perjantai 31. elokuuta 2012

Kävelykierros Helsingissä 4



 

Kohde 4: Musiikkitalon uusi veistos  

Kävelin Mannerheimintien puoleisesta ovesta Musiikkitaloon ja siitä talon läpi Kiasman puoleiselle pihalle. Olin tulossa katsomaan uutta veistosta (vai olisiko sana patsas kohdallaan?) Olin lehdestä lomalla lukenut patsaan nimen ja tekijän: Laulupuut, Reijo Hukkanen. Olin myös lukenut, että tekijä oli saanut inspiraation Aaro Hellaakosken tutusta runosta Hauen laulu. Lehdessä oli ollut epäselvä valokuva patsaan pystytyksestä.  

Siinä se oli - hyvin suurikokoinen ja monista osista koostuva. Kaikkialta musta. Ensimmäiseksi hahmottui korkealla kelluvia halkopinoja, aivan samanlaisia kuin minulla kesäasunnollani liiterin vieressä. Nämä vaan olivat mustia, minun valkoisia, koivun värisiä.  

Seuraavaksi hahmottui, että halkopinot olivat flyygelin kannen muotoisia. Niin tietysti, patsas ottaa huomioon, minkä talon vieressä sijaitsee.  

Aloin etsiä kaatseellani sitä haukea. Sitä en löytänyt siinä patsaan juurella seisoessani. Kiersin patsasta, etsin kuvakulmia. Se oli vaikeaa, mahdotonta. Patsas on liian suuri läheltä kuvattavaksi. Löytyy vain yksityiskohtia, ei kokonaisuutta.  

Vasta kauempaa katsoen hauki löytyi. Se on kuin torni, 13 metriä. Suu auki, terävät hampaat, halkopinot ovat matalampina ympärillä.  

Mitä enemmän patsasta kierrän ja katselen kauempaa ja lähempää, sitä enemmän pidän näkemästäni. Jury, joka on veistoksen siihen valinnut, on onnistunut. Ei tämä missä tahansa paikassa toimisi, mutta  sopii juuri tähän, Musiikkitalon seinustalle. Väitän, että tämä veistos saavuttaa vielä suuren arvostusaseman Helsingin onnistuneimpien muotokieleltään modernien monumenttien joukossa, samantapaisen kuin Eila Hiltusen Sibelius-monumentti.  

Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla. Tunnen, että kuvista ei saa kunnollista käsitystä teoksesta, se on liian suuri kuvattavaksi. Katsojan pitää päästä aivan viereen, teoksen sisälle. Tässä näkyy vain yksityiskohtia. Teos pitää käydä paikan päällä katsomassa.

 

torstai 30. elokuuta 2012

Kävelykierros Helsingissä 3



 

Kohde 3: Baana  

Kun on melkein kolme kuukautta poissa Helsingistä, paljon ehtii tapahtua. Esimerkiksi ehditään avata Baana.  

Muutama vuosi sitä on rakennettu. Olen päivittäin kävellyt työmatkallani sen ylitse siltaa pitkin joko Runeberginkadulla, Fredrikinkadulla, Arkadiankadulla tai Eduskuntatalon nurkalla Mannerheimintiellä. Olen kulkiessani vilkaissut alas kuiluun ja hieman epäillyt hankkeen viisautta. Kuilu on ylhäältä katsoen näyttänyt ahtaalta, rappeutuneelta ja roskaiselta. Se on vanha ratakuilu, jota pitkin tavarajunat ovat kulkeneet ratapihan ja sataman väliä. Nyt siitä oli tarkoitus rakentaa kaupungin läpi kulkeva reitti kävelijöille ja pyöräilijöille.  

Nyt olen suorittanut neitsytkävelyni kuilua pitkin, ja epäilyt kaikkosivat. Idea ja toteutus on poikkeuksellisen hieno.  Kilpailuehdotuksista reitin nimeksi valittiin Baana. Valintakin on onnistunut, sillä nimi tuntuu tarttuneen yleiseen käyttöön. Baana tiedetään jo nyt, vain pari kuukautta avajaisten jälkeen.  

