Eilen kirjoitin poliittisesta ”eriseuralaisuudesta” joka leppyi yhteisen herkun ansiosta. Se herkku on sipuli, jota sain kesäkotini naapurilta ison kassillisen tuliaisiksi. Vänkäämisessä kohtasivat liberaali ja konservatiivi. Sama asetelma taitaa olla juuri nyt ajankohtainen muuallakin.
* * *
Lapsuudenmuistoni on, että äitini inhosi sipulia, vaikka maalaistyttö olikin. Sipulia ei sopinut laittaa mihinkään ruokaan, ei murustakaan. Isälleni sipuli olisi kyllä kelvannut, mutta vaimo perheessä päättää. Niinpä minäkin jäin lapsena vaille kokemusta sipulin mausta. En osannut kaivata.
Ensitutustumiseni tuli joskus 16-vuotiaana. Oli maisteltu poikien kanssa kaljaa. Kiersimme yöllä nakkikioskin kautta kotiin. Kaverit tiesivät, että sipuli peittää hengityksen hajun. Kotiin saapuminen henki tuoksahtaen sisälsi katastrofin mahdollisuuden. Lihapiirakan väliin pyydettiin iso annos sipulisilppua.
Tämäkin ekakerta jäi mieleeni elämyksenä, jota en ikinä unohda. Siitä hetkestä ymmärsin, että sipuli on herkkua. Minusta tuli Jyväskylän Kirkkopuiston laidalla sijaitsevan nakkikioskin viikonloppujen vakioasiakas.
Ensimmäinen tutustumiseni pizzaan tapahtui joskus 70-luvun alussa Tukholmassa. Lähelle Odenplania oli perustettu ravintola, joka erikoistui tähän eksoottiseen ruokaan. Sinne oli ainainen tungos.
Siinä ravintolassa sain kokea seuraavan ekakerran. En muista, minkä niminen pizza se ensimmäinen oli, mutta sen muistan, että siinä oli runsaasti valkosipulia. Siitä hetkestä ymmärsin, että valkosipuli se vasta herkkua onkin.
Opiskeluvuosina minusta tuli melkein kasvissyöjä. Se ei ollut ideologia vaan käytännöllinen ratkaisu. Asuin opiskelijakommuunissa Kruununhaassa, ja yksi asukkaista oli kokkiopiskelija, joka johti ruokataloutta. Kasvisravinto osoittautui ammattilaisen tekemänä erinomaiseksi. Se sopi myös opiskelijan laihalle kukkarolle. Ehdottomia emme olleet - välillä teimme kokeiluja liharuokien puolelle, mutta ne jäivät vähiin.
Tältä kokilta opin paljon ruoanlaittotaitoja, ja eri sipulilajit olivat siinä kunnia-asemassa. Sitä olen jatkanut vuosikymmenet.
En tiedä, onko sipulinhimoni peräisin sen puutteesta 16-vuotiaaksi asti. Ehkä on. Himo ei ole hellittänyt vuosien myötä. Lisään sipulia kaikkeen mihin voin. Valitsen usein ravintolassa ruokalajin tällä perusteella.
Nyt kuitenkin vaara uhkaa. Olen ymmärtänyt, että sipulinkasvatuksen tulevaisuus suuntautuu geenimanipulaation suuntaan, jos amerikkalaiset aikeet toteutuvat. Uuden ajan sipuli tulee ennakkotietojen mukaan olemaan sellainen, että sen kuoriminen ja pilkkominen ei enää aiheuta kuorijalle kyyneleitä.
Sen verran konservatiivi minä olen, että tällaista uudistusta vastustan jyrkästi. Oikean sipulin tulee itkettää.
Minulla on toinenkin samanlainen himon kohde. Se on ruisleipä. Sitäkin on ”uudistettu” huonoon suuntaan, tosin ei geenimanipulaation keinoin. Elanto teki aikoinaan parasta, mutta sitä ei enää ole.
Kuvassa emme ole minä ja kesänaapurini, mutta vaikuttaa siltä, että samankaltaista poliittissävyistä näkemyseroa kuvan henkilöilläkin on. Ehkä tässä ovat 1960-luvun vastineet Haaviston ja Niinistön kannattajille? - (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)
1 kommentti:
Mielenkiintoisa tarina. Arvelen sipulin olevan aivan turhaan monen 'inhokkilistalla'. Raa'an sipulin pitää itkettää, ehdottomasti!
Elannon ruisleipää ja paksuja, suorakaiteen mallisia piparkakkuja on oikeasti ikävä. En ole saanut poistettua niitä makumuististani.
Kun kesä saapuu, niin maistamisen arvoista olisi myös valkosipulilla maustettu jäätelö, niin hullulta kuin kuulostaakin!
'Sivummalta seuraaja'
Lähetä kommentti