torstai 22. marraskuuta 2012

Mikäpä kiire minulla



 

Kävin ottamassa influenssarokotteen paikallisessa terveyskeskuksessa. Joku pelotteli etukäteen, että ei ole viisasta mennä, siitäkin ehkä voi saada unitaudin tai jotain muuta kamalaa.  

Menin silti. Olen muutamaan kertaan ollut niin pahassa kulkutauti-influenssassa, että en halua kokea sellaisia koskaan enää. Lapsena minuun tarttui se kuuluisa "aasialainen", enkä sitä kokemusta unohda ikinä. Siispä vitsailin narkolepsialla pelottelijoille, että minä olen niin perusteellisen uninen ilman lepsiaakin, että ei se pahemmaksi voi enää mennä.  

Terveyskeskuksessa oli ruuhkaa rokotukseen. Aikaisempina vuosina ei ole näin pahaa ollut. Tilanne ei ollut oikein hallinnassa. Meidät rokotettavat ohjattiin seinään teipatuilla lapuilla kapeaan käytävään. Oli jonotusnumerosysteemi, mutta jono eteni hitaasti. Jonottajia oli edelläni ehkä viitisenkymmentä, joukossa paljon vanhuksia, hyvinkin huonokuntoisia. Oli kohtuutonta pitää sellaisia seisomassa talvitakeissaan, sillä tuoleja ja naulakoita ei ollut riittävästi. Uusia rokotettavia tuli vielä koko ajan lisää.  

Minä hyväkuntoisena seisoin hetken käytävällä mutta luovutin suosiolla. Ei minulla ole kiirettä. Ajattelin, että ruuhka helpottaa, kunhan odotan. Jätin jonotusnumeroni kojeen päälle. Kiertelin pitkin terveyskeskusta. Lueskelin seinillä ja hyllyissä olevia tiedotteita ja julisteita. Oli ohjetta jos vaikka mihin: alkoholin liikakäyttäjille, masentuneille, raskaana oleville, tupakasta eroon pyrkiville, painonpudottajille, sosiaalipalveluja tarvitseville, laboratorioon näytteitä vieville, e-reseptiin siirtyjille, maahanmuuttajille, reseptin uusijoille, invalidikuljetusta tarvitseville ja mitä kaikkea, en enempää muistakaan. Luin kaikki ja paljon opin.  

Välillä kävin kurkistamassa käytävälle, onko jono lyhentynyt. Pari tuntia meni ennen kuin tunsin, että nyt voin ottaa jonotusnumeron. Sitten jono etenikin nopeasti ja sain piikityksen.  

*   *    *    

Olen viikonlopun aikana joutumassa taas lentokoneeseen, mistä en erityisemmin pidä. Syynä on työmatka Berliinissä pidettävään seminaariin.  Kokoontuminen ei kestä kuin kolme päivää. Kaksihenkisen valtuuskuntamme toinen jäsen, sihteerini, poistuu maasta heti, mutta minä aion jäädä taas norkoilemaan kaupunkiin pidemmäksi aikaa, kuten aina ennenkin työmatkoillani. Pitäähän sitä hieman viipyä, kun niin kauas vaivautuu lähtemään. Viipymisen kulut, myös paluulennon, maksan tietysti itse.   

Berliinissä olen käynyt monta kertaa, mutta silti en voi väittää tuntevani kaupunkia erityisen hyvin. Se on niin moni-ilmeinen ja uudistumiskykyinen paikka. Edelliset käynnit ovat antaneet vaikutelman harvinaisen dynaamisesta ja boheemista nykytilasta. Sellainen viehättää. 

Alustavasti olen suunnitellut viipyväni viikon verran. Paluulippua en kuitenkaan ole tilannut. Jos viihdyn hyvin, viivyn kaksi viikkoa - tai kolme. Ehkä jouluun asti. Mikäpä kiire minulla.
 
 

tiistai 20. marraskuuta 2012

Tytöstä polvi paranee



 

Kun tulin kotiin ja astuin kadulta kotitaloni ala-aulaan, hissin vieressä oli suuteleva pari. Jotenkin hämäännyin. Tunsin osuneeni paikalle häiritsemään tärkeää toimitusta.  