Koko Baanan mittaa (1,6 km) en vielä kävellyt. Lähdin Kiasman nurkalta ja nousin ylös Runeberginkadun portaita. Hyvältä tuntui ja paljon oli kävelijöitä ja pyöräilijöitä liikkeellä. Oikein jäi harmittamaan, ettei Baana valmistunut aikaisemmin, sillä se olisi ollut hyödyllinen työmatkoillani. Olisin kävellyt Töölöntorilta Runeberginkatua pitkin niin kuin aina, mutta olisin Hotelli Helkan nurkalla laskeutunut alas Baanalle ja kävellyt sitä pitkin Kiasmalle ja siitä rautatieaseman editse taas katuja pitkin Kruununhakaan. Nyt puolieläkeläisenä tästä ei ole enää kovin suurta hyötyä, sillä käyn työpaikallani harvakseltaan.  

Vielä suurempi harmitus tulee siitä, etten ole pariinkymmeneen vuoteen pystynyt ajamaan polkupyörällä. Pyöräilijöille Baana on vielä hyödyllisempi kuin kävelijöille. Nuorempana minä olin himopyöräilijä, olen esim. monena kesänä ajanut molempiin suuntiin Helsingin ja Jyväskylän välin. Mutta sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin kummallista: en enää pystynyt istumaan pyörän satulalla, se teki kipeää arkoihin kohtiin. Kokeilin eri satulamallejakin, mutta ei auttanut. Pyöräily loppui siihen. Nyt olisi mukava huristella läpi keskikaupungin Baanaa pitkin pysähtymättä kertaakaan.  

Kuva 1 on Mannerheimintien alittavasta tunnelista. Kuva 2 on Eduskuntatalon kohdalta, etulalalla vasemmassa yläkulmassa näkyvä kaareva lasinen rakennus on eduskunnan uusi lisärakennus. Tunnelikäytävä sen ja toisella puolella sijaitsevan vanhan Eduskuntatalon välillä kulkee Baanan alitse. Kuva 3 on Runeberginkadun sillalta hotelli Helkan edestä. Kaukana takana nostokurkien alla näkyvä kaareva katto on nykytaiteen museo Kiasma. Kuten ennenkin, kuvat saa suuremmiksi klikkamalla niitä hiirellä.

 

 

tiistai 28. elokuuta 2012

Kävelykierros Helsingissä 2



 

Kohde 2: Ruttopuisto  

Graffiti-isku on kohdistunut Vanhan kirkon puistoon eli Ruttopuistoon. Puiston puut ovat täynnä värikkäitä kuvioita.  

Tällä kerralla iskun tekijät eivät kuitenkaan ole käyttäneet spray-maaleja vaan villalankaa. Kyllä ovat virkkuukoukut yössä heiluneet! Ja päivisinkin, sillä ei tällaisia teoksia luoda yhtäkkiä. Niitä on virkkailtu vähitellen pitkin kevättä ja kesää eri puolilla kaupunkia. Iskun taustaorganisaatioksi on ilmoittautunut Nuorisoasiainkeskus. Monet ryhmät ovat varanneet itselleen puun jo kauan etukäteen ja käyneet mittailemassa sen muotoja luodakseen juuri siihen sopivan teoksen.  

Tapahtuma on osa Design-pääkaupunkivuotta. Nimikin sillä on: Knit´n Tag.  

Tästä Dessu pitää. Teoskokonaisuus on iloinen ja hauska. Idea tuntuu tuoreelta, tällaiseen en ole ennen törmännyt, vaikka kuuluu näitä maailmalla olleen. Tekijäporukoita on vaikka kuinka paljon, esim. Martat, Tärähtäneet Ämmät, Gerillamummot, Lentoemännät. Kaikkikohan naisia? En ainakaan huomannut äijäporukoita. Minunhan olisi pitänyt ryhtyä toimeen, kun jonkin verran osaan virkata ja neuloa. Tai osasin, kauan sitten.  

