.2011
Mannerheimintie 13
ke–su 11–17, to 11–19
VAPAA PÄÄSY
Nettinäyttelyyn pääset tästä:

http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/   tai    
http://www.helsinginkaupunginmuseo.fi/ 

torstai 2. joulukuuta 2010

" ne talot ovat tyhjentyneet..."

Pakkasella tulee kaipuu kesään. Muistoihin nousee tapauksia niiltä päiviltä, jotka olivat täysin toisenlaisia kuin pimeä ja hyytävä nykyhetki.

¤ ¤ ¤ 

Viime kesänä Dessu ajoi Kuopiosta Jyväskylän kautta Längelmävedelle. Kesän kuumimmat päivät olivat juuri silloin laskeutuneet yllemme. Kyydissä oli Dessun kahdeksanvuotias tyttärentytär Sohvi, joka oli saapunut Brysselin-kodistaan isoisiensä luo kesänviettoon. Tästä ajomatkasta kirjoitin äskettäin.
(ks. 16. syyskuuta julkaisemani kirjoitus ”Aarretta etsimässä”).

Olennainen yksityiskohta matkanteossa oli sopimus, että pysähdymme uimaan jokaisessa tien varrella näkyvässä järvessä. Niitä riittikin.

Vähän Jyväskylän jälkeen poikkesimme reitiltä syrjään. Se oli minun ideani, sillä halusin näyttää Sohville erään vanhan syrjäisen talon, jossa vietin monta kesäistä viikkoa pikkupoikana. Vanha sukulaistalo on nyt ollut jo neljännesvuosisadan asumattomana ja asukkaat kymmenkunta vuotta haudassa. Talo on vielä jotenkuten pystyssä mutta se on surullinen näky. Pihamaa ja pellot ovat pöheköityneet, paikat repsottavat, ihmiselämän merkit ovat poissa. 

Pihakivellä istuen Dessu kertoi Sohville muistojaan.

Talossa asui Esko, viisikymppinen vanhapoika, äitini sukulainen. Hänellä oli muutama lehmä, hevonen, lampaita, kanoja, koira ja kissa. Hänellä oli myös piika, Hilja. Kotona muistan puhutun, että Hilja on jotenkin ”elää synnissä”.. En oikein ymmärtänyt vaikka sanan merkitys olikin alakoulun uskonnontunneilla tullut hämärästi selvitetyksi.

Muistan hetken, kun minut tuotiin kesänviettoon. Oli ilta, Hilja teki voileipiä. Hän halkaisi ruisleivän ja levitti paksulti voita palasten päälle. Maidon hän haki ulkokellarista, ”kuopasta”. Sitten Hilja sanoi hiljaisella äänellään: ”Siunaa Jeesus ruokamme”, vaikkei itse syönytkään. Hilja katseli vierestä kun minä ja Esko söimme leipiä. Hilja oli nimensä mukaan lähes puhumaton ihminen - luulin nimen tulleen siitä. Leipä ja maito maistuivat niin että muistan maun vieläkin. Kaupungin kauppamaito ei vetänyt vertoja.

Tuvassa oli hirsiseinät, ja sitä kiersi leveä hirsipenkki. Yhdellä seinustalla oli leivinuuni. Seinällä riippuivat vierekkäin enkelitaulu ja mandoliini ja iso kehystetty taulu, jossa oli vanha partainen mies, vähän kuin joulupukki. Piirongin päällä oli pienempiä kuvia, yhdessä minä vanhempieni kanssa.

Esko-setää ei paljon näkynyt. Hiljainen hänkin oli ja touhusi enimmäkseen ulkotöissä. Hilja hoiti sisätyöt ja eläimet. Hilja opetti minut lypsämään. Ei siihen sanoja juurikaan tarvittu. Sain sanattoman mallin ja kärsivällisen opastuksen. Opin sen taidon ihan oikeasti, uskoisin osaavani vieläkin, vaikka en ole vuosikymmeniin päässyt kokeilemaan. Tuvassa oli myös veivattava vekotin nimeltä separaattori. Hilja näytti, mitä sillä tehdään. Oli myös kirnu. Sillä tehtiin se leivän päälle levitetty herkullinen voi.

Eskon kanssa pääsin kalastamaan. Lähellä oli järvi ja saunarannassa oli hyvältä tuoksuva soutuvene - siinä oli sama tuoksu kuin Jyväskylän rautatieasemalla. Vuorotellen soudimme, vuorotellen vedimme pitkääsiimaa tai nostimme katiskat. Rannalla oli pöytä, jolla Esko perkasi kalat, ja kissa istui vieressä odottamassa syötävää. Perkaamistaitokin olisi ollut hyvä oppia, mutta niin ei käynyt. Eskosta ei ollut opastajaksi - hän teki itse.

Kissan nimi oli Nallikka ja se oli jotenkin äkäistä sorttia. Syliin sitä ei saanut, se tappeli vastaan ja pakeni aitan alle. Kerran se raapaisi minua pahasti kädensyrjään. Siinä näkyy vieläkin arpi yli puolen vuosisadan takaa.
Totuin elämään ja kulkemaan talossa, sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Navetta ja talli olivat mieluisia, aitat ja riihi olivat jännittäviä tutkimuskohteita. Vain yksi paikka oli suljettu, sinne oli ovi kiinni. Se oli tuvan viereinen huone. Ovenraosta näin, että siellä oli vaaleat tapetit ja leveä sänky, sinne Esko ja Hilja menivät nukkumaan. Minä asuin vinttikamarissa. Sinne mentiin eteisestä jyrkkiä portaita. Ne olivat niin jyrkät, että Hiljan oli niitä paha nousta. Ylhäällä oli vaikka mitä vanhaa tavaraa. Siellä minä makoilin pienen ikkunan ääressä ja luin Pekka Lipposia.

Ruoaksi Hilja laittoi yleensä perunaa ja soosia. Se maistui. Iltapäivällä pidettiin kahvipaussi, mutta minulle ei kahvi maittanut, Hiljan leipoma pulla kyllä maittoi. Kahvin tilalle minulle kaadettiin isosta lihavasta pullosta vaarinkaljaa. Se vaahtosi ja maku jäi mieleen. Esko tarjosi välillä askista vanhanpojanpastilleja - tai ”-pastillereita” niin kuin hän itse sanoi. Hän kun oli sellainen vanhapoika. Ne olivat valkoisia soikeita, eivät kovin hyviä, mutta kyllä niitä söi. Hilja tarjoili joskus herkuksi sokeripalan.

Ainoa kerta, kun Esko innostui puhumaan, oli silloin kun kysyin, kuka se joulupukin näköinen setä siinä taulussa on. Hilja meni pois mutta Esko alkoi kertoa, että ei se ollut sukulainen vaan ulkomaalainen mies, joka on köyhien ihmisten puolella kaikkia ilkeitä herroja vastaan. Hyvä mies, joka on kirjoittanut paljon viisaita kirjoja. Se mies lupaa antaa valtaa työmiehille. Ja myös naisille, sitä muistan Eskon erityisesti painottaneen.

¤ ¤ ¤
Muistelin Sohville oloani tässä talossa, kun istuskelimme siinä pihakivellä. Sisälle emme päässeet, sillä ovi ja ikkunat oli laudoitettu kiinni, mutta osoitin kellarikuopan, josta Hilja haki maitoa, osoitin aitanalusen, johon Nallikka meni karkuun, näytin haavan arven kädenreunassani. Näytin vintin ikkunan, jonka ääressä luin Lipposia. Näytin, missä ennen oli riihi ja aitta. Sitten menimme rantaan. Saunaa ja venettä ei enää ollut mutta järvi on. Kävimme uimassa ja sitten jatkoimme matkaa kohti nykyaikaa.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Muodissa mukana

Talvi jatkuu, ja sporttisuudessa vauhtiin päässyt Dessu ajoi kehätien varrella sijaitsevaan ostoshelvettiin hankkimaan itselleen uudet sukset. Vanhat ovat 1970-luvun alusta. Hyvät ne kyllä ovat ja kauniit myös mutta eivät oikein muodikkaat, joten syy uutuushankintaan on imagon kohottaminen.

Samalla piti ostaa myös uudet monot, sillä 70-lukulaiset eivät ole rakenteeltaan kelvolliset uusiin siteisiin. Inhottavaa kytkykauppaa, mutta minkäs voin, markkinaveijarit ovat näin suunnitelleet ja iso bisnes pyörii. Samaan syssyyn ostin vielä porkat.

Nyt ei puutu muu kuin hiihtämään lähtö. Näin kylmällä kuin tänään (- 14) en matkaan lähde, se voisi olla turmiollista tottumattomalle. Sen sijaan piipahdin Elitessä.

Nyt herää hankalia kysymyksiä. Pitäisikö minun hankkia pitkälahkeiset kalsarit? Onko 70-lukulainen anorakkini muuttunut imagohaitaksi, joka pilaa muotisuksien antaman nuorekkaan vaikutelman. Tai mustat hiihtohousuni, sellaiset, joissa kuminauha kiertää lahkeensuusta jalkapohjan ali. 

Tumppuja minulla on useita. Villasukatkin löysin kaapin perukalta, en tiennyt sellaisten olemassaolosta. Ne olisivat olleet tarpeen äskettäin kun kiduin flunssan kourissa. Piponi on kyllä tyylikkään musta ja nuorekas. Olen nähnyt televisiossa, että juuri samanlaisia on yläasteen pojilla oppitunneilla ja ruokailussa.

Hiihtolatua ei valitettavasti Töölöntorilla ole. Saariselän koulutuspäivillä viime viikolla latu alkoi hotellin oven   edestä, mutta Helsingissä joudun kävelemään sukset kainalossa aika pätkän kadulla. Menen Runeberginkatua  alamäkeen Oopperan risteykseen, siitä Mannerheimintien yli, Kisahallin editse Stadionin parkkiaukiolle ja siitä Urheilukatua jalkapallostadionin ohi Nordenskiöldinkadulle. Siitä käännyn oikealle ja etenen vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan kohdalle. Siitä alkaa latu.

Keskuspuiston polkuja pitkin voin hiihtää kuinka pitkälle tahansa, vaikka takaisin Lappiin. Viime talvena hiihdin Maunulan majalle, joka tosin oli silloin suljettu. Paluumatkan tein kyllä häpeällisesti bussilla, sillä viiden kilometrin taival lipsuvilla suksilla uuvutti. Uudet sukset eivät lipsu, näin myyjä vakuutti.

Kuvassa näemme markkinamiesten katteettomia tyrkytyksiä vuodelta 1926. Klikkaa kuva suuremmaksi.

maanantai 29. marraskuuta 2010

"Pilvihin mä hyppäisin..."

Dessu on palannut pohjoisesta, jossa hän oli sijaiskoulutettavana. Kurssi olisi ollut hyödyllinen, jos Dessu olisi aloittelija työssään. Hän on kuitenkin vuosikausia ollut työpaikassaan Vuoronvarausvirastossa vastuullisessa esimiesasemassa, johon kuuluu juuri niitä tehtäviä, joihin Saariselällä tarjottiin tasokasta perehdyttämisopetusta.

Pakkanen oli hirvittävä mutta huimapäisenä luonteena Dessu uhmasi luonnonvoimia ja lähti kerran lainasuksilla hiihtämään. Edellisestä hiihtokerrasta ei ole kuin vajaa kahdeksan kuukautta, kuten blogistani 17. helmikuuta (”Loistava come back”) ilmenee. Sitä edellisestä kerrasta oli kuitenkin vuosikymmeniä, joten rutiinissa on lieviä puutteita.

Hiihtolenkki arktisessa maisemassa ei ollut kovin pitkä, vain viisi kilometriä, mutta siinäkin ehti nousta muistiin kotimaisen kirjallisuuden klassikko, jossa nälkäisen miehen hysteerinen hiihto kuutamoyössä hirmupakkasessa läpi Kairanmaan korpien tuli mestarillisesti kuvatuksi. Tarkoitan Pentti Haanpään postuumina (1956) julkisuuteen päässyttä romaania Noitaympyrä. 

Dessun tunturihiihdossa ei ollut hengenvaaraa eikä kintereillä kuulunut susilauman ulvontaa. Pahin katastrofi oli kaatuminen pitkässä alamäessä, jossa yllättäen tuli vastaan kurvi. Menin kunnolla mukkelis & makkelis. Vasempaan olkapäähän sattuu vieläkin, kun nostan käden pystyyn.

Mutta mikäpä pakko on nostaa kättä pystyyn? Selviän kyllä arkipäivästä kädet ala-asennossa.

Dessu vähän harmittelee mäenlaskussa ilmennyttä taitamattomuutta. Lapsena Jyväskylässä mäenlasku kyllä sujui. Meillä pojilla oli kelpo hyppyrimäki Kypärämäen laitamilla. Oli joukossa yksi tyttökin, se Anita, jonka raisuista otteista kerroin kirjoituksessani ”Virnuileva kiduttaja” 8. marraskuuta. 

Hyppyrimme oli jyrkässä rinteessä. Siinä pystyi lentämään kymmenmetrisiä leiskautuksia. Alastulon jälkeen oli kuitenkin pakko kaatua tahallaan, sillä kohta edessä oli pajupöheikkö. Piti jarruttaa kaatumalla ennen kuin törmäsi pajukkoon. Niissä kaatumisissa ei käynyt kuinkaan. Seuraavana talvena jotkut isät tulivat vesureiden kanssa kaatamaan sen pöheikön. Siitä homma muuttui vaarallisemmaksi, sillä lumipeitteen läpi esiin pilkisti teräviä pajun kantoja. Niiden läpi ei uskaltanut pystyssä laskea, ja kaatuminenkin oli vaarallista. Jos olisi liukunut teräviin esteisiin, olisi tullut vahinkoja. Yhdelle pojalle tulikin.

Lapsuuden hyppyritouhuissa tyylillä ei ollut väliä, pituudella oli. Näin ollen Dessun on pakko myöntää, että hän ei ole pysynyt mukana ajan riennossa. Hyppyrimäen V-tyyliä hän ei hallitse. Osaaminen valitettavasti on puutteellinen myös sellaisissa uusissa talvilajeissa kuin freestyle, kumparelasku ja lumikouru.

Samanlainen puute vaivaa muitakin lajeja, joissa kehitys on mennyt eteenpäin 60-luvun jälkeen. Korkeushypyssä Dessu ei hallitse Forsbury-floppia vaan hyppää edelleen saksityylillä, kuulantyönnössä hän ei hallitse pyörähdystekniikkaa vaan paiskaa pakittamalla. Nämä ovat kuin puutteita yleissivistyksessä.
Vakavaan harkintaan täytyy ottaa tällaisten puutteiden pikainen korjaaminen.

Voisin aloittaa mäkihypystä. Ehkä menen hyppyrimäkeen ja leiskautan. Ei se V-tyyli vaikealta näytä. Kun ruotsalainen Jan Boklöv 80-luvun alussa aloitti tyylin, se näytti rumalta, vähän kuin varis olisi lentänyt. Pilkkakirveiden vitsejä riitti. Silmä kuitenkin tottui. Vitsinvääntö on nyt saanut uusia meheviä aineksia, kun V-mäkihypystä on tulossa myös naisten laji. 

Välineetkin ovat kehittyneet. Saariselän lenkillä Dessu sai ensikosketuksen uudenmallisiin suksiin, siteisiin ja monoihin. Omat sukset 1970-luvulta taitavat olla pois muodista. Lienevätkö uudet paremmat, en osaa sanoa. Maajoukkueen mäkimiehillä on haku päällä, jonkinlaiset taikasukset on Janne Ahoselle valmistettu mutta ne hylättiin, näin olen lukenut.

Kuvassa mainos alan parhaista tuotteista vuodelta 1926 (klikkaamalla sen saa suuremmaksi).

maanantai 22. marraskuuta 2010

Aina valmis mihin vaan

Dessulla kävi vanhanaikaisesti. Niin käy niille, jotka eivät osaa sanoa ei.

Vuoronvarausviraston kehityspäällikölle tuli äkillinen este lähteä koulutukseen, johon hänet oli ilmoitettu. Tarvittiin sijainen. Soitettiin Dessulle.

Dessuhan on kuin partiolainen: aina valmis mihin vaan - erityisesti jos ei tarvitse itse maksaa. Niinpä Dessu lentää tiistaina aamulla varhain Saariselälle tunturihotelliin saamaan koulutusta. Aiheesta ei ole niin väliä, kunhan jotain.

Ikään kuin Dessu tässä iässä ei muka osaisi jo kaikkea, mikä on tarpeen osata.

Mutta kun on koulutusta tarjolla, pitäähän siitä joku lähettää nauttimaan, budjetissakin on siihen momentti. Jäisi muuten käyttämättä vaivalla anotut määrärahat. Sellainen leväperäisyys kostautuisi tulevissa määrärahoissa.

Niinpä Dessu haki ullakkokomerosta matkalaukkunsa ja alkoi pakata. Pakkaskelin vaatteet - juurikaan muuta en tarvitse. Kirjaksi valitsin Jake Nymanin ”Kovan päivän ilta”. Enemmänkin selailtavaksi kuin luettavaksi.

Läppäri tulee tietenkin mukaan. Samoin iPod. Jos vaikka kuuntelisin salaa luennolla kuulokkeista musiikkia.
Dessu poistuu siis Töölöntorilta ja myös netistä muutamaksi päiväksi.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Naisen vartalo

Sarjassamme naisen kauneudesta olemme aiemmin tarkastelleet menneiden vuosikymmenten ohjeita ja menetelmiä kauneuden lisäämiseen kasvojen alueella. Aiheina ovat olleet kauneussalongit (12. marraskuuta) ja huulipunat (5. marraskuuta). Lehtileikkeet ovat saaneet runsaasti myönteistä huomiota.

Nyt on aika edetä naisen kauneuden tarkastelussa kasvoista vartaloon. Mikäpä sen kiintoisampaa.

Näyte on yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Arvon nykynaiset, ettehän väheksy vanhempiemme / isovanhempiemme elämänkokemusta ja arvomaailmaa. Nehän ovat tunnetusti kunnioittamisen arvoisia meidän sukupolvellemme.

torstai 18. marraskuuta 2010

...ja luutalla lakasen lattioita...

Torstai on Dessun huushollissa siivouspäivä. Se on vanha perinne, sillä viikonloppuna saattaa tulla vieraita. Jos siivous olisi alkuviikosta, pöly ehtisi vallata nurkat viikonlopuksi. Perjantai ei ole hyvä, koska silloin aika menee ostoksilla ja ruoanlaitossa. Voi olla, että vieraita käy sekä perjantaina että lauantaina.

Siivous ei ole mukavaa, joten siitä pitäisi suoriutua nopeasti ja kohtuullisin vaivoin. Fuskaaminen imuroinnissa olisi houkuttelevaa mutta itsekuri on tarpeen. Aina kuitenkin joutuu tinkimään työn tarkkuudesta. Enhän mitenkään voi tyhjentää kaikkia kirjahyllyjäni joka torstai. Kompromissiksi kelpaa yksi hylly viikossa - tai kaksi hyllyä joka toinen viikko. Sillä tavoin vuoro kiertää ja vuodessa tulevat kaikki hyllyt kertaalleen pölytetyiksi ja pyyhityiksi.

Houkutus fuskata kohdistuu eniten imuroinnin vaikeisiin paikkoihin. Kirjahyllyjen lisäksi sellaisia ovat painavien huonekalujen alatilat, kuten sohvan, kaappien ja pianon alustat. Hankalia ovat myös johtosäkkyrät, joita on television ja tietokoneiden vieressä ja takana. Jos varomattomasti imuroi, piuhat irtoavat ja menevät sotkuun. Selvittäminen voi olla konstikasta. Mattojen altakaan ei viitsi joka viikko imuroida. Seuraavan kerran jouluksi.

Kylpyhuone on jostain syystä erityisen likaantuva paikka. Imurointi ei ole helppoa ainakaan pesukoneen takaa. Täytyy ruiskuttaa käsisuihkulla vaikeista paikoista pölyt ja moskat pois ja kerätä ne sitten lattiakaivin sihdistä.

Vaivaa säästääkseen imuroija organisoi ja kehittää helpottavia menetelmiä. Dessun menetelmä on siirtää ennen imuroinnin aloittamista kaikki siirrettävissä olevat huonekalut hieman pois paikaltaan. Näin pääsen niiden taakse suoraan. Imuroidessa ainakin toinen käsi on varattu letkun pitelyyn, joten huonekalujen siirtely ainoalla vapaalla kädellä on vaikeaa. Takaisin paikalleen huonekalun voi helposti tuupata ilman käsiäkin, siihen kelpaa jääkiekosta tuttu tekniikka, lantiotaklaus.

Toinen tärkeä niksi on valita pölynimurin sähköjohdolle huoneiston pistorasiasta se, josta johto yltää mahdollisimman moneen paikkaan, mieluiten niin, ettei töpseliä tarvitse vaihtaa kertaakaan. Dessun huushollissa tämä ei aivan onnistu, sen olen mitannut ja todennut mahdottomaksi. Imurin johto ei ulotu mistään pistorasiasta joka paikkaan. Niinpä joudun kesken imuroinnin yhden kerran sammuttamaan koneen ja siirtämään johdon toiseen pistorasiaan. Dessun kämppä on tästä näkökulmasta tarkasteltuna turhan suuri. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä edes merkittävin näkökulma.

Pyykki kannattaa pistää pyörimään samalla kertaa. Kun kaikki harmit tulevat kerralla, niistä pääsee myös kerralla eroon eikä vaivaa ole kaiken viikkoa. Töölöntorin kulmilla kuivatus on ongelma, sillä ulkona on niukalti tilaa eikä liikenteen noki suosi valkopyykin kuivatusta. Ullakolla on kuivatusnaruja ja parvekkeellekin voi pystyttää tellingin. Tämä on kuitenkin yksi niistä monista asioista, joissa maaseutu voittaa kaupungin. Töölöntorilla voi vain kaihoisasti muistella Längelmävedellä puhaltavia tuulia, jotka hulmuttivat pyykin kuivaksi niin että pyykkipojilla oli vaikeuksia pitää kiinni.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Eeva ja omena, osa 3

Dessu on nyt käynyt siellä lääkärillä. Ei ollut mukavaa.

Kummallisesti siinä lääkärin katsastuskonttorissa menettää viimeisetkin rippeet arvovallastaan. Dessutom on tottunut työssään, että hänellä on auktoriteettia, häntä kuunnellaan, häneltä kysytään neuvoa, hän neuvoo, päättää, käskee, joskus jopa moittii. Mutta Eeva-lääkärin edessä alushoususillaan hän tuntee itsensä täydeksi reppanaksi, joka ei mihinkään kykene eikä osaa tehdä mitään oikein. Täysi tohelo. Tauluista Dessu on nähnyt samanlaisia tunnelmia viimeisellä tuomiolla rimpuilevilla syntisillä. Olisikohan missään muualla?

Silti Eeva-tohtori on ihan ystävällinen ja asiallinen ihminen.

Olin salaa mielessäni toivonut, että Eeva-tohtori riemastuisi tiedosta, että olen huhtikuun jälkeen laihtunut yhden kokonaisen kilon, ehkä aavistuksen verran ylikin. Että Eeva onnittelisi hyvin hoidetusta laihdutusprojektista ja sanoisi, että nytpä kaikki on kunnossa. Mutta ei onnitellut, ei sanonut. Sanoi vaan: ”Jaaa-ha.” Ja katsoi jotenkin vinosti ja raapi pitkään niskaansa. Ja alkoi kysellä aika intiimejä. Teki mieli pikkuisen valehdella, ja valehtelinkin, yhdessä kohdassa.

Mikään ei tunnu lääkäreille riittävän. Ainoa kehu tuli siitä, että tupakka on pysynyt poissa suusta jo kymmenen vuotta.

¤ ¤ ¤ 

Nyt sitten jatketaan laihduttamista, lenkkeillään, syödään omenia (jos haluan mieluummin appelsiineja, mandariineja, päärynöitä, niin hyvin sopii), jätetään sokeri vähemmälle, jäätelö kokonaan pois, olut vähemmälle, lisätään kasviksia, kalaa. Tavoitteeksi asetettiin, että keväällä seuraavassa katsastuksessa paino on alentunut viisi kiloa nykyisestä. Verenpainelääkkeen syöntiä jatketaan mutta kolesterolia vielä tarkkaillaan.

Eeva käskee, Dessu tottelee - ainakin yrittää totella. Ajatus tulevaisuudesta Sumo-painijana ei ole kiehtova. Lehdistä luen hyviä niksejä, jotka ”takuulla tehoavat”. Pitäisiköhän perehtyä tarkemmin? Kuvassa on perinnetietoa, se on 60 vuoden takaa. Vaikuttaa lupaavalta. Täytyy käydä apteekissa kysymässä.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kalsareita ostamassa

Dessu kävi vaateostoksilla. Paikaksi valikoitui Stockmann, kuten niin usein ennenkin. On vähän hämärä juttu, miksi aina juuri Stockmann, eivät tavarat siellä poikkea muiden tavaratalojen tarjonnasta kuin korkeintaan hinnaltaan, ja siinäkin huonompaan suuntaan.

Selitykseksi ei kelpaa, että Stockmann sijaitsee sopivasti työmatkani varrella. Niin sijaitsee Sokoskin, ja moni muu. Sokokselle minulla on jäsenkorttikin, joka tuottaisi bonuksia.

Tavaratalot ovat Dessun mielestä epämiellyttäviä paikkoja, kaikki, nimestä riippumatta. Eivät kuitenkaan niin epämiellyttäviä kuin suuret ostoshelvetit laitakaupungilla, sellaiset kuin Itäkeskus, Prisma, Sello tai Iso Omena. Kaiken kamaluuden huipentuma on Ideapark peltoaukean keskellä kolmostien laidalla lähellä Tamperetta. Sellaisiin Dessu pitää kuljettaa kahleissa kuin Isontalon Antti Vaasan linnaan. Vähemmällä en mene.

Kun Stockmannille menee kellon alta Aleksanterinkadun pääovesta, joutuu ensimmäiseksi kosmetiikkaosastolle. Myyjät ovat kyllä kauniita mutta tuotteiden hajumyrsky ei miellytä. Siitä pitää päästä äkkiä pois. Dessu ei edennyt suorinta tietä miesten vaateosastolle vaan teki koukkauksen alakerran kautta. Siellä on elektroniikkaosasto. Dessu kävi ostamassa tietokoneeseensa uuden ulkoisen kovalevyn. Siihen on tarkoitus tallentaa kaikki tuhannet vanhat valokuvat, joita olen vuosien varrella skannannut perintönä saamistani suvun albumeista ja omista nuoruuteni seikkailuista.

 Sitten vaateosastolle. Ensisijainen tarpeeni liittyi uhkaavasti lähestyvään käyntiin lääkärin vastaanotolla (ks. blogit 11. marraskuuta ja 13. huhtikuuta tänä vuonna). Eeva-lääkärin katsastuskonttorissa joudun todennäköisesti taas riisuutumaan, joten kalsareiden, paitojen ja sukkien on syytä olla ehjät ja siistit. Verenpaineen mittauksessa on hyvä olla paita, jossa ei ole valtavasti nappeja avattavana. Tarvitsen siis T-paidan puseron alle.

Stockmann on sen verran laatukauppa, että siellä ei ole tyrkyllä kelvottomia tuotteita. Halpahalleissa tuputetaan T-paitoja, joihin on painettu härskejä vitsejä. Sellaisia en osta. Kalsareihini en huoli kuvia Muumipapasta, Harald Hirmuisesta tai Wagnerista, vaikka sarjakuvien ystävä olenkin. Ostin Björn Borgit, vaikka tennistä en osaa pelata.

 Löysin tarvitsemani, joten siltä osin olen valmis tohtori Eevan katsastukseen. Lisäksi kiertelin katselemassa talvitakkeja, mutta mieleistä ei löytynyt. Lopuksi menin kadun alittavaa tunnelia pitkin Akateemiseen kirjakauppaan. Siellä istuin pitkään kahvilassa.

Jostain olen lukenut, että Stockmann järjestää hissitytöt takaisin, tosin vain lyhyeksi ajaksi. Ehkä vain yhdeksi päiväksi? Jonkinlainen jippo? Nyt ei kuitenkaan näkynyt.

Dessu muistaa hämärästi vuosikymmeniä sitten nähneensä Stockmannin hisseissä kuskityttöjä. Olikohan niitä vielä vuonna 1970, jolloin muutin Helsinkiin, en ole varma.

Ylemmässä kuvassa on kadonnutta viehättävää historiaa ja alemmassa sama paikka nyt, vähemmän viehättävässä tilassa.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Minkä kirjan lukisin?

Dessulla on lähes jatkuvasti häslinki päällä kirjojen kanssa. Sohvapöydällä (romaanit, esseet), yöpöydällä (lyriikka) ja kylpyhuone-WC:n pöydällä (sarjakuvat) on läjäpäin kirjoja. Osa on luettu lähes loppuun, osa on keskivaiheilla, osa on juuri aloitettu. Kaikissa on kirjanmerkki välissä osoittamassa oikeaa paikkaa.

En tiedä, onko tapa viisas, mutta näin se on aina ollut. Minulla on aina luettavana monta kirjaa. Pinoissa on myös kirjoja, joiden lukeminen ei etene. Sellaiset jäävät vähitellen pinon alimmaiseksi ja ehkä joskus päätyvät sieltä hyllyyn odottamaan uutta yritystä. Olen aika helposti luovuttava lukija. Jos kirja ei kohtuullisessa ajassa ala vetää, sitten se jää. En ole aikoihin yrittänyt lukea mitään pahalla sisulla. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin olin niin periaatteellinen, että kun olin päättänyt lukea Joycen Odysseuksen tai Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, niin sitten luin, väkisin.

Hyvä ystäväni ja kollegani, Vuoronvarausliiton tilastopäällikkö, ilmoitti joskus alkuvuodesta työpaikan tupakkahuoneen mukavassa vanhassa laiskanlinnassa piippua poltellessaan päättäneensä lukea Carl Grimbergin 24-osaisen Kansojen historian. Viimeksi kysyttäessä hän kertoi edenneensä jonnekin puolivälin paikkeille.

Dessullakin on Grimberg hyllyssään, mutta olen vuosien varrella lueskellut sitä vain satunnaisesti luvun sieltä, toisen täältä. Vaikka teksti on tunnetusti vetävää, en kuitenkaan juuri nyt suunnittele ryhtyväni kollegani viitoittamalle tielle. Olen luonteeltani sillä tavalla lyhytjänteinen, että mahdottomat yritykset olen oppinut väistämään. Riittää kun selailen Musiikin tietosanakirjaa ja pyrin etsimään kiinnostusta herättävät musiikkikappaleet kuunneltavaksi. Siinä on minulla pitkäntähtäimen suunnitelmaa vuosikausiksi. Muut lukusuunnitelmat saavat olla lyhytkestoisia.

Toinen periaatteellinen ongelma on, kannattaako rajallista elinaikaansa käyttää lukemalla uudestaan sellaisia kirjoja, joista on joskus nauttinut. En ole varma, mutta silti teen usein niin. Tällaisia moneen kertaan lukemiani kirjailijoita ovat esim. Tšehov, Strindberg ja Calvino, kotimaisista Haanpää ja Linna. Lyriikan puolella nimiä on paljonkin. Luulen, että uusista kirjailijoista ainakin Siri Hustvedt, Paul Auster ja Kjell Westö nousevat vielä tälle listalleni, jos elinvuosia riittää.

Vaikea tapaus on Dostojevski. Luin häntä vähän yli kaksikymppisenä opiskelijana. Iän ja elämänkokemuksen karttuessa olen moneen kertaan miettinyt, ymmärsinköhän keskenkasvuisena niistä mitään. On tehnyt mieli tarttua niihin uudestaan mutta en ole tarttunut. On herännyt epäily, olenkohan riittävän kypsä vieläkään. 

Vuosikaudet mielihaluni on kiertänyt aloittaa hyllyssäni tyhjän panttina odottanut kolmiosainen Egon Fridellin Uuden ajan kulttuurihistoria, mutta aina se on jäänyt kiireellisempien tieltä. Tiedän ja tunnen sen maineen, mutta en ole saanut ryhdytyksi. Ehkä sitten, kun saan puretuksi pöydiltäni nykyiset pinot. Erityisesti WC:n sarjakuvat.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Kauniimpia naisia

Dessu selaili kesällä Längelmävedellä vanhoja viikkolehtiä. Niitä on siellä paljon, röykkiöittäin. Selailtavaa riittää moneksi tulevaksikin kesäksi. 

Vanhat lehdet ovat mielenkiintoista luettavaa. Mieluummin niitä lukee kuin uusia iltapäivälehtiä. Vanhojen lehtien säilyvyys ei ole kylmillään olevan kesäkodin vintillä hyvä. Paljon on mennyt pilalle.

Lehdistä löytyi säilyttämisen arvoisia juttuja ja mainoksia. Dessu otti läjän lehtiä mukaansa Helsinkiin, koska Längelmävedellä ei ollut skanneria mukana.

Kaksi löytöä Dessu on jo liittänyt blogeihinsa:
26.10. ”Ketkuta ja jyrää”
05.11. ”Huulipunaa”

Tämä uusi näyte on vuodelta 1933. Teemana jälleen naisten kauneuden lisäämien - ikuinen aihe. Blogia lukeville naisille ohjeeksi ja hyödyksi.

Lisää tulee kunhan ehdin.

torstai 11. marraskuuta 2010

Eeva ja omena, osa 2

Eilisessä postauksessa Dessu kertoi kokemuksiaan auton katsastuksesta. Ensi viikolla Dessu menee taas katsastukseen, ja se onkin vaikeampi selvittää kunnialla. Nyt katsastetaan Dessu itse.

Menen puolivuotistarkastukseen tohtori Eevalle. Viimeksi kävin huhtikuussa  ja kirjoitin kauhukokemuksesta blogin.

Eeva-tohtori piti silloin vakavan puhuttelun. Aiheina olivat mm. paino, verenpaine, kolesteroli, ravinto, rasva, kasvikset, alkoholi ja liikunta.

Tohtorin määräys oli, että ”kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena”. (Tässä siteerasin itseäni puolen vuoden takaa.) 

¤ ¤ ¤
Miten on Dessu noudattanut tohtorin puhuttelua?

Kaljalla käyntejä en ole tainnut merkittävästi vähentää. Iltakävelyt ovat sen sijaan lisääntyneet. Kävely on muutenkin runsaanpuoleista, sillä kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan päivittäin molempiin suuntiin, ellei aivan kauheasti sada. Tosin pysähdyn usein paluumatkalla Kymppikirjastoon tai Akateemiseen. Pysähdyksiin liittyy yleensä kahvilassa poikkeaminen, mutta pullasta olen luopunut. Päivittäistä liikuntaa olen siis jatkanut ja tehostanutkin. Kesällä Längelmävedellä oli kyllä huono aika. Kun lämpötila huiteli kolmessakymmenessä viikkokaudet, liikunta ei juolahtanut mieleen. Silloin istuin lepotuolissa terijoensalavan alla ja luin.

Yhdessä asiassa olen noudattanut Eeva-tohtorin ohjetta kirjaimellisesti. Iltapäiväkahvitauolla Vuorovarausliiton henkilökunnan kuppilassa olen nauttinut jokaisena päivänä kahvin ja omenan, en munkkipossua. Kahvila-ruokasalin viehättävä Aino-rouva on ihan minua varten ruvennut pitämään tarjolla omenia. Siitä hänelle kiitos. 

Kesällä ostin omenat paikallisesta myymälästä ja loppukesästä nappasin ne kesäkotini ikivanhoista puista. Ne eivät kuitenkaan ole kovin hyvänmakuisia. Hyvää mehua niistä kyllä saa.

Eevat ovat historian alkuhämärästä asti ohjanneet miehiä nauttimaan omenia. Nykyisin ne ovat hyvin suositeltavia, historian ensimmäisen Eevan aikoihin ne olivat kiellettyjä aineita.

Ovatko omenat tepsineet? En tiedä, sillä en ole huhtikuun jälkeen käynyt vaa´alla, vaikka sellainen makuuhuoneen nurkassa onkin. Vaaka on yksi iljettävimmistä keksinnöistä, minkä insinöörit ovat koskaan tehneet. Nyt lähipäivinä sitä on kuitenkin pakko käyttää, jotta osaan Eevalle sanoa lukeman. Toivottavasti lukema on kohtuullisempi kuin huhtikuussa. Silloisen lukeman mukaan minun pitäisi pituus- / painotaulukon mukaan kasvaa ainakin 10 cm, jotta lukemat olisivat rinnakkain laitettuina ihanteelliset.

Eeva ja omena:  tarina jatkuu  täällä .

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Pitäisikö osata?

Dessu kävi tänään katsastuksessa. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, Dessun Toyota kävi ja Dessu itse toimi vain kuskina. Läpi meni.

Katsastustilanne on aina samalla tavalla kiusallinen. Tuntemattomia äijiä seisoskelee kahvimuki kourassa odotuspuolella ja seuraa silmä tarkkana autoja ronkkivia katsastusmiehiä. Katsomon puolella kasvaa sisäinen yhteishenki ja solidaarisuus. Kaikki vaikuttavat autojen asiantuntijoilta. Yksi selittää, miten oli asentanut Volvo Amazonin kampiakselin nupin ja toinen kertoo, miten hankalaa oli uusia Fiatin katkojan kärjet ja kolmas valittaa, miten vaikeassa loukossa sijaitsee Datsunin jarrujen kengät ja neljäs leuhkii, miten oli näppärästi onnistunut vaihtamaan Rellun jakohihnan. Heti kaikki ympärillä seisojat tietävät ongelman ja selostavat omat kokemuksensa. Kannattaisi ensin vääntää edessä oleva vasemmanpuoleinen pultti löysemmälle, kannattaisi ensin avata akkua kiinni pitävät ruuvit, kannattaisi ottaa jakoavain käyttöön ja heittää se auton mukana tullut 12 millin vääntöavain jorpakkoon, niin mahtuu paremmin vääntämään.

Tätä miesten keskistä solidaarisuusneuvontaa Dessu kuuntelee mutta ei osallistu. Hörppii vain nolona kahvia pahvimukista. Tällaisia asioita hän ei osaa - hädin tuskin tietää, mistä nupista nykäistään, kun pitää saada nokkapelti auki. Työkaluja hänellä on vain saha, kirves, vasara, hohtimet, taltta, pora, höylä, mittanauha ja rautakanki, ja nekin kaikki ovat maalla kesäkodin varastossa. Ei niille olisi käyttöä Töölössä. Puukko on kyllä kaupungissakin, mutta Toyotan asentamiseen se on huono.

Dessu kuuli äijäporukan yksimielisen tuomion autojen merkkihuolloille. Juuri sellaiseen Dessu oli suuressa ymmärtämättömyydessään katsastuksen alla erehtynyt Toyotansa viemään. Pakoputkesta tuleva savu siellä mitattiin, tuulilasinpyyhkimet uusittiin ja jotain kiristettiin. Maksoi yli kaksisataa. Yritin kuunnella, mihin viisaampi olisi autonsa vienyt mutta en päässyt käsitykseen.

Tällaiset asiat jokaisen miehen pitäisi osata. Naisilta osaamista ei oleteta. Liikennesääntöjen osaamista sen sijaan vaaditaan ainoastaan autokoulussa ja inssiajossa. Sen jälkeisestä osaamisesta ei ole väliä.

Dessulla on ollut ajokortti yli 40 vuotta. Ainuttakaan sakkoa tai rikemaksua ei ole kohdalle osunut. Siitä olen ylpeä. Yksi parkkisakko on tullut. Se tuli kesällä 1999 Tampereella Tammelan jalkapallokentän lähellä Salhojankadun laidalla, kun en huomannut muuttuneita kieltoja. Harmitti pitkään mutta olen toipunut.

Seuraavaksi pitäisi viedä Toyota nastarenkaiden vaihtoon. Kerran olen sen tehnyt itse. Toista kertaa en ryhdy.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kadotettu taidelaji

Minulla oli ajastintallennuksessa perjantai-iltana Yle-Teemalta tullut elokuva ”Palaa, palaa(Hori, má panenko - 1967). Yhtään en tiennyt / muistanut, mikä elokuva on kyseessä. Vain ohjaajan nimi (Milos Forman) antoi viitettä. Kyseessä oli siis merkittävän ohjaajan varhaisteos, jonka hän teki kotimaassaan Tšekkoslovakiassa juuri ennen traagisia tapahtumia, jotka ajoivat hänet pois maasta työskentelemään ulkomailla. Myöhemmin syntyivät mm. ”Yksi lensi yli käenpesän” ja ”Amadeus”.

Jyväskylästä palattuani aloin katsoa elokuvaa. Muutamassa minuutissa tuli muistikuvia kaukaa menneisyydestä: tämänhän olen tainnut nähdä ennenkin. Vähitellen muistikuvat tarkentuivat. Teatteri oli Bio Rex. Esitys kuului teinien elokuvakerhon sarjaan. Kävin siellä silloisen tyttöystäväni kanssa. Aika oli joskus 1970-luvun alkua.

Ei elokuva mikään suuri mestariteos ollut, ihan kelvollinen kuitenkin. Katsellessa nieleen nousi enemmänkin mietteitä elokuvakulttuurin muutoksesta. 

Vielä 1970-luvulla oli teinien elokuvakerhoja. Bio Rex on suuri sali, ja se oli täynnä helsinkiläistä teininuorisoa. Dessu ei itse silloin enää ollut teini mutta hän oli kerhon jäsen yhden sellaisen seuralaisena. Kuvitelkaa, hyvät blogin lukijat. Suuri sali täynnä teinejä katsomassa tšekkoslovakialaista tuntemattoman ohjaajan elokuvaa. Nykypäivänä sellainen olisi mahdotonta - eikä vika ole uudemman tšekkiläisen elokuvan laadussa.

Dessu muistaa käyneensä niihin aikoihin saman seuralaisen kanssa monessa kerhon esityksessä. Oli Godardin, Truffaut´n, Rossellinin, Bergmanin, Buñuelin ja monien muiden ohjaajien teoksia. Ja aina oli suuri sali täynnä nuoria katsojia.

Entä nykyisin? Onko nuorisoa menossa katsomaan elokuvaklassikkoja? Tuntevatko nuoret niitä?

Eivät varmasti.

Jos jossain niin tässä kaupallisuus on jyrännyt taiteen yli. Kyllä elokuvissa edelleen käydään, mutta tarjolla on vain amerikkalaista actionia tai uusimmalla tekniikalla täytettyä rymistelyä. Taidemuotona elokuva on hukattu. Lukion opetussuunnitelmaan elokuvan historia ei kuulu.

Surullista. Muille taiteille ei ole käynyt yhtä huonosti, ainakaan vielä, mutta varokaa. Bisnesmiehet vaanivat.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Virnuileva kiduttaja

Anita tuli kaupungilla vastaan. Emme olleet pariin vuoteen tavanneetkaan, joten menimme kuppilaan kahville kuulumisia kyselemään. Anitan kanssa mennään aina tavattaessa kahville. Niin kiirettä ei tulekaan, ettemme ehtisi.

Anita aloitti kuten aina:      
”No, oletko ollut kidutettavana?”

Tässä kohdassa tarkkaavainen blogin lukija oletettavasti valpastuu. Jos arvoisien lukijoiden joukossa sattuu olemaan esim. Supon agentteja, voi herätä suorastaan epäluuloja Dessun henkilöllisyydestä. Siksi vannon kautta kiven ja kannon ja muunkin kunnian, että en kuulu Al Qaidaan enkä ole koskaan ollut lähelläkään Quantanamon terroristivankilaa. Joten rynnäkköä Töölöntorin kulmalla sijaitsevaan kotiini ei ole tarpeen käynnistää, Anita tarkoitti aivan muuta kidutusta.

¤ ¤ ¤

Kaupunki, jonka kahvilassa edellä mainittu kysymys esitettiin, on Jyväskylä. Dessu vietti siellä viikonlopun. Se on kotikaupunkini, asuin siellä ikävuodet nollasta kahteenkymmeneen. Anita asui kotini naapurissa. Hän oli yksi lapsuuteni leikkitovereista, minua ehkä vuoden verran vanhempi.

Anita oli tytöksi kummallinen: hän osasi urheilla ja pärjäsi pojille. Korkeus- ja pituushyppy sujuivat, jopa seiväshyppy, samoin jalkapallo. Uimalan hyppytornista hän uskalsi hypätä 10 metristä. Juoksuissa kukaan meistä pojista ei pärjännyt hänelle. Rekkitangolla hän oli hurja: kun me pojat uskalsimme heittää neljänneksen, Anita ei arkaillut vaan heitti puolikkaan. (Ovatkohan nimitykset oikeat? Neljännes tarkoitti polvitaipeista pää alaspäin kiikkumista, vauhdinottoa heilurina ja hyppäystä siitä jaloilleen maahan. Puolikas tarkoitti istumista rekkitangon päällä, siitä taaksepäin polvitaipeiden varaan heittäytymistä ja siitä vauhdista jaloilleen maahan hyppäystä.)

Yhtenä kesänä - olimme noin 12-vuotiaita - innostuimme leikkimään rosvoa ja pollaria. Minä ja naapurin Heikki olimme rosvoja, Anita oli poliisi. Juostiin pitkin pihoja, pojat karkuun ja Anita perässä. Rosvo jäi satimeen kun poliisi sai kosketuksen.

Kiinni saamansa rosvon Anita talutti päämajaan. Sellaisena toimi Heikin kodin autotallin vintti. Se oli vaikeapääsyinen ja matala loukko, jonkinlainen romuvarasto, jonne noustiin viereisen puuliiterin pinojen yli tikapuita pitkin ja pienestä luukusta sisään. Anita juoksi meidät kaksi rosvoa helposti kiinni, ja sen jälkeen ei auttanut mikään. Piti totella mitä poliisi käski.

Päämajassa poliisi luki syytteet virallisella nuotilla ja vaati tunnustuksen. Kun tunnustus oli saatu, seurasi rangaistua. Anita itse muodosti sekä tuomiovallan että toimeenpanovallan. Rangaistus oli aina kidutus.

Kidutuksessa oli kolme vaihetta 1) vaatteet pois ja huppu silmille 2) seisomaan pylvään viereen ja kädet selän takaa pylvään ympäri narulla kiinni 3) Anitan korkeimman omakätisesti suorittama julma kokovartalokidutus.
Siinä me Heikin kanssa seisoimme pylväisiin kytkettyinä kidutettavana monta kertaa sen kesän aikana. Anitan kidutus oli parasta mitä tiesin. Sitä piti saada lisää. Kulmakunnan muille pojille ei kerrottu - olisi voinut tulla tungosta rosvojoukkoon. Me halusimme hoitaa kidutukset ihan vaan omassa porukassa.

Mutta tuli päivä, jolloin olimme taas Heikin kanssa pyytämässä Anitaa leikkimään rosvoa ja pollaria. Anita ei halunnutkaan. Hän sanoi, ettei hän koko kesää jaksa kiduttaa. Lisäksi hänellä oli alkamassa uimakoulun maisteritutkinto.

¤ ¤ ¤
Kahvilassa vastasin Anitan kysymykseen, että eipä ole valitettavasti osunut kidutuksia kohdalle. Näin olen vastannut aina, kun hän on vuosien varrella saman kysymyksen esittänyt.

Kukapa kiduttaisi, kun Anita lopetti. Heikki poistui jo pari vuosikymmentä sitten autuaampiin kidutuskammioihin - ehkä siellä enkelit hoitavat homman? Päämajakin on purettu. Mutta Anita sen kun jaksaa virnuilla.

(Kuva: Aulikki Oksanen kuvitusta kirjassa Piispa Henrikin sormi.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Huulipunaa

Dessu on aina ollut naiskauneuden ihailija. Kukapa mies ei olisi? Ihailu ei ole vähentynyt kypsemmälläkään iällä.

Tässä tarkoituksessa Dessu ei malta olla lähettämättä yömyöhällä ranskalaisten vieraiden asiakastapaamisesta kotiin palattuaan suomalaisten naislukijoidensa iloksi ja hyödyksi ohjeita, joilla kauneuden määrää entisestäänkin lisätään.

Blogin mieslukijat älkööt pahastuko tällaisesta yksipuolisuudesta. Saattaa tämä koitua teidänkin iloksenne.

torstai 4. marraskuuta 2010

Kansakoulussa opittua

Dessu on kerännyt kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle kaikenlaista tavaraa - liian kanssa, sanoisi moni. Mutta siellä on hyvin tilaa, on luhtiaitta, jossa iso yläkerta. Sinne mahtuu. Dessu on tunnetusti vanha nostalgikko, jonka on vaikea luopua mistään.

Kokoelmaan on kertynyt mm. kansakouluaikaisia käsitöitä. On kaulin, lintulauta, kynttilänjalka, leikkiauto, pannunalusta, taulun kehys - ja jakkara.

Dessulle palautui kesällä mieleen jakkaran valmistusvaiheesta muistiin jäänyt tapaus.

¤ ¤ ¤ 

Dessun opettaja oli isokokoinen mies, hoikka ja harteikas ja ryhdikäs. Hänellä oli hieman kihara tukka, silmälasit ja aina samat vaatteet. Takki oli harmaa, sen sivutaskuissa läpät, kyynärpäissä paikat, rintataskusta pilkisti nenäliina, valkoinen paita, harmaa solmio, housut olivat harmaat, joskus prässätyt, vyö oli musta ja sillä tavalla kulunut, että soljen piikki oli repeyttänyt vyön kahden vierekkäisen reiän välin auki. Sukat olivat harmaat ja kengät mustat, kiiltävät. Hän asui viereisen puukoulun yläkerrassa vaimonsa kanssa.

Opettaja oli tiukka, isoääninen ja pelottava. Usein opettaja oli ”hoitamassa koulun asioita”, hän oli nimittäin johtajaopettaja. Sijaisena oli aina vaimo, ja silloin kuri oli löysää. Tuhmat kuitenkin joutuivat johtajaopettajan puhutteluun opettajainhuoneen kansliaan.

Veistoa opetti koulun vahtimestari. Hänestä ei oikein tiennyt: välillä hän oli hyvin kireä ja helposti suuttuva, mutta lopputunnista hänet saatiin aina pehmenemään, kun hän alkoi kertoa sotajuttuja. Työt pistettiin pois, istuttiin höyläpenkille ja kuunneltiin, miten Tolvajärvellä oli saarrettu, kaarrettu, hyökätty, vyörytetty ja peräydytty. Liitutaululle syntyi karttapiirroksia, joissa oli paljon nuolia. Tunnelma veistoluokassa oli silloin sellainen ”meidän miesten kesken”.

 Veistoluokka oli kellarikerroksessa. Jakkaran valmistamisen piirrokset oli annettu ja tarvittiin lautoja. Lautavarasto sijaitsi saman kellarikerroksen toisessa päässä pitkän käytävän laidalla. Dessu ja luokkatoveri Jouko P. saivat vahtimestarilta käskyn lähteä hakemaan pitkän laudan, josta sahataan sopivan mittaisia palasia.

Lähdimme menemään. Käytävän varrella oli monta ovea, ja meitä kiinnosti kurkistella, mitä ovien takana on. Yhden oven takana avautui portaikko alas. Uteliaita pikkupoikia kiinnostaa sellainen, ja lähdimme kurkistamaan, mitä siellä alhaalla on. Porraskuilu oli ahdas ja tunkkainen. Oli siellä jonkinlainen lamppukin, mutta varsin hämärää. Lämpö lisääntyi alaspäin mentäessä. Portaissa oli käännöstasanne vähän väliä, tuntui että syvälle mentiin. Jännittävää. Aloimme ymmärtää, että siellä on varmaankin koulun pannuhuone.

Yhtäkkiä alatasanteella nurkan takaa näkyy johtajaopettaja. Kauhea säikähdys. Hän huomaa meidät ja karjaisee, että tänne ei saa tulla. Pakenemme portaita ylös ja ahdistus seurauksista iskee sieluun. Olimme luvattomilla teillä ja johtajaopettaja näki meidät.

Haimme kiireesti laudan pinosta ja kannoimme sen veistoluokkaan. Yksi vähäpätöinen yksityiskohta nousi mieleeni. Oliko siellä kellarissa sittenkään pannuhuone? Ehkä siellä on jonkinlainen pesuhuone, sillä johtajaopettaja oli ilman takkia ja valkoinen paita auki ja paidan helmat housujen päällä. No, mistä näitä kellariloukkoja tietää.

Saimme Jouko P:n kanssa tehtäväksi hakea vielä monta lautaa lisää. Yhdellä hakureissulla sieltä kellarin ovesta pujahti ulos se uusi ensimmäisen luokan opettaja, nuori valkotukkainen nainen, joka asuu opettajien asuntolassa ja jolla on pieni mäyräkoira. Hän on niin hymyileväinen ja nauravainen, että hampaat loistavat. Ja hyvä laulamaan, hän hoitaa aina aamuhartauksissa virren, soittaa urkuharmonia ja laulaa niin että katto kohoaa.

Mitähän siellä kellarissa oikein oli? Varmaankin jonkinlainen toinen opettajainhuone.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Tänään täällä Helsingborgissa

Toivuttuaan kirjamessujen tungoksesta Dessu on pyrkinyt löytämään tilaa ja väljyyttä. Aavaa preeriaa tällä maailmankolkalla ei kuitenkaan ole eikä Pohjanmaan lakeuksille ole nyt halua siirtyä. Siksi Dessu on etsiytynyt väljimpään mahdolliseen paikalliseen maisemaan: meren rannalle. Meren katseleminen vastaa lähestulkoon sitä vapauden tunnetta, joka elähdyttää sielua kun soutelee tervatulla puuveneellä pitkin Längelmäveden selkää.

Käytännössä tämä tarkoittaa työmatkan tekemistä poikkeusreittiä pitkin. Tavallisesti Dessu kävelee Töölöntorilta pikkukatuja Eduskuntatalon takakautta kiertäen Arkadiankadulle ja edelleen rautatieaseman editse Yliopistokadulle ja siitä työpaikalle Kruununhakaan.

Poikkeusreitti - kuten tänään - kääntyy Kampin keskuksen kohdalla Albertinkatua kohti Rööperiä ja vanhaa Eiraa. Sieltä Engelinaukion kautta pääsee sujuvasti meren rantaan. Matka jatkuu rannan kävelytietä pitkin Kaivopuiston ympäri. Siellä on väljää.

Ursulassa tai Olympialaiturin terminaalissa tai Kauppatorin telttakahvilassa voi poiketa nesteytyksessä, jos matkan rasitus alkaa uuvuttaa. Kyllä alkoi. Apu tuli tällä kerralla cafe Ursulasta. Virkistyin niin, että päätin kiivetä Tähtitorninmäelle katsomaan vielä väljempää maisemaa. Haaksirikkoisten patsaalta näkee kauas yli  kaupungin, erityisesti Eteläsataman ja Katajanokan suuntaan.

Mutta sitten Kauppatorilla Dessu joutui varsinaiseen ruuhkaan ja olo oli taas kuin kirjamessuilla, paitsi että melua ei ollut. Väki oli hiljaa kuin kirkossa papin siunausta odottamassa. Tuijotettiin Kaupungintalon parvekkeen suuntaan. 

Kyllä Dessu tiesi jo kotoa lähtiessään, mikä siellä oli odotettavissa. Dessu pysähtyi kaltaistensa joukossa odottamaan ja suuntasi katseen ylöspäin. Otti taskustaan kännykkäkameran valmiiksi.

Naapurimaan tuleva hallitsija ja puolisonsa Länsi-Göötanmaan herttua saapuivat hetken kuluttua parvekkeelle. Prinsessa vilkutti vilkkaasti joka suuntaan, herttua oli vaisumpi. Prinsessa puhui jotakin, mutta siitä ei saanut selvää. Vasta televisiouutisista kuulin, että prinsessa oli puhutellut kansaa nimellä ”helsingborgs ...”

Vilkutimme. Japanilainen turisti kysyi, keitä nämä ovat. Päiväkodeista tuodut lapset heiluttivat viirejä. Mummot aplodeerasivat ja hihkuivat. Tunnelma oli ärsyttävän herttainen.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...