Eivät he kuitenkaan näyttäneet häiriintyvän, eivät ehkä huomanneetkaan minua, niin keskittyneitä he olivat keskinäiseen eroottiseen kommunikaatioonsa. En siis kääntynyt takaisin vaan ohitin nuoren parin aivan kosketusetäisyydeltä ja menin hissiin. Todellakin nuoren parin, paino sanalla nuori. Olisivatkohan olleet viisitoistavuotiaita.  

Aika nuoria, aika kiihkeitä. Nuori neito näytti olevan päällepäsmäri, jos nyt oikein havaitsin. Ei sellaista meininkiä kehtaa kovin tarkasti jäädä tutkiskelemaan, jotenkin tuntee itsensä noloksi. Mutta sen mitä silmäkulmastani hissiin mennessä havaitsin, nuori neito vei ja nuori herra oli aika tiukoilla. Mihinkähän päätyivätkään?  

Hämmentynyt ohikulkija mietti hississä noustessaan viidenteen kerrokseen, millainen oli hänen oma kokemuksensa samassa iässä. Eipä hääppöinen. Ehkä suunnilleen niin kuin Hector riimittelee:  

" - - tuskin uskalsin mä koskee / aroin huulin jotakin poskee / kuinka paljon, kuinka turhaan / hellyyttä mä silloin pelkäsin - - "   

Ja sekin vähä tuntui silloin kuumalta, tosi kuumalta. Tuollaista ala-aulan kaltaista tyttöä ei osannut kuvitellakaan. Tai kyllä sittenkin osasi, nimenomaan kuvitella. Reaalimaailmassa sellaisia ei ollut.  

Kuvassa näytteitä entisajoilta.
 
 
 

maanantai 19. marraskuuta 2012

Juna hiljaista miestä kuljettaa



 
 

Kävin Jyväskylässä. Juna kuljetti hiljaisen miehen. Olin varannut kiinnostavan kirjan matkalukemiseksi.   

Kirjani oli Johan Wreden kirjoittama Tikkanens blick. Se on Tikkasen läheisesti tunteneen kirjallisuusprofessorin kuvaus lankomiehestään, suomenruotsalaisesta kauhukakarasta Henrik Tikkasesta.  

Olin etukäteen iloinnut matkasta, kun ei tarvitse itse ohjata. Junassa on hyvä lukea.  

Menomatkalla lukeminen ei edistynyt.   

Vika ei ollut kirjassa vaan viereeni istuneesta matkustajasta. Sattui nimittäin viereeni istahtamaan varsinainen pälpättäjä, suunnilleen ikäiseni mies. Hän ei ollut hiljainen vaan selosti asioitaan koko matkan Tampereelle asti, jossa hän jäi pois.  

Hänellä meni huonosti. Kaikki asiat olivat päin helvettiä: vaimo oli karannut, työpaikka oli saneerattu ja pomo kiusasi, rahaa ei ollut, kaveri oli petkuttanut, naiset eivät anna, auto oli rikki,  Ilves ei pärjännyt, maksa oli sökönä, krapula vaivasi ja muutenkin vitutti ankarasti. Poliitikotkaan eivät tehneet mitään, eivät edesi SEN yhden. Kaikkialla oli pelkkää kelvottomuutta, osaamattomuutta, epäpätevyyttä, laiskuutta, turhuutta.   

Mietin matkan jatkuessa, missä olen hiljattain lukenut kuvauksen tämän herran sielunveljestä. Löytyihän se, ja kotiin palattuani tarkistin asian.  

Kyllä. Aleksander Kuprinin kertomuksessa "Häät" on alivänrikki Slezkin, joka on raivoissaan kaikelle:    

"Ryökäleitä, Slezkin ajatteli. Hän halveksi kaikkea, mikä ei sisltynyt hänen ahtaan elämänsä arkipäivään tai mitä hän ei ymmärtänyt. Hän halveksi tiedettä, kirjallisuutta, kaikkia taiteita ja kulttuuria, halveksi pääkaupungin elämää, vielä enemmän ulkomaita, halveksi peruuttamattomasti kaikkia sivistyshenkilöitä, halveksi reservivänrikkejä, , mikäli niillä oli ylempi sivistys kuin hänellä, halveksi kaartia ja pääesikuntaa, vieraita uskontoja ja kansallisuuksia, hyvää kasvatusta ja jopa tavallista siisteyttä, halveksi syvästi raittiutta, kohteliaisuutta ja siveyttä."  