Ilo jää lyhytikäiseksi. Viimeinen päivä on 27. syyskuuta. Käykääpä ohi kulkiessanne vilkaisemassa, tulee hyvä mieli. Helsinkiä huonommin tunteville kulkuohje: Mannerheimintietä aivan alkuun, Erottajalle. Siitä oikealle, Bulevardille. Bulevardia pitkin yksi korttelinväli, ja siinä Vanha Kirkkopuisto on.  

Näytteeksi muutamia kuvia. Ne saa taas klikkaamalla isommiksi.
 
 
 
 
 
 
 
 

 

Kävelykierros Helsingissä 1



 

Helsinkiin palattuani olen taas päässyt aloittamaan vanhan lempipuuhani: kävelykierrokset kaupungilla. Välillä tuntuu, että vajaassa kolmessa kuukaudessa Helsinki on muuttunut paljon. Ihan kuin tämä ei olisi enää sama kaupunki kuin keväällä.  

Sää on suosinut kierroksiani. Kaupunki on täynnä turisteja. Tunnelma on toisenlainen kuin talvella. Ihan kuin olisin jossakin etelän suuressa kaupungissa.  

Tänään ja lähipäivinä raportoin blogissani vastaan tulleita ihmeitä. Helsinkiläiset ovat tietysti itsekin törmäilleet näihin nähtävyyksiin, mutta olen lukijalaskureista havainnut, että blogiani luetaan melko paljon muualla kuin Helsingissä.  

Kohde 1.  Bussipysäkki Kampissa

Ei kovinkaan kaukana kodistani on uudenlainen raitiovaunu- / bussipysäkki. Se avattiin aivan äskettäin Taiteiden Yönä osana Helsingin designpääkaupunkivuoden teemaa. Sen on suunnitellut Stefan Lindfors, se sama joka on tullut tunnetuksi astioista, huonekaluista, valaisimista ja erityisesti ympyriäisestä vesipullosta ja käärmeen näköisestä dildosta.  

Pysäkki on prototyyppi, jota kehitellään kokemuksen myötä. Tarkoitus on, että tätä rakennetaan tärkeimpiin liikenteen solmukohtiin. Katos on huomattavasti isompi kuin entinen. Niitä on nyt tehty kaksi kappaletta Tennispalatsin viereen Fredrikinkadulle. Erityistä on, että pysäkkirakennelman kaikki ikkunat ovat eri muotoisia. Ne on tehty vaikeasti särkyvästä turvalasista, sillä selvää on, että aggressiiviset henkilöt hyökkäävät näin omaleimaisen rakennuksen kimppuun.  

Katoksen sisään pääsee edestä ja takaa. Aikataulu- ja muuta informaatiota varten katoksessa on neljä 42 tuuman näyttöä. Pieni pöytä on, jos haluaa vaikkapa kirjoittaa. Penkin vieressä on koukku käsilaukun ripustamista varten. Vieressä on tyyliin sopiva roskakori.  

Täytyy myöntää, että pidin pysäkistä heti ensinäkemältä. Se ei ole aivan tavanomainen reagointitapa minulle, yleensä olen aika epäilevä aluksi. Tässä oli kuitenkin jotakin sympaattista. Roskakori herätti pysäkillä seisovien kesken ihmettelyä. Miten se tyhjennetään? Vai onko sitä tarkoitus tyhjentää ollenkaan? Siinä ei ole luukkuja tai saumoja, joista sen voisi avata. Vai onko se roskakori ollenkaan? Ehkä se on jonkinlainen koriste?  

Harvinaista, että Helsingissä aletaan kadulla puhua tuntemattomien kanssa. Se on hyvä merkki.  

Kuvissa pysäkkirakennelma eri puolilta. Pyöreä pytikkä on se roskakori.

Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

 



 













maanantai 27. elokuuta 2012

Suu tuohesta





 

"Dessun suu on tuohesta tehty." Näin lausui suorapuheinen sihteerini neiti B. taannoin, kun tuskastui siihen, etten pärjännyt viinintunnistuskilpailussa. Kalliit ja halvat viinit menivät minulta sekaisin, kun niitä sokkotestissä maisteltiin, luokiteltiin ja arvioitiin. 

