keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Rukkaset naulasta




Lähestyvä kesä sekoittaa ajatuksia. Eilen kirjoittelin uutta tarinaa blogiin. Aiheena oli äskeinen käyntini Tukholmassa. Olin hääjuhlassa, kävin museoissa, vaeltelin kaupungilla. Kirjoituksesta tuli kuitenkin sen verran sekava sepustus, että en kehdannut sitä lähettää. Ajatukset karkailivat, en osannut keskittyä.  

Lähestyvä kesä tarjoaa mahdollisuuden muuttaa elämäntyyliä. Olen vuosikymmenet viettänyt suuren osan kesästä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Muutos kaupunkielämään on valtava. On hiljaisuutta, on rauhaa. Toisaalta on myös paljon vieraita - sekä kotimaasta että ulkomailta, tänä kesänä ainakin Ruotsista, Belgiasta, Saksasta, Italiasta ja Espanjasta.   

Suurin muutos on kuitenkin tavallisen arkipäivän sisällössä. Töölöntorilla minulla ei ole mahdollisuutta fyysiseen työhön. Längelmävedellä on. Minulla on puutarha, kasvimaa, kukkapenkkejä, yrttipenkki,  rantapajukkoa, metsääkin. Niissä on käyttöä lapiolle, rautakangelle, sahalle, moottorisahalle, raivaussahalle, trimmerille, silppurille, kirveelle, ruohonleikkurille, puhumattakaan rakentamisessa tarvittavista työkaluista. Minullahan on suunnitteilla uusi käymälä, kuten aiemmin kerroin.   

Viihde-elektroniikkaa välttelen, vaikka on sitäkin mukana. Tietokoneeseen minulla syntyy talven mittaan jonkinasteinen addiktio. Siitä yritän rimpuilla kesällä irti. Läppäri on kyllä mukana, sillä joudun tekemään alkukesästä erään työhön liittyvän tekstin, etätyönä. Mutta nettiin en helposti pääse, yhteys on huono. Pitää ajaa lähemmäksi lähikaupunkia, jos aikoo saada yhteyden sujuvaksi. Siihen en ihan joka päivä viitsi ryhtyä. 

Kesäperinteisiini kuuluu kierrellä lähialueen tapahtumissa. Tampereen näyttelyt ja museot, Vanhan kirjallisuuden päivät, lähipitäjien kesäteatterit ja konsertit, Mäntän taidenäyttelyt, Oriveden opiston yleisötilaisuudet ja monet muut, kaikki tällaiset kuuluvat kesäohjelmaani. 


Suurin ilo on kuitenkin lukeminen. Se jakautuu kahteen osaan. Toisaalta ovat kirjat, joita luen nojatuolissa suuren ulkona puun varjossa. Minulla on jo hankittuna pino kirjoja ja lisäksi pitkä vihjelista. Paikallinen kirjasto pääsee taas keskeiseen asemaan, kuten joka kesä. Toisaalta minulla on mökin ullakolla ja aitassa melkoinen määrä vanhoja lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, aina 1920-luvulta saakka. Ne ovat uskomattoman kiinnostavaa luettavaa. Olen aikeissa ottaa skannerin mukaan voisakseni ottaa talteen kiinnostavia juttuja. Sellaisista on kertynyt jonkin verran näytteitä tämän blogin menneissä postauksissa. Sivun vasemmasta reunasta löytyy tunnistetyyppi "Vanhoista lehdistä löytynyttä".  

Päättyneen talvikauden illat ja pitkälle yöhön olen yleensä istunut sormet tietokoneen näppäimistöllä. Nyt on aika katkaista tämä riippuvuus ja vetää rukkaset käteen. (Harmikseni en löytänyt kuvavarastostani kuvaa kunnon rukkasista. Pitää tyytyä näppylähanskoihin.)  

Katko tekee hyvää, suosittelen. Kirjoittamisen sijaan vietän myöhäisillat kuljeskelemalla pitkin rantoja, istuskelemalla laiturilla, soutelemalla, saunomalla, kuuntelemalla kesäyön ääniä. Puolieläkeläisenä olen ensimmäistä kertaa puolijoutilas alkukesän ajan. Ainoastaan yksi virkamatka on tiedossa: Berliini kesäkuun puolivälissä. Loppukesästä ei ole mitään. Helsingissä tuskin käyn muutoin kuin vieraita hakemassa / viemässä satamissa ja lentokentällä.  