Vippasin kaverille vitosen, että pääsisi kaljalle. Varmaankin asemaravintolaan. Tuli mieleen, että Tikkanen oli oikeassa kirjottaessaan aforismin "Tyytymättömyys antaa perehtyneisyyden vaikutelman".    

Paluumatka sujui rattoisasti. Kirjakin eteni.  

Tikkanen (1924 - 1984) oli uskomaton tyyppi. Hän piirsi kuvia lehtiin ja kirjoihin, hän kirjoitti kirjoja, jotka shokeerasivat paljastuksillaan. Hän kirjoitti armottomia aforismeja. Ja hänen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoitti miehensä vimmaisesta alkoholismista mestariteoksen "Vuosisadan rakkaustarina".  

Minulla oli kerran tilaisuus seurata läheltä, kun Henrik piirsi maisemaa Helsingin keskustassa. Hänellä on Helsinki-kuvia vaikka kuinka paljon. Samoin kuvia Tukholmasta, Oslosta, Roomasta, vaikka mistä. Kuvassa Henrik on piirtänyt näkymän Senaatintorilta. Vasemmassa laidassa on Suomen hallituksen palatsi. Siellä istuvat ministerit, siis ne jotka eivät tee mitään. "Pieni talo", josta näkyy vain osa hallituspalatsin nurkan takaa, on Sederholmin talo. Tämän päivän Helsingin Sanomista luin, että siitä on lähiaikoina tulossa Lasten museo. Hieno idea.   

Kuva on kirjasta Pohjolan pääkaupungit (WSOY 1966)
 
 

 

 

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Pärinäpoikia ja surinasussuja



 
 

Sähäkkyydestään tunnettu sihteerini neiti B. keksii aina kaikenlaisia kummallisuuksia, joita hän sitten yrittää tartuttaa muihin, varsinkin minuun. Olen oppinut olemaan varuillani.  

Virastossamme on ollut tiedossa, että neiti osti muutama vuosi sitten moottoripyörän, sellaisen ison ja nopean. Nimeä en tiedä, kun en ole sitä nähnyt, mutta neiti on kertonut, että sillä pääsee yli kahtasataa.  

Nyt neiti sitten yrittää vietellä meitä muitakin moottoripyöräilijöiksi. Hän kertoo, että erityisesti varttuneessa iässä olevat johtajatason herrat ovat innostuneet moottoripyöräilystä. Siis juuri sellaiset kuin minä ja muutama muu, joille hän on ideansa esittänyt. Lähtisimme sitten kesällä porukalla vaellukselle pitkin Eurooppaa tai vaihtoehtoisesti Lappiin.  

Järkytyin pelkästä ajatuksestakin mutta yritin olla näyttämättä sitä. Minä en ole koskaan ajanut moottoripyörällä. Mopoa vähän kokeilin nuorena, mutta se tuntui epämukavalta. Vaihdoin rättisitikkaan heti kun tulin ajokortti-ikään. Oppisinko edes ajamaan moottoripyörää? Se on ymmärtääkseni onnettomuuksille altista puuhaa.  

Olen makustellut ehdotusta mielikuvituksessani. Entäpä jos sittenkin... Olisihan se komeaa. Olenhan minä sitä porukkaa maanteillä nähnyt. Partaisia äijiä, vatsakkaita. Istuvat takakenossa buutsinkärjet pystyssä, ohjaustanko korkealla, mustat nahkakamppeet, liivinselkämyksessä outoja kuvioita. Ajavat lujaa ohi, kun minä ajan Toyota Yariksellani sataakahtakymppiä kolmostiellä.  

Neiti sanoi, ettei meidän tarvitsisi kahtasataa ajaa, vaikka pyörällä pääsisikin. Eihän tässä rosvojengiin olla liittymässä. Ei tarvita sinkoa mukaan tarakalle.  

Tämä täytyy nyt panna hiljaiseen harkintaan talven ajaksi. Moni on sanonut, että nyt puolieläkeläisenä pitäisi suuntautua aivan uudenlaisiin harrastuksiin. Muutoin voi juuttua paikalleen, eikä se ole hyväksi. Alla olevaa kuvaa tutkimalla yritän tutusta alan perusteisiin.


tiistai 13. marraskuuta 2012

Elämää suuremmat



 

Katselin Teemalta Fritz Langin vanhaa tyylikästä rikoselokuvaa Nainen ikkunassa (Woman in the Window - 1944) ja mietin samalla aiemmin päivällä ilmestynyttä YLEn kriitikkoäänestystä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Koska en itsekään ole aivan osaton kotimaisesta elokuvatarjonnasta, mietin, millainen olisi minun suosikkilistani.  