En olisi halunnut osallistua koko testiin, sillä viinit eivät ole minun osaamisaluettani. Henkimaailman hommasta on kai kyse, kun joku tunnistaa sokkona viinimerkin ja vielä vuosikerrankin. Minä en tunnista. Nuorena opiskelijana tutuksi tulivat Liebfraumilch, Feteasca, Rioja Tinto, Algerialainen, Marlin omenaviini ja muutamat muut, mutta eivät ne mielestäni mitään suuria herkkuja olleet. Olut maittoi paremmin. 

Virkatyöhöni on vuosikymmeniä kuulunut istua iltaa asiakkaiden ja kontaktiryhmien kanssa hienoissa ravintoloissa. Kalliit viinit kuuluvat asiaan. Maistelen toki niitä seuran vuoksi, mutta olen hyvin pidättyväinen. Keskusteluun tarvittavan viinintuntemukseni olen hankkinut enemmänkin alan kirjallisuudesta, en niinkään omakohtaisista aistihavainnoista.  

*   *  

Kesäasunnollani vieraili taas tänä kesänä muutamia kokouksista tuttuja kollegoita etelän viinimaista. Oriveden Alkosta hankin juomia illanistujaisiin. Tapana on kuitenkin ollut jo vuosikausia, että mainio naapurini T. hankkii tarpeen tullen etelän vieraiden maistettavaksi myös aitoa eksoottista suomalaista perinnejuomaa. Näin tehtiin tänäkin kesänä, kun tuli kaksi herrashenkilöä Italiasta. T. tuntee seutukunnan ja osaa auttaa kesänaapuriaan tällaisissakin hankinnoissa. 

Ei sitä paljon ollut, pieni puteli vain. Minun mielestäni se oli väkevää ja pahaa, aivan helvetin pahaa, kuten aina ennenkin. Kunhan vähän näön vuoksi huuliani kostutin. Mutta italianherrat riemastuivat: se on vähän kuin grappaa. 

Olen joskus Roomassa käydessäni maistanut grappaa sen verran että tiedän. Ei minun tuohisen suuni makuun sekään. Mutta italialaiset kiinnostuivat, kun heille kerrottiin, että tämä suomalainen perinnejuoma edustaa yksityistä yritteliäisyyttä ja on kotikonstein valmistettu ja paja on ollut metsässä. He halusivat reseptin. Toinen italialaisista herroista oli koulutukseltaan kemisti. Hän halusi oppia ja kokeilla kotona. 

T. on monitaitoinen mies, ja niinpä hän osasi ohjeet. Minä tulkitsin. Paperille kirjoitettiin resepti ja piirustettiin tarvittavat pannut, pöntöt ja putket.  

Taitaa käydä niin, että jossakin Milanon seudulla alkaa kohtapuoliin pannu pulputtaa. Ties vaikka joudun tuotosta  maistamaan, sillä minulla näyttäisi myöhemmin talvella olevan taas edessä työmatka Italiaan. 

Kuvassa ei ole kesänaapurini T. vaan perinnejuoman valmistamisen suurmestari Tippavaaran isäntä Kankkulasta.

 

 

perjantai 24. elokuuta 2012

Ihanasti rempallaan


 

Blogini vakituinen lukija saattaa muistaa, että keväällä kirjoitin kunnianhimoisesta suunnitelmastani rakentaa kesäkotiini uusi puucee (tunnetaan myös nimillä käymälä, huussi, pikkula, nurkantakainen, puoluetoimisto...). Vanhalle nimittäin kävi vähän köpelösti. Talvimyrsky kaatoi puun sillä tavalla, että oksat tönäisivät kevyen rakennuksen pois  nurkkakiviltään, ja se jäi vinoon.   

Tuntui epäilyttävältä mennä asioimaan taaksepäin vinoon rakennukseen. Jos nojaisin istuessani liikaa takaseinään, koko koju saattaisi kaatua selälleen.  

