Sikamaista

 

Olen työskennellyt viime päivät kirjoitusprojektini kimpussa. Työhöni olen tarvinnut melkoisen pinkan lähdeteoksia. Kävin lainaamassa niitä useasta kirjastosta.  

Työ sujui muuten hyvin, mutta tuli yksi ongelma. Tiesin, mistä kirjasta eräs tarvitsemani vanha kuva löytyy. Aikomukseni oli skannata se talteen, sillä tarvitsen sitä myöhemminkin.   

Kyseessä on värikuva, joka on käsityönä liimattu paikalleen kirjan sivulle, ikään kuin liitteeksi. Selaan kirjaa edestakaisin, mutta kuvaa ei löydy. Mietin, olenko tullut vanhuudenhöperöksi, kun tiedän, että kuva kuuluu tähän kirjaan mutta en löydä sitä. Muistanko väärin? Olenko kerta kaikkiaan erehtynyt?  

Sitten keksin. Yksi sivu puuttuu.   

Se on leikattu pois niin taitavasti, että sitä ei huomaa. Jonkinlaisella terävällä veitsellä sivu on leikattu irti niin läheltä sidosreunaa, että jäljelle on jäänyt vain ohut viipale paperia, joka jää piiloon viereisten sivujen taitosten alle. Aivan huomaamaton tihutyö.  

Kun selailen kirjaa, huomaan, että puuttuvia kuvasivuja on enemmänkin.  

*   *   *     

Ensimmäinen tutustumiseni lainakirjoihin tapahtui kansakoulussa 50-luvun lopussa. Opettaja vei luokan lauantaisin opettajainhuoneen eteisessä sijaitsevan kaapin eteen. Siinä seisoimme piirissä ja opettaja avasi kaapin. Se oli täynnä kirjoja, jotka oli päällystetty ruskealla voimapaperilla. Kansikuvia ei näkynyt. Selkämykseen oli mustekynällä kirjoitettu kirjan nimi.  

Kaapista opettaja ojensi jokaiselle oppilaalle kirjan käteen. Lukuaikaa oli yksi viikko. Seuraavana lauantaina kirja piti palauttaa, ja sitten vaihdoimme kirjan vierustoverin kanssa.  

Komento oli kova. Kirjaan ei saanut jäädä minkäänlaista merkkiä siitä, että joku on siihen koskenut. Ei likaisia sormia. Jos oli nuha tai yskä, kirjaan ei saanut koskea. Erityisen tuomittavaa oli nuolaista sormea sivua kääntäessä. Eräs luokan poika joutui tiukoille, kun opettaja löysi hänen kirjastaan hiirenkorvalle taitetun sivun. Kirjastot olivat sellainen aarre, että niitä tuli kunnioittaa.  

Muistan tapauksen opiskeluajoiltani. Löysin erään tyttöystäväkokelaan hyllystä nipun kirjaston runokirjoja, joissa ei ollut palautuspäivämäärän ilmoittavaa lappua. Ihmettelin asiaa, ja kävi ilmi, että hän oli kähveltänyt kirjat. Ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen minuun, kirjallisuudenopiskelijaan. Se suhde loppui siihen - ei auttanut, vaikka hän eräiltä muilta ominaisuuksiltaan oli hyvinkin innostava.   

Ja nyt siis törmään vanhan, arvokkaaseen kirjaan, josta joku on viillellyt sivuja pois. Sikamaista, sanoisin.  

Kuvassa se vanha ohje, joka oli liimattu jokaiseen lainakirjaan. Suosittelen edellen noudatettavaksi.