Kriitikkoäänestyksen kymmenen kärjessä oli tämän näköinen:  

1. Komisario Palmun erehdys - Matti Kassila 1960
2. Kauas pilvet karkaavat - Aki Kaurismäki 1996 
3. Valkoinen Peura - Erik Blomberg 1952 
4. Tuntematon sotilas - Edvin Laine 1955 
5. Kahdeksan surmanluotia - Mikko Niskanen 1972 
6. Mies vailla menneisyyttä - Aki Kaurismäki 2002
7. Paha maa  - Aku Louhimies 2005 
8. Jäniksen vuosi - Risto Jarva 1977 
9. Sensuela - Teuvo Tulio 1973 
10. Calamari union - Aki Kaurismäki 1985 
10. Maa on syntinen laulu - Rauni Mollberg 1973
10. Tuntematon sotilas - Rauni Mollberg 1985   

Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta kiistelen silti. Minun listani olisi pääpiirteittäin samansuuntainen kuin kriitikoiden, mutta muutama olennainen ero löytyisi. Koska listalla on tasapistein enemmän kuin kymmenen, käytän samaa väljennystä itsekin.  

Erot olisivat seuraavat.  

1. Ykköseksi Komisario Palmun rinnalle, ehkä hieman ohikin, nostaisin Kahdeksan surmanluotia. Se on minun ikiaikainen suosikkini. On todellisen mestarin työtä onnistua tekemään niin pahasta aiheesta niin lämmin ja herkkä teos. Mikko Niskasta nostaisin muutenkin listalle, ainakin Pojat, ehkä myös Käpy selän alla.  

2. Kaurismäet ovat kohdallaan muilta osin, mutta Calamarin tilalle nostaisin Tulitikkutehtaan tytön. Tiukkaa tekee, en taitaisi saada mahtumaan mukaan toista Kaurismäkeä - kärkkymissijoilla olisivat Arvottomat ja / tai Valehtelija.  

3. Molemmat Tuntemattomat sijoittuvat minun listallani alemmaksi. Minun silmissäni ne ovat huippuhyvän kirjan hieman vinoon eksyneitä kuvituksia. Kriitikot äänestivät myös nimikkeellä Yliarvostetuin elokuva, ja sen voitti Laineen Tuntematon. Ymmärrän valinnan. Asenteeseen saattaa kyllä vaikuttaa se, että sitä elokuvaa esitetään liikaa, siihen tulee kyllästyminen, kun sen näkee joka itsenäisyyspäivä. Siitä on tullut samanlainen itsestäänselvyys kuin joulurauhan julistamisesta jouluaattona.   

4. Valkoinen peura on jäänyt minulle yhdentekeväksi. Se ei mahtuisi minun listalleni.   

5. Pahan maan sijoittumista näin korkealle en ymmärrä. Minun silmissäni se on varsin keskinkertainen teos.  

6. Jäniksen vuoden sijoittumisen listalle saatan nippa nappa hyväksyä. Risto Jarvalta saattaisin kyllä valita myös Työmiehen päiväkirjan tai Kun taivas putoaa -elokuvan.  

7. Teuvo Tulion Sensuela on kriitikkojen listan yllätys. En olisi uskonut, että sille löytyy kannattajia, sillä se on varsin outo ja omituinen tapaus suomalaisessa elokuvahistoriassa. Pidän sen valintaa sympaattisena yllätyksenä. Mutta onko se paras Tulion tekemistä filmeistä - siitä voi olla eriäviä mielipiteitä. Entä Hornankoski tai Intohimon vallassa?  

8. Kriitikoiden listalta puuttuu muutama tärkeä.

Jotenkin tuntuu vajaalta, että siellä ei ole yhtään Hella Wuolijoen suurista draamoista. Ehkä Juurakon Hulda, Tyttö kuunsillalta tai joku Niskavuori-sarjasta, vaikkapa Heta.  

9. Uusia elokuvia listalla on kovin vähän, ja niistäkään minulle ei kelpaa Paha maa. Minulle viime vuosien huipputeos on ollut Saara Cantellin  Kohtaamisia. Sen nostaisin listalle.  

10. En tiedä, onko kriitikkoja kielletty valitsemasta listalle televisiotuotantoja. Ei kai, sillä ainakin Kahdeksan surmanluotia tehtiin alun perin televisiolle. Siksi olisi loogista tarjota mitakin. Yksi olisi Jukka Sipilän ohjaama Aliisa. Toinen olisi Åke Lindmanin ohjaukset Elämänmeno ja Myrskyluodon Maija.  

11. Ja sitten tämä ykköseksi valittu Matti Kassila. Komisario Palmu ansaitsee paikkansa, mutta olisi niitä muitakin. Pidän tavattomasti hänen tuotannostaan, muistakin kuin Palmuista. Listalle olisi kärkkymässä sellaisia aikansa mestariteoksia kuin Elokuu, Sininen viikko, Radio tekee murron ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus.  


12. Lopuksi: Huomaattehan, kaikki te jotka kanssani katsoitte Teeman maanantaista Fritz Lang -elokuvaa, millaisen kumarruksen Matti Kassila suuntaa 16 vuotta myöhemmin juuri tähän Nainen ikkunassa -elokuvaan. Kassilan Tulipunainen kyyhkynen käyttää täsmälleen samaa juonikuviota. Rikoskuvion ja henkilöiden todellinen tila selviää molemmissa katsojalle vasta elokuvan viimeisen minuutin aikana.  

Kuvissa on voittajan, komisario Frans Palmun, muistokyltti ja portti  soitteessa Rauhankatu 11, Kruununhaka, Helsinki. Elokuvassa vilahtaa kohtaus, jossa Palmu pistäytyy kotonaan, ja kohtaus on kuvattu tämän osoitteen portaikossa. Dekkariseuran sponsoroima kyltti on sijoitettu harmillisen korkealle seinään, joten ohikulkija ei sitä helposti huomaa ja valokuvan ottaminen kurkotetuin käsin on hankalaa. Ei kovin hyvin onnistunut..
 
 
 
 

 

 

maanantai 12. marraskuuta 2012

Sikamaista



 

Olen työskennellyt viime päivät kirjoitusprojektini kimpussa. Työhöni olen tarvinnut melkoisen pinkan lähdeteoksia. Kävin lainaamassa niitä useasta kirjastosta.  

Työ sujui muuten hyvin, mutta tuli yksi ongelma. Tiesin, mistä kirjasta eräs tarvitsemani vanha kuva löytyy. Aikomukseni oli skannata se talteen, sillä tarvitsen sitä myöhemminkin.   

Kyseessä on värikuva, joka on käsityönä liimattu paikalleen kirjan sivulle, ikään kuin liitteeksi. Selaan kirjaa edestakaisin, mutta kuvaa ei löydy. Mietin, olenko tullut vanhuudenhöperöksi, kun tiedän, että kuva kuuluu tähän kirjaan mutta en löydä sitä. Muistanko väärin? Olenko kerta kaikkiaan erehtynyt?  

Sitten keksin. Yksi sivu puuttuu.   

Se on leikattu pois niin taitavasti, että sitä ei huomaa. Jonkinlaisella terävällä veitsellä sivu on leikattu irti niin läheltä sidosreunaa, että jäljelle on jäänyt vain ohut viipale paperia, joka jää piiloon viereisten sivujen taitosten alle. Aivan huomaamaton tihutyö.  

Kun selailen kirjaa, huomaan, että puuttuvia kuvasivuja on enemmänkin.  

*   *   *     

Ensimmäinen tutustumiseni lainakirjoihin tapahtui kansakoulussa 50-luvun lopussa. Opettaja vei luokan lauantaisin opettajainhuoneen eteisessä sijaitsevan kaapin eteen. Siinä seisoimme piirissä ja opettaja avasi kaapin. Se oli täynnä kirjoja, jotka oli päällystetty ruskealla voimapaperilla. Kansikuvia ei näkynyt. Selkämykseen oli mustekynällä kirjoitettu kirjan nimi.  

Kaapista opettaja ojensi jokaiselle oppilaalle kirjan käteen. Lukuaikaa oli yksi viikko. Seuraavana lauantaina kirja piti palauttaa, ja sitten vaihdoimme kirjan vierustoverin kanssa.  