Kiitän lukijoitani ja toivotan hyvää kesää. Erityisesti kiitän Teitä, jotka olette vilkkaasti kommentoineet juttujani. Kiitos myös Teille, jotka olette kommentoineet sähköpostitse. Lähipäivinä katoan maisemista. Jos kesästä hengissä selviän, palaan tänne syksyllä hyvissä ajoin ennen joulumarkkinoiden avautumista.




perjantai 11. toukokuuta 2012

Kielimiehiä




Muinainen luokkatoverini keskikoulun ajoilta, Matti S., sai osakseen opettajan pilkan, kun hän käänsi ruotsinkielen kokeessa epätarkasti sanan "matkalippu". Koepaperissa luki "resaflagga".  

Välitunnilla Matti oli kiukkuinen kuin ampiainen. Enää ei siis voinut luottaa edes sanakirjaan. Hänellä oli ollut kokeessa taskussa kouraan mahtuva lunttaussanakirja, jonka hän oli kalliilla rahalla hankkinut omistukseensa. Sieltä hän oli tietonsa katsonut. Kahdesta kohdasta.

Tämä tapaus muistui mieleen, kun luin, että VR on nyt painanut matkalippuunsa tekstin "Lippu on henkilökohtainen, henkilöllisyys todistettava - Flaggan är en personlig, identitet för att bevisa".  

Heräsi kysymys, että onkohan Matti saanut paikan VR:n kielenkääntäjänä sanakirjansa kanssa. Hänen myöhemmistä vaiheistaan kun minulla ei ole tietoa.  

Taitaa kuitenkin olla Googlen käännöskoneen tekosia. Toisaalta onhan tuo virhe klassikko, helposti ymmärrettävä lipsahdus. Se vanha vitsi kuului suunnilleen näin:  "Finlands biljett räknades i Tygbranschens hållare - Suomen lippu laskettiin Kangasalan pitäjässä".  

Mieleen muistuu toinenkin ikävä koulussa sattunut kielilipsahdus - ei ollenkaan klassikko, enkä kehtaa kertoa, kenelle se sattui. Englannin käännös käsitteli Dag Hammarskjöldiä, YK:n pääsihteeriä. Tekstissä luki "He was elected chairman in 1953".   

Eräs nuori mies luki sen kohdan huolimattomasti ja havaitsi virheellisesti, että kolmas sana oli "electric". Niinpä koepaperiin tuli käännös "Hän oli sähkötuolimies..."  

Voi sitä pilkkaa ja noloutta.

(Kuvan tekijä ei ole tiedossani - tietääkö joku?)


keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Mistä löytäisin sen kirjan




On se aika vuodesta, jolloin havahtuu ajatukseen, että muutto maalle on lähellä. Siihen pitää ruveta valmistautumaan. Muuttotavaroissa pitää olla sellaista lukemista, että pärjää kesän yli.  

Längelmäveden kesäkodissani ylivoimaisesti paras tuntemani lukemispaikka. Se on aurinkotuoli, jonka sijoitan suuren terijoensalavan alle kukkaniityn laitaan. Kukkaniityn takana on kumpareinen kaurapelto. Toisella puolella on näkymä järvelle. Tuolin sijainti kiertää auringon mukaan. Pitää pysyä varjossa. 

Sellaisella paikalla lukeminen vaatii kirjalta luonnetta. Kirjan pitää olla harmoniassa maiseman kanssa. Mikä tahansa ei siihen sovi.  

Tässä tarkoituksessa olen viime päivinä ryhtynyt etsimään sopivia kirjoja. Uutuuskirjat ovat huonosti tuntemani alue, minä kun olen enemmän klassikkoteoksiin suuntautunut. Onneksi on ansiokkaita blogeja, joista saan tietoa uutuuksista. Mielestäni laadukkain niistä on tässä tekstin vasemmalla puolella näkyvässä listassa oleva "Kirjainten virrassa".  

