keskiviikko 23. joulukuuta 2015

"Luo köyhän niin kuin rikkahan - - "



Pitkä kävely kaupungilla ja tavarataloissa katselemassa jouluun valmistautumista. Piparkakkujakin ostin. Tätä siis kutsutaan joulurauhaksi

Minulla, hyväosaisella, on kyllä "maja rauhaisa" ja "joulu ihana", niin kuin Topelius kauniissa laulussaan pyytää.Ja aina vaan paranee, ensi vuonna minun jouluni luvataan tulevan vielä nykyistäkin ihanammaksi.

Näin päättelen siitä, että kohta astuvat voimaan hallituksen ns. pakkolait, joilla valtakunnan tila pistetään kuntoon. Ne ovat minulle erittäin suosiollisia lakeja, sillä ennakkotietojen mukaan ne eivät millään haitallisella tavalla koske minua, päinvastoin, veroja alennetaan. Maksajiksi on valittu köyhät, työttömät, opiskelijat, vanhukset ja sairaat, ei minua ja muita suurituloisia.

Kuva on Helsingin Keskuskadulta, siitä Stockmannin vierestä. Lukijan huomio kiinnittyy varmaankin ensin kadun erikoiseen laatoitukseen. Se on ns. Penrosen jaksoton laatoitusmalli, joka on matemaatikkojen suunnitelma jonkin minulle avautumattoman järjestelmän mukaan.

Toivotan blogin lukijoillekin oikein hyvää joulua






maanantai 21. joulukuuta 2015

Oikeat ja väärät tähdet



Ne ovat tiukkoja paikkoja, kun kaikki muut selvästikin tuntevat puheenaiheen, mutta minä en ole siitä kuullutkaan. Ja puhe on sellaisesta aiheesta, jossa olen yrittänyt esittää asiantuntijaa. Siinä voi menettää maineensa.

Kuvitelkaapa vaikka matemaatikkoa, joka ei kahvipöytäkeskustelussa muista, mikä hemmetti se hypotenuusa olikaan. Tai äidinkielen opettajaa, joka on unohtanut, mitkä himputit ne tempukset olivatkaan. Tai säveltäjää, jonka muistista on kadonnut, mikä kumma kiemura siinä nuottiviivaston alussa on.

Ei minulle ihan näin pahasti käynyt mutta melkein. Olen aina yrittänyt esittää jonkinlaista elokuvataiteen tuntijaa. Ja sitten joskus 1990-luvulla minulle kävi niin, että istuin seurueessa, joka sujuvasti keskusteli jostakin elokuvahahmosta nimeltä Darth Vader.  Minulla ei raksuttanut, kenestä puhutaan.

Jotenkin onnistuin kiemurtelemaan nolosta tilanteesta. Menin ja otin selvää.

Tämä vaikea paikka tuli mieleen, kun uusi Tähtien sota -elokuva taas on ilmestynyt. Minun täytyy tunnustaa, että en ole nähnyt sarjasta yhtään osaa.

Suuressa ennakkoluuloisuudessani jätin aikoinaan ykkösosan väliin, ei vain juolahtanut mieleen mennä sellaista katsomaan, kun kunnollisiakin elokuvia oli runsaasti tarjolla. Scifi ei tuntunut kelvolliselta lajilta, paitsi jos tekijänä oli laatuohjaaja, kuten Truffaut tai Jarva.

Kun ykkösosa jäi katsomatta, myöhemmät osat jäivät myös, vaikka niistä oli kasvanut iso ilmiö. Jossain kolmannen osan paikkeilla ymmärsin, että tämä kuuluisi yleissivistykseen, mutta kyytiin ei oikein enää taida päästä tuntematta aiempia. Sisältöjen kronologiassakin oli jotain epäselvää.

James Bondit olen sentään nähnyt mutta Tähtien sotia en. Samalla tavalla huippukaupallisiksi tuotteiksi luokittelen molemmat. Kaupallisuus näyttää nykyisin olevan entistäkin vahvempi kriteeri elokuvaesittelyille mediassa. Elokuva on nykyisin melkein aina teollisuutta, harvoin taidetta. Ne eivät ole enää kulttuuria vaan kulutustavaraa.

Elokuva ei koskaan ole ollut Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen vahvaa aluetta (ei sen puoleen kirjallisuuskaan - enää). Jo aikoinaan 1950 - 60-luvulla Paula "Pimpula" Talaskivi ruhjoi monta maailmanmittaiseksi klassikoksi noussutta elokuvaa. Helena Yläsen ja Mikael Fräntin esittelyihin tuli analyyttisempää otetta, mutta nyt taas näyttää huonolta. Elokuvien pääarvostelija juoksee Cannesin ja muiden festivaalien supertähtihaastatteluissa kyselemässä joutavia. Uutuuselokuvien keskeisin näkökulma on elokuvan kaupallinen potentiaali ja mahdollisuus menestyä Hollywoodin Oscar-humussa. Näistä HS julkaisee laajoja kirjoituksia isoin kuvin.  Laatuelokuvista kirjoitetaan useimmiten enää sähkeen mittaisia mainintoja.

Helsingin Sanomien omituisen elokuvalinjauksen huipentuma on televisiossa esitettävien elokuvien arvostelu. Ilja Rautsi -niminen henkilö antaa jokaiselle elokuvalle tähtiä asteikolla 1 - 5. Tehtävä on tärkeä, sillä televisio tavoittaa suuret yleisöt. Varinkin Yle-Teema esittää usein laatuelokuvia.

Miksi valtakunnan ykköslehti pitää näin vaikutusvaltaisella paikalla henkilöä, jonka elokuvamaku edustaa lähinnä yläasteikäisen kollin näkemystä. Huippuohjaajien mestariteokset jäävät keskitason pisteisiin mutta heti jos elokuvan aiheena ovat zombiet tai avaruusörkit, pisteitä tulee maksimimäärä.

Lisäksi linjassa on outoja painotuksia. Tuore esimerkki: Perjantai-illan Woody Allen -elokuva To Rome with Love sai yhden tähden. Ei se Allenin parhaita ohjauksia ole, mutta jos rinnalle laitetaan edellisen iltapäivän kotimainen "Ei se mitään, sanoi Eemeli", joka sai kaksi tähteä, niin ei voi muuta kuin ihmetellä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ajatuksenjuoksua.

Kuvassa ei ole Darth Vader vaan Eemeli, keskellä.





lauantai 19. joulukuuta 2015

Halpuuttamista ja reiluuttamista



Kielikello-lehti pysyy ajan tasalla. Vuoden viimeisessä numerossa esiteltiin taas vuoden uudissanat.