Komento oli kova. Kirjaan ei saanut jäädä minkäänlaista merkkiä siitä, että joku on siihen koskenut. Ei likaisia sormia. Jos oli nuha tai yskä, kirjaan ei saanut koskea. Erityisen tuomittavaa oli nuolaista sormea sivua kääntäessä. Eräs luokan poika joutui tiukoille, kun opettaja löysi hänen kirjastaan hiirenkorvalle taitetun sivun. Kirjastot olivat sellainen aarre, että niitä tuli kunnioittaa.  

Muistan tapauksen opiskeluajoiltani. Löysin erään tyttöystäväkokelaan hyllystä nipun kirjaston runokirjoja, joissa ei ollut palautuspäivämäärän ilmoittavaa lappua. Ihmettelin asiaa, ja kävi ilmi, että hän oli kähveltänyt kirjat. Ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen minuun, kirjallisuudenopiskelijaan. Se suhde loppui siihen - ei auttanut, vaikka hän eräiltä muilta ominaisuuksiltaan oli hyvinkin innostava.   

Ja nyt siis törmään vanhan, arvokkaaseen kirjaan, josta joku on viillellyt sivuja pois. Sikamaista, sanoisin.  

Kuvassa se vanha ohje, joka oli liimattu jokaiseen lainakirjaan. Suosittelen edellen noudatettavaksi.

 

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Matkamies maan



 

Eilen luvattiin isoa lumisadetta eteläänkin. Kävin kiireesti viemässä auton talvisäilöön.  

Näin olen tehnyt jo monena talvena. Minulla on hyvä säilöpaikka kaverin tallissa naapuripitäjässä. En edes vaihda talvirenkaita vaan pistän auton kerta kaikkiaan pois liikenteestä lumiseksi ajaksi. Vakuutuksetkin pistän katkolle, kun sen voi tehdä netissä.  

Ei kuitenkaan tullut lunta vaan loskaa, joka näyttää sulavan pois. Jospa talvi ei tulekaan. Odotan vielä vakuutuksen kanssa.  

Olen tympääntynyt siihen, että kaupungissa ei ole parkkitilaa talvisin senkään vertaa kuin kesällä. Kadunvarrella seisova auto jää aina lumikasojen alle - kuten kuvassa. Esiin kaivaminen aurauspäiväksi on rasittavaa ja sitä paitsi turhaa. En tarvitse autoa mihinkään talviaikana, kun en käy kesäasunnollani.  

Kaupungissa kävelen aina kun mahdollista. Pidemmät matkat ajan raitiovaunulla, bussilla tai metrolla. Helsingissä julkinen liikenne toimii hyvin, ainakin kantakaupungissa. Ihmettelen niitä, jotka viitsivät ajaa omalla autolla vaikkapa Töölöntorilta keskustaan. Matka ei ole pitkä, mutta se on huomattavan vaivalloista. Pitää ajaa parkkiluolaan ja maksaa siitä. Kuskilla pitää olla jonkinlainen asenneongelma, sillä raitiovaunu veisi ovelta ovelle.  

Maaseudulla ja esikaupungeissa asiantila on kokonaan toinen. En yritä ehdottaa autottomuutta muualle kuin toimivan joukkoliikenteen alueille. Polkupyöräilijät ovat kyllä minun silmissäni erityisen kunnioitettava ihmislaji, mutta se ei sovellu kaikille.  

Jos kauemmaksi Helsingistä talvella lähden, menen junalla. Se on mieluisin matkantekovälineeni. Olen interreilannut nuorempana pitkin Eurooppaa ja yöpynyt milloin missäkin, kuten asemahalleissa. Olen junaillut myös Venäjällä. Oli herkkua lukea Rosa Liksomin junamatkakirja Hytti nro 6 aiheesta, josta minullakin on kokemusta, tosin vain Euroopan puoleiselta Venäjältä. Lentokone on minulle vastenmielinen matkustustapa, mutta siitä olen työni vuoksi pääsemättömissä. Lentokone on matkustamiselle sama kuin hampurilaisbaari kulinarismille.  

Oikein odotan, että saan taas matkustaa junassa. Niissä näkee kiinnostavia ihmisiä. Ravintolavaunut ovat hyvä havaintopaikka, samoin käytävillä kuljeksijat. Joskus osuu jännittävä kohtaaminen viereiselle tuolillekin.  