Poikkesin uudistettuun Suomalaiseen kirjakauppaan Kolmen sepän aukiolla. Siitä on nyt tullut varsin tummasävyinen ja aiempaa väljempi, omalla sortillaan tyylikäskin, mutta armottoman keskittynyt vain myyntihitteihin. En välitä karppauskirjoista enkä henkisen hyvinvoinnin oppaista. Pitää olla proosaa ja lyriikkaa - tai sitten historiaa ja elämäkertoja.

Aikanaan piruiltiin, että Suomalainen on paperitavarakauppa, jossa myydään myös kirjoja. Akateemisesta sanottiin, että se on kirjakauppa, jossa myydään myös paperitavaraa. Väite oli - ja taitaa olla vieläkin - oikeansuuntainen, aivan samoin kuin sen toinen versio, jonka mukaan Turun Sanomat on Suomen ainoa urheilulehti, joka julkaisee myös kuolinilmoituksia. Mikään näistä ei kuulu suosikkeihini. Akateeminen tosin on laatukauppa silloin, kun tarvitsen jotain erikoisalan kirjallisuutta. Ja on siellä viehättävä kuppila, täytyy myöntää.  

Divarit ovat minun suosikkipaikkojani. Ervastin paikkaa Kalliossa ei enää ole, siellä oli mukava pistäytyä. Lauantaisin kävin usein ja aina löytyi oivallista juttuseuraa. Sama päti Holapan divariin Fredalla, niin kauan kuin kirjailijamaestro itse oli tiskin takana. Paikka on vieläkin olemassa (kuva 1) mutta ei enää entisensä kulttuurikeskus. Hiltunen jatkaa vielä ja on säilyttänyt tasonsa, samoin Yrjönkadun antikvariaatti. Kotinurkillani Pohjoisella Hesperiankadulla on aivan loistava Arkadia. Siellä on kaiken aikaa myös moni-ilmeisiä kulttuuritilaisuuksia.  

Hagelstam (kuva 2) taitaa olla nykyisistä laadukkain ja monipuolisin. Pidän myös Laterna Magicasta Vironkadulla. Siellä on usein myös kiinnostavia näyttelyitä. Siellä on kyllä vähän turhan kaaosmainen olo kaikkien kirjaröykkiöiden keskellä. Omistaja on talvet ties missä etelässä ja sijaisilla on vaikeuksia.  

Näissä paikoissa nyt kiertelen ja teen löytöjä. Kaupungissa tällainen käy. Tampereellakin poikkean kerran tai pari kesässä divarikierroksella. Nyt siellä on avattu uusi, hyvin kiinnostava kirjakauppa, jolla on velvoittava nimi "Tulenkantajat". Siellä täytyy ehdottomasti käydä.


tiistai 8. toukokuuta 2012

Mistä tulet, minne menet?




Entinen työkaveri kuoli muutama vuosi sitten. Yksinäiseksi jäänyt mies, hyvin säntillinen, suorastaan pedantti, elämässään jotenkin iloton. Ei mikään erityisen läheinen kaveri mutta sen verran tuttu kuitenkin, että kävin sairaalassa katsomassa.  

Syöpä oli levinnyt ja hoidot lopetettu. Pahinta oli ahdistus, eivät niinkään kivut. Uskonasiat olivat päällimmäisinä. Pappi oli käynyt hellittämässä hätää, mutta ei tuntunut erityisen hyvin tepsineen. Hengenhädässä oli rukoiltu ja ehtoollista annettu.  

Kohtaaminen oli vaikea ja kiusallinen. En kykene osallistumaan lohdullisin sanoin tuonpuoleisiin aatoksiin. Se aihe on pysynyt minulle vieraana. Jotenkin piti yrittää kierrellä ja kaarrella puheissa, ettei ainakaan pahentaisi ahdistusta tai loukkaisi. Tilanne eteni pikemminkin siihen suuntaan, että potilas valisti minua. Että jonain päivänä sinäkin...  

Niin, kuka tietää, miten itse kukin reagoi, kun / jos kohdalle osuu. En mene vannomaan.  

