Tekee
hyvää nähdä hyvä elokuva. Ei haittaa, vaikka sen olisi nähnyt monta
kertaa aikaisemminkin. Mestariteoksesta löytyy aina uusia piirteitä.
Ei
sellaisia elokuvia kovin monta ole. Tänään tuli Teema-kanavan
sunnuntaiklassikoissa yksi, Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel. Sen
katson aina mielelläni uudestaan. Tietenkin se pitäisi nähdä isolla
valkokankaalla pimeässä teatterissa, mutta sellaista ylellisyyttä meille ei
enää suoda kuin joskus harvoin Elokuva-arkistossa. Televisio on
siedettävä korvike.
Vertigo
valittiin hiljattain kriitikkoäänestyksessä maailman kaikkien aikojen parhaaksi
elokuvaksi. Se syrjäytti vuosikymmeniä ykköspaikkaa pitäneen Orson Wellesin
ohjaaman Citizen Kane -elokuvan. Ilahduin tuloksesta. Wellesin elokuva on kyllä
mestariteos, mutta minulle Vertigo on miellyttävämpi katsomiskokemus.
Mielelläni nostaisin myös Hitchcockin "Takaikkunan" listan kärkeen.
Muutama Chaplinin melodraama sinne kuuluu myös.
Vertigo on
jotenkin hullu teos. Juoni on jokseenkin epäuskottava, mutta ei se haittaa.
Elämähän tunnetusti sattuu olemaan jokseenkin epäuskottavaa. Kaikkihan me
tunnemme syvällisen henkilökohtaisesti itsepetoksen ja illuusion, emmekö vain?
Niistä tämä elokuva kertoo - meistä absurdeista sankareista.
Sankari
tarrautuu unelmaan, siitä syntyy fantasioita, todellisuus erotisoituu ja
muuttuu pakkomielteeksi. Sankari alkaa käyttäytyä kuin mielipuoli.
Miehestä
tämä elokuva kertoo enemmän kuin naisesta. Länsimainen sivistynyt mies uskoo
voivansa määrätä kaikesta, jopa musertaa naisen tahdon ja muuttaa romanttisen
fiktionsa todellisuudeksi. Sillä voimalla kuollutkin voidaan herättää henkiin
ja aloittaa alusta. Ei se oikeasti taida niin mennä, kuvittelemme vain.
Kuvassa
Vertigon käännekohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti