tiistai 5. tammikuuta 2010

Postia pappi Jaakobille



Merkillinen pikku elokuva. Näin sen jo toisen kerran, ja se kesti ihan hyvin. Ensimmäinen kerta oli valkokankaalta, tämä toinen televisiosta. Valkokangas voitti.

Harvinaista on, että uskonnollista aihetta kuvaava elokuva onnistuu niin, ettei uskonnollisuus ole sille taakaksi. Pikaisesti muistellen ei tule mieleen muita kuin Ingmar Bergman, joka on siinä onnistunut. Tai kyllä Pasolini myös.

En osaa oikein sanoiksi pukea, miksi tämä nostaa muistiin Bergmanin elokuvan ”Talven valoa” (Nattvardsgästerna - 1963). Tunnelmassa on jotakin samaa. Pappi on molemmissa pääosassa, sairauskin on molemmissa, samoin kuolema. Molemmat pienimuotoisia, eleettömiä, sisäänpäin kääntyneitä, uskonnollista ajattelua avaavia mutta eivät uskontoa julistavia. Uskontoa vieroksuvakin voi ne katsoa ja arvostaa.

Jaakobista voisi oikeastaan sanoa, että se on jossain mielessä enemmänkin panteistinen kuin uskonnollinen elokuva. Vanha hauras pappi elää täydessä harmoniassa umpeen pusikoituvassa pihassaan koiranputkien seassa. Näkymä alkaa maistua sydänsuven parhaalta idylliltä: juuri tuollaisen miljöön minäkin haluaisin. Takaisin luontoon, kuin Rousseau. Siellä olisi hyvä.

Ränsistyneessä pappilassa aika on pysähtynyt mutta eetos on vahva. Juoni ei ole juurikaan tärkeä, referoituna jopa tylsältä kuulostava. Varmaan juuri se tekee Jaana Makkosen käsikirjoituksesta hienolla tavalla persoonallisen.

Pisteitä tai tähtiä en koskaan suostu elokuvalle - tai muullekaan taideteokselle - antamaan. Minusta se on vulgääri amerikkalainen tapa yksinkertaistaa moniulotteisia asioita. Mutta Klaus Härö on selvästi nousemassa omaa tietänsä kulkevaksi ohjaajaksi persoonallisilla valinnoillaan. Sillä perusteella hän on vähän kuin Aki Kaurismäki - tosin aivan toisessa tyylilajissa. Hänen tyylilajinsa on vaikea ja riskialtis. ”Äideistä parhain” kompuroi vähän turhan sentimentaalisuuden kanssa. ”Näkymätön Elina” oli jo itsetuntoisempi ja varmempi. Pappi Jaakobin olisin valmis määrittelemään omaleimaiseksi mestarityöksi.

Samoin näyttävät tekevän monet muutkin. Jopa Variety-lehti kehuu ”eurooppalaiseksi laatuelokuvaksi”, mitä voi pitää huomattavana saavutuksena. Monia festivaalipalkintoja on tullut. Tällä elokuvalla näyttää olevan kansainvälisen menestymisen mahdollisuus. Sen se ansaitsisi. Siinä olisi aineksia yhdeksi pieneksi palaseksi Suomi-brändin isossa palapelissä Esa-Pekka Salosen, Joulupukin, Aki Kaurismäen, Miina Äkkijyrkän ym. rinnalla.

Mutta kaupallista menestystä tälle ei voi helposti kuvitella. Tällaisten persoonallisten töiden kohdalla näkyy vahvimmin elokuvien jakautuminen kahteen ryhmään. Valtavirta ei Jaakobia huoli. Hän saa pysyä pihallaan koiranputkien seassa. Siellä ei popcorn tuoksu.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Haluaisin nähdä ainakin kerran vielä elokuvan Mies, joka rakasti naisia...