Nyt on aika raportoida lukijoille, kuinka rakennusprojektini on edennyt. 

Edistyminen on sujunut maltillista vauhtia. Olen kaatanut risukkoa suunnitellulta sijaintipaikalta. Olen hankkinut läjän tuppeen sahattuja lautoja ja kantanut ne rakennuspaikan läheisyyteen ja peittänyt ne pressulla. Olen ostanut rautakaupasta rullan kattohuopaa ja askillisen nauloja. Vasara minulla on entuudestaan. Olen ottanut mitat vanhasta puuceestä: ulkoseinien pituuden, leveyden, korkeuden, istuimen, askelmien ja  oviaukon korkeuden ja leveyden, ikkunan sijainnin. Olen kirjoittanut mitat lapulle ja tallettanut lapun nastalla liiterin seinään. 

Ensi kesänä tästä on hyvä jatkaa. 

Mökkielämän laatu on elämäntapakysymys, sitä tulee lähestyä eksistenssifilosofian näkökulmasta. Koska vanha puucee ei käytössä kaatunutkaan, kiire poistui. Käymälän vinous osoittautui sympaattiseksi ilmiöksi, siinä ilmenee ripaus arktista eksotiikkaa, joten hysteria pois.  

Aion piirtää vielä kuvia tulevan rakennusprojektin tavoitteesta ja väritänkin kuvan. Tulee hieno. Ehkä sellainen monen istuttava malli. 

Kun kaksi italialaista kollegaa kävi vierailulla, he kiinnittivät huomiota käymäläni vinouteen. Selitin asian heille siten, että olen ottanut käymäläni arkkitehtuurissa vaikutteita heidän oman maansa arkkitehtuurin yksityiskohdista. Erityisesti Toscanassa Arno-joen rannalla sijaitsevassa Pisan kaupungissa on ollut malli minulle. Siellä on Piazza dei Miracol -nimisen aukion laidalla kellotorni, jossa on yksi täsmälleen sama ominaisuus kuin minun puuceessäni.  Vaikka rakennusten kokoero ja muutkin erot ovat huomattavia, yksi ominaisuus täsmää. 

Kasvimaani on samantapainen projekti. Kasvatan raparperia, lipstikkaa, oreganoa, monenlaisia salaatteja ja sipuleita, rucolaa,  basilicaa, kesäkurpitsaa ja muutamia muitakin. 

Laiskuus vaan vaivaa, en oikein viitsi. Rikkaruohot pitäisi nyppiä, mutta loppukesästä ne olivat taas valloillaan, kuten aina. Hyttyset piinaavat nyppimispuuhassa. Tämä oli oikein hyvä hyttyskesä, suorastaan erinomainen.

Asenteeni tällaisiin vinouteen, rikkaruohoihin ja muihin pikkuseikkoihin on kuin vanhassa Kauko Käyhkön laulussa "Kaikki oli ihanasti rempallaan". "Portti piti pystyssä harmaata aitaa" jne. Niin sen pitää olla, erityisesti kesällä.
Kuvassa ei ole käymäläni vaan se italialainen rakennus, josta olen saanut vaikutteita.
Kiitän runsaista tervehdyksistä, joita blogini uusi aloitus on tuottanut.

 


torstai 23. elokuuta 2012

Kesän nautintoja ja kauhuja



 

Kesä meni ja Dessu muutti Längelmävedeltä takaisin Töölöön. Väsyttää. 

Tuleekohan vielä joskus uusia kesiä? Vaikuttaa epätodennäköiseltä. Niitä saisi olla useammin. 

Minulla on aina ollut kaksi erilaista elämää. Toinen on Töölöntorin elämä talvisin. Toinen on Längelmäveden elämä kesäisin. Näillä kahdella ei ole mitään yhteistä. Kaikki on siellä toisin kuin täällä. 