*   *   *    

Nyt näyttää toinen entinen työkaveri olevan menossa kohti tuntematonta. Ei tämäkään mikään paras kaveri minulle ole, mutta hyvä tuttu kuitenkin. Kävin sairaalassa tervehtimässä. Toivottavasti ennakoin tulevaisen väärin, mutta ei kuulemma hyvältä näytä.  

Jos huonosti käy, voi suoraan sanoa, että viina vei. Mies pääsi joitakin vuosia sitten eläkkeelle ja alkoi ryypätä oikein tosissaan, aamiaisesta alkaen. Hän nautti asemastaan juhlien seremoniamestarina, kapakkaseurueiden äänekkäimpänä, pelikasinoiden ja bordellien suosikkivieraana. Rahasta hänellä ei ole koskaan tehnyt tiukkaa.  

Erityisempää ahdistusta ei ollut havaittavissa huonosta diagnoosista huolimatta. Lohdutusta tarvittaisiin silti. Hän kysyi, voisinko tuoda hänelle viinapullon. Hän haluaisi ottaa iltaisin yömyssyt, ihan pienet vain. Yksityissairaalassa kun ei olla turhan kireitä. Mainitsi erään henkilön, joka oli tämän palveluksen hänelle tehnytkin. Siinä sängyn viereisessä yöpöydän laatikossa olisi aivan sopivan kokoinen säilytystila piilopullolle, muutamallekin.  

Tämäkin tuntui kiusalliselta. En aio pulloa viedä, mutta sitä en sanonut. Yritin taas kierrellä ja kaarrella puheissa, etten loukkaisi. Hän ei onneksi alkanut visioida minulle tulevaisuuden kauhukuvaa, että jonain päivänä sinäkin...  

*   *   *    

(Kuvassa on kaksi salamyhkäistä ovea, välissä portaat. Mistä mihin näistä ovista kuljetaan, siitä ei ole tietoa. Tuntemattomasta tuntemattomaan? Mysteerin sijaintipaikka on Lasipalatsi Helsingissä, Bio Rexin seinustalla. Ovia on usein käytetty melko esoteeristen pohdintojen virikkeenä.)




maanantai 7. toukokuuta 2012

Uusavuton




Olen pikapuoliin lähdössä Tukholmaan. Sinne olen vuosien varrella matkustanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta aina työasioissa. Töiden ohessa olen sitten kyllä tapaillut paikallisia tuttaviani ja viipynyt usein muutaman päivän ylimääräistäkin.  

Nyt olen lähdössä aivan yksityishenkilönä, vailla minkäänlaista työhön liittyvää toimeksiantoa. Puolieläkeläinen kun olen, olen joutilas matkustamaan. Olen menossa juhlimaan vanhan ystäväni jälkikasvun häitä.  

Pulma tuli siinä, että nyt minun pitää itse hoitaa matkajärjestelyt. Tähän asti niistä on huolehtinut sihteerini. On ollut valmiit matkaliput, hyttivaraukset, ateriavaraukset, hotellit. Ei ole tarvinnut kuin tulla oikeaan aikaan oikeaan paikkaan - niistäkin on ollut valmis muistilappu kirjoitettuna taskuun pistettäväksi, ettei pääse unohtumaan. Sataman / lentokentän lähtöportilla on sitten annettu tarvittavat dokumentit suoraan kouraan. Enimmäkseen sihteeri ja muuta henkilökuntaa on myös tullut matkalle mukaan.  

Nyt pitää pärjätä itse. Laivalipun tilaaminen oli hankalampaa kuin osasin aavistaa - ensikertalainen kun olen. Oli tutkittava epäselviä aikatauluja ja hyttihinnastoja. Sellaiseksi sitä tulee kun aina passataan.  

Onnistuin sentään, kun aikani touhusin. Tuli itseluottamusta: kyllä minä elämässä pärjään ilman sihteeriäkin.


torstai 3. toukokuuta 2012

Harva meistä on rautaa

Takana leppoisa viikko maaseudun rauhassa Längelmäveden rannalla. 
Ensimmäinen päivä meni seisoskellessa ja katsellessa. Ei heti pidä rynnätä töiden kimppuun. Pitää tuumailla, tutkiskella, suunnitella. Illalla saunaan.  

Toinenkin päivä meinasi mennä seisoskellessa, mutta sitten kuitenkin panin töpinäksi. Vuoden kiertokulussa uusi kesä alkaa siitä, että poistaa näkyvistä edellisen kesän jäänteet. Se tarkoittaa pihamaalla lojuvien lehtien ja risujen korjaamista. Tontillani on paljon lehtipuita, koivua, vaahteraa, tammea, salavaa, haapaa, leppää, omenapuita. Siivottavaa on paljon.  

Olen liian laiska haravoimaan niin suurta pinta-alaa. Ruohonleikkuri, joka puhaltaa imemänsä silpun keräyskoteloon, on helpompi tapa. Mutta ruohonleikkuri ei suostunut heräämään talviunestaan. Vaikka kuinka tempaisin narusta, se ei käynnistynyt.  

Siispä työkalut esiin ja korjaamaan vikaa. En minä oikeasti sellaista osaa, mutta toivoa voi, että sattumalta onnistuisi. Muistista nousi muuan hiljattain näkemäni filmi, jossa naisvirkailija korjasi konttorin oikuttelevan automaatin suuntaamalla napakan potkun vehkeen kylkeen. Se vaikutti rutiinitoimenpiteeltä ja tepsi heti. En minä kuitenkaan potkaissut leikkuria, sen sijaan vääntelin ruuveja, joita oli monta.  

Jotenkin lipsahti. Pikkusormi osui johonkin terävään. Tuli haava, verta valui. Onneksi tuvasta löytyi viimekesäisiä laastareita. Korjaustyö keskeytyi. Illalla naapurin isäntä poikkesi. Kun valitin oikullista ruohonleikkuria, hän kokeili. Ensimmäisellä tempauksella se käynnistyi. Olin siis osannut korjata koneen! Sitten lämmitimme saunan.  

Seuraavana päivänä päätin korjata kuistin repsottavan rännin. Tikapuiden asettelu oli hankalaa, sillä siinä on jyrkkä penger. Kun olin kiivennyt kaksi askelmaa, tikapuut lähtivät kallistumaan ja jouduin hyppäämään maahan.  

Alastulo ei onnistunut aivan ihanteiden mukaisesti, telemark jäi hieman vajaaksi. Pyörähdin kyljelläni pengertä alas. Laastarilla paikkasin nilkan ja kämmenen ruttuun mennyttä ihoa.  

Seuraavana päivänä pilkoin klapeja. Nyt lukija taatusti ennakoi, että iskin kirveellä polveeni. En iskenyt. Käänsin myös kasvimaata. En katkonut lapiolla varpaitani. Siivosin myös mökkiä, sillä hiiret olivat taas juhlineet. En saanut siitäkään vammoja.  

Mutta ristiselkä on nyt niin kipeä, että hyvä jos pääsen sängystä ylös. Reisilihakset ovat yhtä arat kuin lukiovuosina, kun jumppamaikka oli pistänyt pojille rangaistukseksi sata kyykkyhyppyä. Hartioita ja niskaa särkee niin, että kerrankin tunsin tyytyväisyyttä siitä, että suuri osa paluumatkasta Helsinkiin sujuu moottoritietä pitkin. Ei nimittäin tarvitse paljon pyöritellä auton rattia.  

*   *   *   

Lähtiessä poikkesin naapurissa sopimassa muutamista korjaustöistä. Siellä yhdeksääkymppiä lähestyvä vanhaisäntä esitteli liiteriä. Hän oli pilkkonut ison liiterin kattoa myöten täyteen koivuklapeja. Tuvassa minulle näytettiin naapuripitäjän paikallislehteä. Siellä oli kuva ja juttu 86-vuotiaasta sukulaismiehestä, joka oli osallistunut voimistelukisaan ja heittänyt voltin eteen ja taakse.  

*   *   *    

Huomenna lähden työmatkalle Tallinnaan - jos sängystä ylös pääsen. Aamulla pitää vielä muistaa vaihtaa laastarit käsiin. Sihteerini neiti B. on luvannut kantaa puolestani matkalaukkuni laivaan. (Kuvassa se kirves, jolla en lyönyt polveeni)




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...