Aika usein junamatkalla osuu kohdalle se lapsuudesta asti tuttu näköharha. Minun juna pysähtyy asemalle. Viereen pysähtyy vastakkaiseen suuntaan menevä juna. Ikkunasta näen vain viereisen junan seinän. Siinä seisomme vierekkäin. Sitten minun junani lähtee liikkeelle. Viereisen junan seinästä näen, kuinka hitaasti vauhtini kiihtyy.  

Sitten yhtäkkiä tulee hämmentävä silmänräpäys, kun viereisen junan seinä loppuu ja avautuu avarampi näkymä. Minun junanihan seisoo paikallaan. Se oli naapurijuna, joka liikkui.  

Hieno hämmennyksen elämys. Ihan kuin jossakin M. C. Escherin näköharhakuvassa.
 
 

maanantai 5. marraskuuta 2012

Dessu sai taas kahvia juodakseen





 

Vaikka en ole pappi, olen viime päivinä saanut kahvia juodakseni - liiankin kanssa. Sellainen aiheuttaa närästystä.  

En itse ole liiallista määrää kahvia keitellyt vaan olen kyläillyt. Suomalaiseen kyläilykaanoniin kuuluu itsestäänselvyytenä, että kahvia keitetään, varsinkin jos kyläilypaikassa on emäntä paikalla. Jos olisi vain isäntä, juomatarjoilu saattaisi monipuolistua.   

Olen kyllä kahvin ystävä, mutta olen pitäytynyt kohtuudessa. Vakiomääräni on kolme kertaa päivässä kupillinen + santsaus. Nyt meni moninkertaiseksi. Kun tarjotaan, olisi epäkohteliasta kieltäytyä.  

Yhdestä tarjouksesta kuitenkin kieltäydyin. Loppuviikosta soitti puhelinmyyjä. Se oli sijoitusneuvontafirman sutkilta tuntuva nuori finanssileijona, joka kutsui minut käymään saamassa sijoituksilleni ammattitaitoista neuvontaa kahvikupin ääressä.  

Ensin kysyin, onko pullaa myös. Lupasi olevan. Sitten kysyin, onko kunnon kupit vai pitääkö juoda pahvimukista.  Lupasi järjestävänsä kunnon kupit. Sitten kysyin, onko konjakkia myös. Sitä hän ei uskaltanut luvata. Minä siitä suutuin, että kahvi ilman konjakkia on iljettävä sekoitus.   

En suostunut tulemaan, jos ei luvata konjakkia. Sijoitusneuvonnasta sen sijaan ei ole väliä, sen voisivat unohtaa. Osaan kyllä itse hoitaa sijoitukseni ilman hänen firmansa palveluja. Pidin pitkän puhuttelun kelvottomasta markkinoinnista.  

*    *   *    

Ensikosketuksen kahviin sain jo lapsena. Sekoituksen nimi oli silloin pullasuttu. Konjakkia siinä ei ollut, mutta kahvitilkkaan sekoitettiin maitoa, pullaa ja sokeria. Muistan pitäneeni siitä jotenkin oudolla tavalla. Varsinaisesti hyvää se ei ollut, oikeastaan aika pahaa. Mutta silti siihen tuli himo.  


60-luvun mummot istuivat kaiken aikaa kahvittelemassa, se on osa lapsuuden muistikuvaa. Mummoilla oli kummallinen tapa kaataa kahvi kupista lautaselle ("tassille"), pistää sitten sokeripala hampaiden väliin ja imeä sitten kahvi tassilta sokeripalan läpi suuhun. Sellaista ei näe enää.  

*   *   *    

Närästystä vähentääkseni olen yrittänyt siirtyä tavallisesta paahdosta tummaan ja samalla presso-keittimeen. Siinä on totuttelemista, mutta vaikutelma on myönteinen. Tuntuu tepsivän vaivaan. Konjakkia en kahvin kanssa kaipaa - se on vain markkinamiesten kiusaamiseksi keksitty konsti. Tuntuu tepsivän.  

*   *   *    

Olen tässä ollut pitkän syksyn varsin joutilas palkkatyöni osalta, niin kuin puolieläkeläisen kuuluukin. Nyt meininki muuttuu. Lähiviikot menevät työprojektin kimpussa ja päättyvät virkamatkaan, joka suuntautuu taas kerran Berliiniin. Bloginpito taitaa tohinan keskellä jäädä hunningolle.

 

 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...