Nyt sattui sellainen erikoisuus, että olin kymmenen viimeistä päivää yksin. Kaikki väki oli mennyt, vieraat loppuivat. Sellainen elämänmuoto on kuulkaa mielenkiintoista! Sitä voi kai luonnehtia regressioksi. Partaa ei ajeta eikä housuja prässätä. 

Elokuun yö on pimeä, se tulee jo kymmeneltä. Kaupungin asukas ei tiedä sellaisesta pimeydestä. Minulla ei ole myrskylyhtyä kummoisempaa pihavalaistusta. Sen valossa ei suju edes liiterityö. 

Saunan lämmittäminen ja kylpeminen sujuu, keskiyölläkin. 

Löylytauolla järvessä jäähdytellessä pimeyden aistiminen on vahvimmillaan kun kääntyy selälleen, kellumaan. Makaa vaan vesielementin sisällä kädet levällään, ei heilu ollenkaan, korkeintaan liplattaa vähän sormilla ja jalkaterillä. Hidas syvä hengitys riittää pitämään pinnalla. Veden pinnalla ovat näkyvissä vain nenä ja varpaat - no, ehkä jotakin muutakin pientä. Tai siis olisi näkyvissä, jos joku olisi katsomassa ja mustassa yössä jotakin näkisi. Mutta ketään ei ole. Siinä levitoin kädet levällään järvenselällä silmien edessä täysi mustuus. Ei eroa, ovatko silmät auki vai kiinni. Vesi on siedettävän lämmintä, makaan siinä pitkään.  

Tällainen on hiljaisuuden sakraali kokemus, sellaisena kuin minä sen ymmärrän. Tätä toistan joka yö. 

Ajatukset on kuitenkin pidettävä kurissa. Ei saa päästää mieleen uhkakuvia. Silti niitä tulee. Alla on pelottavan syvää. Entä jos iskee suonenveto? Längelmäveden asukkaisiin eivät tiettävästi kuulu hait eivätkä piraijat. Mutta haukia siellä on, ja niillä on ikävän näköiset hampaat. Entä jos sellainen tulee ja iskee hampaat mun peffaan, niin kuin Juice unessa Marilynin. 

Sade lisää entisestäänkin nautintoa, sillä kasvotkin pääsevät kokemaan vesielementin. Mutta olisikohan minun pitänyt lopettaa kelluminen ukkosella? Jyrinä ei juuri kuulu, sillä korvat ovat veden alla, mutta silmät aistivat välähdykset. Pitääpä kysyä Vuoronvarausviraston teknisen osaston pojilta, voiko salama osua järvessä kellujaan. Tai jos he eivät tiedä, kysyn sunnuntai-Hesarin Torstilta. Torsti tietää. 

Laiturille jätetty lyhty näyttää mihin suuntaan lähden, kun lopetan kellumisen ja haluan takaisin saunan lämpöön. Jos lyhty olisi sammunut, voisin pimeässä lähteä uimaan väärään suuntaan, kauemmaksi järvenselälle. Kelluessa suuntavaisto katoaa. 

Saunan jälkeen on mentävä sisälle tupaan. Ei saa jäädä ulos saunaiholla! Sisällä minulla on sellainenkin vekotin kuin televisio. Olen tallentanut boxiin elokuvia. Valitsen "Kierreportaat" (The Spiral Staircase  - Robert Siodmak 1945), joka tuli Yle-Teemalta äskettäin. 


Valintani on uhkarohkea. Kierreportaat on kauhuelokuvan klassikko, tunnen sen hyvin. Mykkä tyttö pelkää aavemaisessa talossa hiipivää murhaajaa. Kauhu tarttuu, entä jos minunkin taloni pimeissä loukoissa joku kyttää. Siinä mennään alkukantaisen tunteiden alueelle, siinä yhdistyvät pelko ja nautinto. Se kai on genren tarkoituskin. Siitä selviää hengissä. En tarvitse kenenkään neuvoja. 

Kuvassa on peloistani pahin lapsuusvuosilta. Hirmuinen peikko vaanii sillan alla kolmea pikku pukkia. Pukitkin selvisivät hengissä.
 

 

 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...