Listalle pääsevät vuoden mittaan vakiintuneet sanat, jotka puuttuvat nykysuomen sanatietokannasta. Osa sanoista on täysin uusia, osa vanhoja sanoja uudessa merkityksessä ja osa vanhojen ja uusien sanojen yhdistelmiä.

Eivät nuo listan sanat kovin uusilta tunnu, enimmäkseen. Sanakirjasta ne kuitenkin puuttuvat. Ne ovat siis vakiintuneet ja tulleet tutun tuntuisiksi hyvin nopeasti. Kieli muuttuu niin että emme huomaakaan. Aika paljon siinä on nyt uutta politiikan sanastoa. Hyvä että edes tältä osin politiikka uudistuu. Vatulointi, iterointi, pakkolaki, puna-viherkupla, halpuuttaa, tuottavuushyppy, ässähallitus...


Tässä vuoden lista. Sen on koostanut Kielitoimiston  sanakirjan toimitusryhmä yhdessä Riitta Erosen ja Raija Moilasen kanssa.
  
Lisään perään vielä "Kuukauden uudissanoja" edellisiltä vuosilta. Julkaisija on siis Kotimaisten kielten keskus.



Jos listalla olevan sanan merkitys on blogin lukijalle epäselvä, selityksen voi hakea Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta osoitteesta
www.kotus.fi   Sieltä löytyy linkkejä myös moneen muuhun hyödylliseen kieliosoitteeseen, kuten  Isoon kielioppiin ja Suomen murteiden sanakirjaan.

Kaikki vuoden uudissanat eivät tietenkään ole tähän liittämilläni listoilla. Niitä on paljon enemmänkin. Yksi pysäyttävimmistä löytyi, kun selailin kuukauden sanoja. Elokuun 2015 sana oli "aavepyörä".

Sen selitys kuuluu näin: "Liikenteessä kuolleen pyöräilijän muistoksi turmapaikalle sijoitettu valkoinen pyörä. Nimityksiä myös "haamupyörä" ja "muistopyörä".

Liitän kuvaksi tässä melko lähellä kotiani Mannerheimintien ja Tukholmankadun ja Lääkärikadun risteyksessä olevan aavepyörän. Koskettavaksi sen teki äskettäin saamani tieto, että tunsin tapaturman uhrin, en läheisesti mutta kuitenkin. Turma tapahtui jo kesällä, mutta aavepyörä on paikalla vieläkin Tullinpuomin eli Töölöntullin aukion laidalla. Uudissana kuvaa hyvin ajatuksen ydintä.




torstai 17. joulukuuta 2015

Pysähtynyt aika



Kiertelin joulumarkkinoilla. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin.

Senaatintorilla kojut olivat suorissa riveissä. Kun Aleksanterinkadun puolelta saapui torille, oikeassa laidassa oli enimmäkseen ruokakojuja: juustoja, saaristolaisleipää, makeisia, savukalaa, kalakukkoja... Kauppa näytti käyvän vaikka ilta oli jo pitkällä. Turisteja oli yllättävän paljon - tai ainakin turistin näköisiä. Japanilaisen näköiset valokuvasivat tietysti itseään selfie-kepin avulla kojujen edessä. Varmaankin eksoottinen kokemus. Valtioneuvoston linnan edessä oli karuselli, ihan sellainen iso ja vilkkuvaloinen kuin huvipuistoissa. Hyvä sijainti karusellille. En silti mennyt ajelulle. Nollakeli eikä minulla ollut pipoa eikä hansikkaita. En ole vielä siirtynyt sillä tavalla talviaikaan.

Itse asiassa etsin kojua, josta voisin ostaa villasormikkaat, mutta sellaista en löytynyt. Yliopiston päärakennuksen edessä oli aidattu "Anniskelualue". Se on ilmeisesti osa yliopiston uutta selviytymisstrategiaa, kun opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) on viemässä yliopistolta suuren osan rahoituksesta. Yrittävät vielä siellä rimpuilla, opiskelijathan ovat tunnetusti janoista väkeä, ehkä professorit myös. Anniskelualue ei kuitenkaan näyttänyt erityisen menestyvältä, mutta iltahan oli vielä nuori. Minäkään en mennyt sinne, pipo ja hanskat olisivat ehkä tässäkin muuttaneet asenteen suopeammaksi.



Kierrokseni jatkui vanhalle ylioppilastalolle, Wanhalle. Siellä oli lämmintä, liiankin. Ja ahdasta, sillä joulumyyjäiset vetävät väkeä. Wanha on minulle muistojen paikka. Siellä vietin nuorena paljon aikaa.

Juhlasalissa olen käynyt katsomassa vaikka mitä ohjelmaa, teatteria, konsertteja, keskusteluja, esitelmiä, happeningkejä, näyttelyitä. Kuppilassa olen istunut pitkää iltaa kavereiden kanssa. Yläkerrassa on hieno musiikkisali kuuluisine maalauksineen ja Ylioppilasteatterin studio. Jo pelkät portaat ala-aulasta yläkertaan ovat täynnä muistoja. Jotenkin tuntui, että muistan jopa näiden vanhojen portaiden kulumat ja lohkeamat ulkoa. Samoin kellariin eli vessaan vievät portaat.



Nyt ei ole enää kuppilaa eikä kai oikein mitään muutakaan. Paikka on annettu kaupalliselle toimijalle, ja sellainen tunnetusti pilaa kaiken. Joulumyyjäiset sentään jatkuvat. Vanhan hippiajan henki leijui taas jotenkin jännittävästi kojumyyjien yllä: monenlaista taiteilijaa oli siellä myymässä käsityötuotteitaan, keramiikkaa, koruja, luonnonväreillä maalattuja tekstiilejä ja lankoja, käsitöitä, huovutuksia...

Ostinko mitään kierroksellani vai tarkkailinko vain?

Ostin toki. Purkillisen hunajaa. Purkillisen sinappia. Villasukat. Nipun taidepostikortteja. Saaristolaisleivän. Ja ihan viime hetkellä jo ulos lähtiessäni huomasin kojun, jossa myytiin villasormikkaita. Nyt olen siis hyvin varustautunut, jos sattuisi talvi tulemaan. Ei siltä kyllä näytä.



tiistai 15. joulukuuta 2015

Päihtykää




Kun otin kirjan hyllystä, sen välistä tipahti kirjekuori.

Ei siinä mitään outoa ollut. Useinhan minulla kirjojen välistä tipahtelee kaikenlaista, lehtileikkeitä, muistiinpanoja, monisteita. Olen tipahteluun aikojen myötä jotenkin vaistomaisesti oppinut varautumaan, joten onnistuin sieppaamaan kirjekuoren ennen kuin se pääsi putoamaan lattialle.

Kirjekuoria ei kuitenkaan kirjojeni välistä usein tipahtele. Mikä kumma? Heti piti avata kuori ja katsoa.

Siellä oli käsin kirjoitettu kutsu juhlimaan. Käsiala oli tuttu. Tarjolla olisi viiniä, ruokaa, saunomista, musiikkia. Päivämäärä kertoi ajankohdan: toukokuu 1975. Allekirjoitus: Simo.

Kutsukirjeen lopussa oli pitkä sitaatti:
"Päihtykää  
Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveätä taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja
painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa.  
Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan, mutta päihtykää. Ja jos joskus palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurrmikolla, huoneenne synkässä yksinäisyydessä heräätte päihtymyksen laskeuduttua tai hävittyä, kysykää tuulelta, aalloilta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta katoavalta, pyörivältä, laulavalta, puhuvalta kysykää, mikä aika on. Ja tuuli, aalto, tähti, lintu, kello vastaavat: On aika päihtyä. 
Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan."
Simo oli hyvä ystäväni, kirjallisuuden opiskelija ja putkiasentaja. Tutustuimme, kun tavoittelimme samaa tyttöä, olimme vähän kuin kilpakosijat Truffaut´n elokuvassa Jules ja Jim.  Kumpikaan meistä ei saavuttanut lopullista voittoa, mutta minä taisin menestyä paremmin.

Kyllä minä muistan, että Simon kutsua kuuntelin tarkalla korvalla. Kaikkea kolmea siellä oli yllin kyllin.

Simo oli omalaatuinen hurmahenki, äärettömän innostunut kaikista noista sitaatin lopussa mainituista kolmesta, mutta yhdestä niistä vähän turhankin paljon. Sen myötä idealistin valo sammui jo vuosia sitten. Ei se siltä osin Simolle itselleen hyvä neuvo ollut.

Kirje oli piilossa täsmälleen oikean kirjan välissä. Täältä kirjeen sitaatti löytyy:

Charles Baudelaire. Pariisin ikävä, suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo (Le Spleen de Paris - 1869)




maanantai 14. joulukuuta 2015

Sopeudutko joukkoon?



Istuttiin iltaa ja mietittiin elämän absurdia olemusta. Kaikki tunsivat, että oikeastaan pitäisi olla aivan toisenlainen.

Kukapa meistä ei olisi joskus tuntenut olevansa väärässä paikassa, ikään kuin muukalainen kaltaistensa keskellä.

Minä ihmettelin, miksi kaikkialla kuuluu valitus kamalasta vuodenajasta. On pimeää, synkkää, märkää. Olenko minä ainoa, joka ei valita? Minusta tämä on vuoden kiertokulun parasta aikaa. Minusta on silkkaa nautintoa kierrellä kävellen kaupungilla hämärässä tihkusateessa. Nautintoa täydentää, jos osuu johonkin syrjäkadun kuppilaan, johon voi poiketa kahville.

Heti kun tulee kunnon talvi, tunnelma menee pilalle. Käy niin kuin Muumipeikolle, joka "Taikatalvessa" vahingossa herää talviuniltaan ja joutuu valkoiseen, kylmään talvimaailmaan, jossa Muumilaakson tutut säännöt ja arvot eivät päde. Koko paikka on muuttunut oudoksi ja vihamieliseksi.

Entinen sihteerini neiti B. on tunnetusti kaikin puolin sopeutumatonta sorttia. Hän osaa olla itse ilkimys, kun sille päälle sattuu, ja hän provosoi tahallaan. Rasti ruutuun -blankettien täyttäminen on hänen provosointitaitojensa riemujuhlaa.

Hän kertoi äskettäin jossain viranomaisissa riitautuneensa lomakkeen puutteellisista vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina olivat tavanomaiset naimisissa / avoliitossa / naimaton / eronnut / leski. Hän ei suostunut pistämään rastia ruutuun minkään näistä kohdalle. Olisi pitänyt olla ruutu ja vaihtoehto / parisuhdelain syrjinnän uhri. - Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, vaikka viraston päällikönkin kanssa neuvoteltiin.

Entinen kollegani neiti K.  kertoi menneensä omansorttisuudessaan mahdottomuuksiin. Hän siirtyi muutama vuosi sitten vegaaniksi ja lopetti kaiken sosiaalisen median käytön. Säästyvän ajan hän käyttää vesivärimaalaamiseen, lukemiseen ja vapaaehtoistyöskentelyyn vanhusten ja kehitysmaiden hyväksi. Oli kuulemma ystäväpiiri vaihtunut melko suurelta osin - parempaan suuntaan - kun eivät illat enää kuluneet peukutuksiin kissavideoille.

Minä en näin äkkijyrkkiin muutoksiin ole taipunut. Syynä taitaa olla tuo ikä, joka ei ole enää suotuisa kovin notkeille muutoksille. Syön usein kalaa ja harvoin lihaa, kesällä jopa grillimakkaraakin. Olen edelleen sosiaalisessa mediassakin ja peukutan jopa kissavideoita. Ja välillä yritän kirjoitella näitä blogejakin. Jo seitsemättä vuotta.

Se on varmaan se ympäristön yhdenmukaistava paine.





torstai 10. joulukuuta 2015

Historian hämärästä



Suoritin arkeologisia kaivauksia työpöytäni laatikoihin. Tein hämmästyttävän löydön.

Varttuneessa iässä olevat lukijat saattavat tunnistaa kapineen. Nuoremmille se on varmaankin outo jäänne esihistorialliselta ajalta.



Vehkeen nimi on laskutikku. Ihan ehjänä laskutikkuni ei ole hautakammiossaan säilynyt, sillä siihen muistini mukaan kuuluu vielä lisäksi yksi liikkuva osa. Olisiko se nimeltään hahlo, tai jotakin sinne päin. En ole varma. Uskon puuttuvan osan löytyvän, kunhan pääsen kaivauksissani syvemmälle.

Tätä kapinetta tarvittiin 1960-luvulla lukion matematiikan opiskelussa. Tai en minä muista tarvinneeni, mutta pakollinen se oli. Aika kalliskin, muistelen, että sen hankinta aiheutti raha-aiheisen vakavan keskustelun kotona.

Koulussa fysiikan luokan seinällä oli jättikokoinen laskutikku, ja sillä opettaja demonstroi, kuinka sitä käytetään. Tikun keskiosaa ja hahloa siirtelemällä erilaisten laskusuoritusten vastaukset löytyvät joltakin toiselta riviltä. Tikun takapuolella on kaavakuvia eri laskutapojen suorittamiseksi.




Minä en yrittämälläkään onnistu saamaan muististani kaivetuksi, että olisin tätä vekotinta mihinkään käyttänyt, en hahlolla tai ilman. Ehkä se oli pitkän matematiikan lukijoille hyödyllinen, minä luin lyhyen matematiikan, hyvin lyhyen.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Yhtä juhlaa



Ensin kaveri täytti pyöreitä vuosia. Sitten firman pikkujoulu. Sitten itsenäisyysjuhla. Sitten Sibelius. Vielä edessä toisenkin kaverin merkkipäivä. Joulun aiheuttama arjen poikkeustilakin lähellä. Puhumattakaan uudesta vuodesta, loppiaisesta ja laskiaisesta.

Työtä ei ollenkaan. Arkipäivä kadoksissa. Siinä seassa ei ehdi edes kämppää siivota tai ruokaa laittaa. Onneksi on ravintoloita.

Kai se on jopa minunkaltaisellani poispilatulla nykyihmiselläkin säilynyt biologinen taipumus selviytyä kekseliäästi vaikeista olosuhteista, kuten sadepäivistä. Näinä päivinä pelastukseni on ollut taksiauto eli pirssi. Kun myrskysade ruimii vaakasuoraan ja tulva nousee kadulle, on vaikea noudattaa normaalikäytäntöä eli kävelyä juhlapaikalle. Aika herraskaiselta se tuntui kyllä ajaa kaatosateessa taksilla, kun Töölön kadut olivat täynnä kahdensorttisia mielenosoittajia ja poliiseja. Ajoin komeasti mittarin raksuttaessa ohi. Mietin kyllä, menevätkö sympatiani / antipatiani tasan kahden kulkueen välillä.

Onneksi Sibeliusta ei tarvinnut mennä juhlimaan kaatosateessa. Senaatintorilla oli iso juhla täydessä auringonpaisteessa.

Juhla oli lyhyt mutta vaikuttava. Tuomiokirkon portaat olivat täynnä valkolakkisia laulajia, hyvin monella oli myös valkoinen Sibelius-Akatemian ilmapallo. Tori oli täynnä kansaa ja markkinakojuja.


 Minä kun en ole laulumiehiä, pysyttelin kuuntelijana, vaikka laulun sanat osaankin. Minua on moneen kertaan varoitettu laulamasta ääneen, ensimmäisen kerran alakoulussa, etten pilaisi kaunista esitystä. Tätä ohjetta olen tunnollisesti noudattanut, vaikka muutoin olenkin protestihenkinen.

V. A. Koskenniemi sepitti sanat Finlandiaan jälkikäteen. Olen ymmärtänyt, että Sibelus ei pitänyt sävellyksensä muuttumisesta lauluksi, mutta minkäs sille voi, jos kansa tahtoo. Minulla Finlandia ja Karelia-sarja olivat muutaman muun ohella ne sävellykset, jotka aikoinaan johdattivat nuoren miehen huomaamaan, että rock ei olekaan ainoa oikea musiikkilaji. Sillä tiellä olen edennyt jo neljä vuosikymmentä.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Hyvä, paha vai ruma?



Kyllä tuomarinkin työ voi mennä hankalaksi. Ei käy kateeksi Turkissa nyt virinnyttä käräjänkäynnin tuomaria. Siinä voi tuomarille itselleenkin käydä hullusti.

Kyse on lääkäristä, joka tuli facebookissa rinnastaneeksi presidentti Recep Tayyip Erdoganin taruhahmo Klonkkuun. Nyt lääkäri on syytteessä presidentin halventamisesta. Se on Turkissa rikos. Vankeutta voi rapsahtaa jopa neljä vuotta.

Klonkku (engl. Gollum) on varmaankin kaikille tuttu. Hän on yksi J. R. R. Tolkienin kirjojen ja niistä tehtyjen elokuvien päähahmoista. Hän on vähän outo hahmo, vaikeasti määriteltävä, onko hän kokonaan paha vai edes hieman hyvä. Elokuvissa hän taitaa olla ilkeämpi kuin kirjoissa.  Ei hänellä juuri kavereita ole. Hän himoitsee sormusta yli kaiken ja puree jopa sormen poikki Frodolta saadakseen sormuksen.

Turkkilainen tuomari ei tainnut tuntea Tolkienin kirjoja, sillä käräjillä pohditaan nyt asiantuntijoiden voimin, halventaako lääkäri todellakin presidenttiä. Vai ehkä peräti rinnastaa Klonkun ja presidentin myönteisessä hengessä? Asiaa pohtii nyt akateemikkojen, käyttäytymistieteilijöiden, psykologien, kirjallisuudentutkijoiden ja elokuva-asiantuntijoiden ryhmä. Lopputulosta emme vielä tiedä.

Onko Klonkku pahis vai hyvis? Vaikea kysymys. Aika ilkiö ainakin hobittiyhteiskunnan alueella, minun mielestäni.

Joskus kauan sitten muistan nähneeni ikivanhan mustavalkoisen elokuvan, jossa hyviksillä on valkoiset hatut, pahiksilla mustat. Se oli hyvä keino. Miten sitä muutoin tietäisi, kenen puolelle asettuisi? Samaa keinoa käytetään nykyisin mm. joukkueurheilussa. Jääkiekossa paitojen väristä tunnistaa ystävät ja viholliset ja tietää, ketä kannustaa ja ketä buuata. Vähän sama kuin Aku Ankan Karhukopla, jonka tunnistaa pahiksiksi punaisista paidoista.

Kun katsoo Klonkun elokuvahahmon ulkonäköä, siinä voi havaita jopa erään presidentti Kekkoselle ominaisen piirteen. Sanon tämän kaikella kunnioituksella, en pilkaten, sillä arvostan kovasti Kekkosta, olen jopa äänestänyt häntä valitsijamiehen välityksellä.

Kekkonen valittiin aikoinaan jossakin äänestyksessä Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Klonkku ei ehkä siinä äänestyksessä olisi kärkipäässä. Erdoganista en osaa sanoa.

Oikeudenkäynnin lopputuloksen saamme tietää helmikuussa 2016. Siihen mennessä asiantuntijat perehtyvät Klonkun olemukseen ja antavat lausunnon, onko hän hyvä vai paha. Lääkärin puolustusasianajaja tietysti yrittää kaikkensa. Hänen mukaansa "Klonkkua ei voida määritellä pahaksi. Klonkku on hyvän ja pahan väliltä, ja Klonkku voidaan nähdä yhteiskunnan uhriksi."

Tässä olen aika pitkälle samaa mieltä puolustusasianajajan kanssa.





perjantai 4. joulukuuta 2015

Perinteisin menoin



Adventtikalenteri on taas kiinnitetty sinitarralla keittiön ruokapöydän viereen seinälle. Jännityksellä odotan, paljastuuko luukuista mitään uutta ja yllättävää. Ensin aamutee kiehumaan, sitten luukun avaaminen. Lukulasit siihen tarvitaan, jotta näkee, mitä luukusta löytyy. Sitten sanomalehden kimppuun.

Tuskin paljastuu. Odotettavissa on sunnuntaisin kynttilöitä. Paitsi ehkä Suomen lippu ensi sunnuntaina. Lisäksi löytynee enkeleitä, tähtiä, itämaan tietäjiä. Välillä vähän kevyempää, kuten piparkakkuja, lahjapaketteja ja joulukuusi. Ehkä jopa lumessa leikkiviä lapsia. Niitä tuli jo, kun avasin ensimmäiset. Aattona sitten tulee takuuvarmasti Betlehemin seimi.

Uteliaisuus on nyt pidettävä kurissa, etten kurkistele luukkuihin ennen kuin lupa on. Se on hieman vaikeaa. 

Valitsin Martta Wendelinin kuvaan perustuvan kalenterin. Se on ihan nätti, vanhanaikainen. Se on kyllä takuuvarma peruste sille, että yllättäviä uudistuksia ei tule. Varmaan ihan hyvä niin.




torstai 3. joulukuuta 2015

Me mokailijat



Tarmo, Alex ja mä

1. Tarmo

Ihan viattomasti kysyin, miten menee. Mutta alakerrassa asuva Tarmo Y.  oli pahalla päällä. Hyvä ettei lyönyt. 

Kävihän se illan mittaan selväksi, että ei hyvin mennyt.  Ydinvoimainsinööri tunnusti saaneensa potkut. "Kävi pieni moka."

En tietenkään ruvennut tarkemmin kyselemään. Arvaan kyllä ilmankin. Mitä ilmeisemmin samansorttinen moka, jonka seurauksena Tarmolta lähti rouvakin lipettiin muutama vuosi sitten. Lähti ja osti Tarmolle lähtiäislahjaksi ison valurautaisen paistinpannun, ettei nälkään kuole. Se moka haiskahti nytkin hengityksessä.

Ehkä syntynyt kriisi ei kuitenkaan ole kovin paha, sillä Tarmo on jo reilusti yli eläkeiän.

2.  Alex

Oli tuhannen taalan paikka. Tai ehkä miljoonan euron. Tai ehkä miljardin euron. Mutta Alex mokasi.

Tavoitteena oli järjestää pimitysrekisteri harmaan talouden erityisosaajille. Projekti oli huolellisesti suunniteltu, mutta lörppö Alex puhui pehmoisia. Meni hyvä projekti pilalle.

Tästä kärsivät kaikki. Rahoja ei saada piiloon verottajalta. Suosikkipuolue jää vaille palkitsemista. Vaalimenestys saattaa heikentyä.

3. Mä

Tietysti tuli taas vähän kiire, kun piti ehtiä teatteriin kello seitsemäksi. Pääsylippu oli ostettu jo varhain keväällä ja päivämäärä kirjoitettu muistiin kalenteriin punaisella kynällä, ettei unohtuisi.

Lippu oli tallessa siinä eteisen piirongin pikkulaatikossa, missä kaikki liput aina ovat odottamassa. Vilkaisin lippua, oliko paikka permannolla vai parvekkeella. Permannolla oli, aika takana, laidassa. Jotain outoa siinä kuitenkin oli.

Kyllä, lipussa luki "marraskuu". Nythän on joulukuu?

Kaamea totuus alkoi nousta tajuntaan. Teatterilippu oli näytökseen joka oli tasan viikko sitten. Olin keväällä kirjoittanut punakynällä kalenteriini merkinnän teatteriin menosta. Tiistai oli kyllä oikea viikonpäivä mutta viikko väärä.




keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Herrasmiehen elkeitä



Joskus vuosia sitten sain moitteita esinaiseltani. En ollut hänen mielestään pukeutunut riittävän arvokkaasti eräässä tilaisuudessa. Olisi pitänyt olla prässihousut.

En ottanut opikseni. Mieluummin vältän pönötystilaisuuksia.

Nyt on kuitenkin taas edessä valintatilanne: pukeudunko arvokkaasti vai jäänkö pois juhlasta. Piti tutkia, mitä vaatekomerosta löytyy.

Mitä herrasmiehen vaatekomerosta pitäisi löytyä? Aika monenlaista. Kuvassa ohjeita, jos blogin lukijoissa sattuu olemaan herrasmiehiä. Minun komerostani ei ihan kaikkea tätä löytynyt.



(Kuvan katsominen ei taida onnistua pieniruutuisilla mobiililaitteilla. Siitä pahoitteluni. Isoruutuisesa välineessä kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla)

tiistai 1. joulukuuta 2015

Rasvaisia juttuja



Laajaan tuttavapiiriini kuuluu yksi pappi, ikäiseni mies. Tulimme tutuiksi lukioikäisenä ollessamme samalla kielikurssilla Ruotsissa.  Tapaan häntä harvakseltaan, suunnilleen parin vuoden välein.

Viime viikolla tapasimme taas. Paikka oli Helsingin rautatieasema, sillä hän tuli junalla. Menimme siitä lounaalle läheiseen taiteilijaravintolaan.

Hän on aina ollut kova kertomaan vitsejä, niin nytkin.  Vitsit painottuvat sinne rasvaisten puolelle. Heti alkajaisiksi sain kuulla, kuinka junassa Keravalla hänen viereensä oli tullut istumaan nainen. Hän on varsin isokokoinen mies - varsinkin leveyssuunnassa - ja oli istunut miesten tyyliin jalat levällään. Nainen oli valittanut ahtautta, kun oli joutunut istumaan penkin laidalla "ihan karvan varassa".

Jätän tässä toistamatta papin vastausrepliikin, sillä oletan, että se on monelle tuttu. Vitsi on vanha, ja luulen, että pappi päästeli täyttä stubbia esittäessään, että juttu tapahtui äsken hänelle.

En tiedä, kertooko hän vitsejä myös harjoittaessaan ammattiaan. En ole käynyt kuuntelemassa. Ehkä hänellä on siviili-minä ja virka-minä, jotka hän osaa pitää erillään. Jonkinlainen asenteen ahtaus minulla taitaa olla, kun hieman vierastan juuri sen ammatin edustajan rehvakkaita puheita

Sitten puhuimme ruoasta. Ja rasvasta.

Minä olen oppinut välttämään eläinrasvoja, hän ei. Minä levitän leivän päälle Benecolia ja korkeintaan 15-prosenttista juustoa. Hän levittää voita ja mustaleimaista juustoa. Hänen tietojensa mukaan margariinilla ja muovilla on vain yhden molekyylin ero. Tästä en tiedä, mutta myönnän, että minä häviän maussa. Lisäksi hän kaataa kermaa kahviin ja pistää mielellään poskeensa läskisoosia ja grillimakkaraa ja vispaa kakun päälle paksun kerroksen kermavaahtoa.

Kosmoksessa minä olen tottunut tilaamaan paistetut silakat. Tietoisena siitä, että ne on paistettu voissa. Niin nytkin, seuralaiseni samoin, juomaksi oluet. Hän pisti kahviin kolme sokeripalaa, minä en yhtään.

Ei tätä voissa paistettua lounasta minulla usein tapahdu. Edellinen kerta oli tammikuussa. Silloin minulla oli naisseuralainen, ja hänellekin kelpasivat voissa paistetut silakat, vaikka hän oli terveysalan ammattilainen.

Pitkän lounaan jälkeen erosimme kadulla ravintolan edessä. Hän toivotteli minulle kaikenlaista. En kuitenkaan välittänyt tuoda esiin teologisia epäilyjäni toivotusten vaikutuksista. Minä tyydyin toivottamaan hänelle hyvää illanjatkoa.





sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Ruisleipää ja elokuvaa



Päivän mittaan tuli taas kohdatuksi kaksi jännittävän erikoista aistinautintoa. Ensimmäinen suun, jälkimmäinen silmien kautta nautittuna.

Menin lounaalle entisen sihteerini neiti B:n kanssa. Näitä sattuu nykyisin pari kolme kertaa vuodessa, ja hän lupaa aina avokätisesti tarjota lounaan. Minun osuudekseni jää ainoastaan maksaa. Toiveena on kuulla tuoreimmat juorut entiseltä työpaikaltani.

Neiti vie minut aina lounaalle hampurilaisbaariin, tällä kerralla Kaisaniemen Fennia-kortteliin. Siihen kotimaiseen. Hänelle tarjoaminen tarkoittaa sitä, että hän kantaa sapuskat pöytään sillä aikaa kun minä jään kassalle maksamaan.

Minä valitsin terveellisesti ruishampurilaisen. Se oli ilmeisesti reissumies-leipä ja välissä jokin pihvi ja sipulia ja tomaattia. Ja majoneesia, mutta ei niin paljon kuin kerrosaterioissa, joten tursuaminen oli vähäisempää eivätkä parta ja viikset eivät sotkeutuneet yhtä pahasti kuin ennen. Juomaksi tuli Coca-colaa.

Tätä tarkoitan erikoisella aistinautinnolla. Luonnehdinta on ironinen. Ruisleipä ja Coca-cola. Sanoisinko, että pikantti yhdistelmä, ollakseni hienotunteisen kohtelias.

Musta juoma lanseerattiin Suomeen olympialaisten aikaan 1952. Silloin sitä markkinoitiin ilmeisen vakavin naamoin nimityksellä "alkoholiton kansankonjakki". Olisikohan ollut piiloironinen?


 Jos voin leuhkia edes yhden paheen puuttumisella (kymmenen vuotta sitten loppuneen tupakoinnin lisäksi), niin se puuttuva pahe on limsan juonti. Lapsena join kyllä sitruunasoodaa ja murrosiässä omenaolutta, mutta sen jälkeen ei mitään. Ehdottomasti ei mitään, paitsi nämä neiti B:n tarjoamukset. Ja nekin jäävät pieneksi maisteluksi. Iso pahvimuki jäi melkein juomatta. Ruisleivän kanssa pitää olla jotain muuta, mieluiten vettä.

Sitten se toinen.

Yle-Teeman mainio elokuvafestivaali tarjosi tänään Michael Powellin & Emeric Pressburgerin "Punaiset kengät" (1948). Olen sen toki nähnyt ennenkin, mutta siitä on kauan. En voi väittää, että balettielokuva-genre olisi varsinainen suosikkini, mutta tämä on jotenkin maaginen. Sama kokemus taitaa olla monella muullakin, sillä tämä elokuva sijoittuu jatkuvasti kaikkien aikojen parhaiden listalla kärkipäähän.

Minulle elokuva avautuu ristiriitaisten aistihavaintojen mallitapauksena. Se on omituinen realismin ja fantasian yhdistelmä. Siinä on yhtä aikaa romantiikkaa ja ekspressionismia. Se on yhtä aikaa herttainen päiväuni ja painajainen. Se on yhtä aikaa psykologinen draama ja lämminhenkinen satu, vaikka sen loppu ei olekaan sadunhenkisen armelias.

Jos joku elokuva pitäisi katsoa isolta valkokankaalta, niin se on tämä, sillä se on yksi kaikkien aikojen Technicolor-elokuva. Silti katsoin sen nyt televisiosta, ja hyvältä sekin tuntui. (Jos joltakulta jäi elokuva näkemättä, se on katsottavissa Yle-areenasta kuukauden ajan.)

 -   -   -  

Vielä yhdistävä tekijä näille kahdelle kokemukselle, Coca-colalle ja ohjaaja Michael Powelille.

Kun Powell  teki elokuvaa "Kysymys elämästä ja kuolemasta" (A Matter of Life and Death 1946), yksi tapahtumapaikka oli taivasten valtakunta. Kun hän suunnitteli, millaista rekvisiittaa sinne sijoitetaan, hän halusi näkyvälle paikalle Coca-cola-automaatin.

Ruisleivästä minulle ei ole tietoa. Luultavasti ei.


perjantai 27. marraskuuta 2015

Jalan alla



Ostin kengät. Ne olivat aika kalliit, 126 €. Mutta olivathan ne kotimaiset.

Ostos oli pitkään harkittu. Minulta puuttuivat kunnon talvikengät, ovat puuttuneet jo monta talvea. Ostos on jäänyt tekemättä, koska kahteen vuoteen ei ole ollut talvea, joten puute ei ole haitannut. Nyt vaisto sanoo, ettei Helsinkiin enää voi tulla uutta melkein lumetonta talvea.

Ostin kengät pienestä puodista. Sellaisiakin vielä on, ainakin Helsingissä. Sain hyvän palvelun. Nuori myyjätär jaksoi etsiä minulle sopivaa mallia ja availla laatikoita.

Olen aika vaativa kenkäasiakas. Alaselän vaivat liittyvät mielestäni kenkien kantapään korkeuteen. Jos sitä ei ole tarpeeksi, selkävaivat lisääntyvät. Halvat ulkomailla valmistetut kengät ovat usein kantapään alta liian littanat. Nyt tuli ensivaikutelma, että löytyi sopivat. Riittävän leveää malliakin, minulla kun on landepaukun leveänmallinen jalka.

Minulla siis pitää olla jonkin verran korkoa kantapään alla. Silti olen vanhemmiten tullut mietteliääksi naisten äärikorkeakorkoisten kenkien merkityksestä. En kiistä niiden näyttävyyttä maskuliinisen katseen kohteena, mutta onko se peruste yhtään millekään? Kävelyn täytyy olla yhtä helvettiä. Toisaalta - mitäpä ihminen ei tekisi pariutumisvietin hyväksi.

Minun pariutumisviettini äärimmäisin kenkävalinta oli Beatles-bootsit joskus 16:n ikävuoden paikkeilla. Niissä oli kyllä aika korkea korko, ja epämukava muistikuva niistä jäi. En ole varma, oliko bootseilla vaikutusta onnistumisiin. Vaikeinta oli saada äiti suosiolliseksi, sillä hän joutui maksajaksi kenkäkaupassa.




keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Hotellielämää


Ensimmäinen lapsuuden muistikuvani hotellissa asumisesta sijoittuu Jyväskylän keskustassa sijaitsevaan hotelli Jyväshoviin. En toki itse asunut hotellissa vaan pääsin käymään siellä vanhempieni kanssa tapaamassa Amerikasta tullutta sukulaispariskuntaa. Tämä tapahtui joskus 1950-luvun loppupuolella. Olin silloin alle kymmenvuotias.

Minusta hotelli oli henkeäsalpaavan hieno paikka. Käytävillä ja huoneissa oli punaiset kokolattiamatot. Kalliin näköisiä koristeita oli joka puolella. Ihmeellisin oli kylpyamme, sitä olisin halunnut kokeilla mutta en saanut.

Suorastaan tyrmäävä oli tieto, että itse presidentti oli hiljattain asunut Jyväshovissa, samoin Armi ja Gil. Oli se hieno paikka. Istuimme hetken ravintolassa ja kuvittelin, onkohan Kekkonen istunut samalla tuolilla kuin minä. Saimme Amerikan-tuliaisiksi isälle hawaiji-paidan ja solmion. En muista, että isä olisi koskaan pitänyt niitä. Minä pidin paitaa, kun koulussa järjestettiin naamiaiset.

Myöhemmät kokemukseni hotelleista ovat häivyttäneet hohtoa. Hotellissa asumisesta on tullut vastenmielistä. En ymmärrä, miten jotkut kestävät sitä suuret määrät.


 Viime viikolla asuin kolme yötä vaasalaisessa neljän tähden hotellissa. Huoneessa oli liian lämmintä, ja kun väänsin lämpöä pienemmälle, kohta oli liian kylmää. Sänky oli liian pehmeä, nukuin huonosti. Mikähän siinäkin on, että hotellien sängyt ovat yleensä liian korkeita. Nukkumaan mennessä on vaikeuksia päästä sänkyyn, kun jalat eivät ole riittävän pitkät. Peppu ulottuu vain nippa nappa patjan reunalle. Ja kun patja on laidastakin upottavan pehmeä, siitä meinaa liukua istumaan lattialle. Valitsin tietysti seinän puoleisen sängyn, jotta edes siihen suuntaan oli turvallista pyörähtää.


Aamiainen on sentään kohtalaisen tasokas. Minulla on vähän taipumusta ottaa noutopöydästä liikaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Kaksi mukia kahvia, hedelmäjugurtti, yksi juustovoileipä ja valikoima vihanneksia ja hedelmiä. Ei paistettuja nakkeja, ei pekonia, ei kananmunia.

Kolme perusasiaa löytyy jokaisesta hotellihuoneesta. Kallis minibaari, iso peili ja paksu Raamattu. Ilmankin voisin olla.



Jos istuu pitkän illan kirjoituspöydän ääressä katsellen naamaansa peilistä, tulee taatusti tarve ottaa lohdutusta minibaarista, monilla varmasti myös laatikossa olevasta Gideonien lahjoittamasta Raamatusta. Vaihtoehto on lähteä hotellin yökerhoon.

Minä en tällä kerralla tehnyt näistä mitään. Istuin kyllä peilin edessä pitkään mutta otin silmälasit pois, etten näkisi tarkasti. Iltaeväät olin käynyt ostamassa läheisestä citymarketista. Minulla oli myös omaa luettavaa mukana. Raamatun olen sitä paitsi lukenut opiskeluaikoina. En teologisista syistä vaan kirjallisuuden historian merkkiteoksena, jonka antamat vaikutteet myöhempään kirjallisuuteen on syytä tuntea.



Valokuvasin kaikki kolme kohdetta, sillä idea kirjoittaa blogiin valitusvirsi kypsyi siinä ison peilin edessä naamaa (ilan silmälaseja!) katsellessa.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Niin kuin aina ennenkin



Minussa tuntuu olevan outoa vetovoimaa. Hienommin siitä käytetään nimitystä charmi.

Charmini vetoaa erityisesti juopuneisiin ihmisiin. Ei aggressiivisiin vaan sellaisiin, jotka ovat juttutuulella, jotka tulevat heittämään huulta. ja taputtamaan olalle, että sinä olet hyvä jätkä. Nämä veitikat osaavat aina valita minut isostakin väkijoukosta. Se ei johdu katsekontaktista, osaan välttää sitä siinä kuin muutkin. Jotain muuta siinä täytyy olla. Olen kai oikeasti hampuusin näköinen, parta ja kaikki.

Näin tapahtui viimeksi eilen Vaasan rautatieasemalla. Olin kolmen yön reissulla Pohjanmaan pääkaupungissa. Odotin räntäsateessa junaa, kun tällainen ikäiseni känniläinen keksi minut joukosta ja tuli höpöttämään. Jotain hän selosti minulle, ehkä kertoi vitsejä. En oikein saanut selvää, mutta kovasti meitä nauratti.

Nauraa piti vaikka en ollut hyvällä tuulella. Reissu oli ollut rasittava, ja hotellissa nukun aina huonosti. Onneksi juna tuli ajoissa ja sain pätevän syyn irtautua

Junassa yritin ensin lukea tabletilta lehtiä ja facebookia mutta en kauan jaksanut. Onneksi viereinen istuin pysyi tyhjänä, ei osunut edes charmiini langennutta matkakumppania paikalle, joten ei tarvinnut seurustella.

Olen aina nauttinut junassa matkustamisesta. Valitsen aina junan jos mahdollista. Lentokonetta vältän. Junassa ei tule pelkoa putoamisesta. Junassa voi miettiä syvällisiä.

Kun nelisen tuntia katselee junan ikkunasta marraskuisen hämärän räntäsateen läpi radanvarren pajukkoa, tulee sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, että elämä on tukevasti kohdallaan.




torstai 19. marraskuuta 2015

Kamalia koulumuistoja



1950- ja 60-luvun koulu oli tehokas aiheuttamaan lapselle pelkoja. Minulle se tuotti kammon ainakin musiikki- ja liikuntatunneilla harjoitettavia toimintoja kohtaan. Monille se tuotti myös kauhukokemuksia luokan edessä esiintymistä kohtaan, mitä tapahtui eniten äidinkielen tunneilla pidettävien esitelmien muodossa. Tältä häiriöltä minä kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä vältyin. Opin suorastaan pitämään esiintymisestä luokan edessä, kunhan sen sai tehdä puhuen, ei laulaen. Aikuisena siitä tuli ammattikin.

Yksi koulun aiheuttama pelko ei liittynyt opetukseen vaan terveydenhoitoon.

Olisikohan ollut kansakoulun kolmas luokka, kun koko luokka vietiin jonossa terveydenhoitaja rva Erosen vastaanottohuoneeseen. Siellä meidät komennettiin riisumaan paidat pois. Sitten Eronen sipaisi jotain ainetta pumpulitupolla rintaan ja pisti laastarilapun päälle. Viikon kuluttua mentiin uudestaan vastaanotolle. Nyt Eronen repäisi laastarin irti ja katsoi, mitä sen alla oli.

Kaikki muut selvisivät testistä paitsi minä ja luokkatoverini Irma U. Me kaksi jouduimme rokotukseen. Irma itki ja rimpuili vastaan. Tarvittiin opettaja pitelemään kiinni, jotta hänet saatiin rokotettua. Minä menin ilman pitelijää mutta pelkäsin aivan hysteerisesti. Kyllä se sattuikin.

Vuoden kuluttua sama laastarilappuliimaus toistui. Ja taas olimme minä ja Irma ainoat, jotka vietiin pistettäväksi. Ja sama uudestaan kolmantena vuotena, vaikka kansakoulu oli jo muuttunut oppikouluksi. Irma rimpuili vastaan, minä olin alistuvaisempi. Sattui se kyllä aika pahasti.

Epäselväksi jäi, mikä minun ja Irman rintaan liimatun laastarilapun alla oli vikana, että vain meidät vietiin kidutukseen ja kaikki muut armahdettiin. Epäselvää se on vielä tänäkin päivänä. Vaikka olimme vähän alle ja vähän yli kymmenvuotiaita silloin 60-luvun taitteessa, ei ikävä kokemus ole päässyt unohtumaan.

Tästä olen kuitenkin päässyt täydellisesti ohi. Tämä muinainen muistikuva juolahti kuitenkin tänään taas mieleen, kun kävin terveyskeskuksessa ottamassa rokotuksen kausi-influenssaa vastaan. En pelännyt yhtään, eikä sattunut yhtään. Aina se kuitenkin juolahtaa mieleen, vaikka kaikenlaisia rokotuksia on kertynyt aikuisvuosien varrella vaikka kuinka paljon. Vuosikymmeniin en ole enää pelännyt. Yksikään pistos ei ole sattunut niin kuin ne muinaiset rva Erosen pistokset.

Kai minussa kaikesta kehityksestä huolimatta elää sisälläni elämäni loppuun asti häivähdys siitä arasta ja ahdistuneesta koulupojasta.



(Kuva: Topi Ruotsalainen - kuva Kiasma-näyttelystä 2013)


tiistai 17. marraskuuta 2015

Mukaan autiolle saarelle 2



Aamun Helsingin Sanomat tarjosi pienen yllättävän yksityiskohdan, joka vei minut mennessään pienelle tutkimusretkelle omaan kirjahyllyyni. Ei Hesari kovin usein sellaiseen kykene.

Henkilöhaastattelussa oli 70 vuotta täyttävä entinen eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja. Ohimennen hän antaa kolme vihjettä, mitkä kirjat kannattaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Teema on siis sama kuin minulla eilisessä blogikirjoituksessani, elokuva on vain vaihtunut kirjallisuudeksi.

Kertakaikkisen hyviä vinkkejä. Kolmosena on Ulla-Lena Lundbergin Jää, kakkosena Albert Camus´n Putoaminen. Se minun yllätykseni on ykkösenä: Rabindranath Tagoren Puutarha.

Näin Lehtimaja perustelee valintansa: 
"Nämä upeat rakkausrunot sain aikanaan tyttöystävältä joululahjaksi, kun olin 1967 turvaamassa rauhaa Kyproksella, Afroditen saarella. Voimaannuttavia muistoja kerran koetusta nuoruudesta." 

Fiksua väkeä nämä juristit. Heistä taitaa olla vallalla vähän turhan yksi-ilmeinen mielikuva. Kemppisen toki tiedämme, kuuluisiko Lehtimaja myös mielikuvan rikkojien joukkoon?

Pitihän minun kaivaa Tagoren Puutarhuri esiin, kun se kirjahyllyssäni on. Ja olenhan minäkin ollut nuori vuonna 1967 ja saanut kirjoja tyttöystäviltä, ja antanut tietysti myös. Puutarhurin olen kuitenkin ostanut itse. Jos en ihan väärin muista, ostin sen Pentti Holapan divarista Kampintorin laidalta joskus kauan sitten.

Tagore (1861 - 1941) oli intialainen runoilija, filosofi ja muusikko. Kieli oli bengali. Hän oli yksi varhaisimmista nobelisteista (1913). Puutarhurin luin heti kun sen ostin, muuta en muista lukeneeni. Wikipedia ilmoittaa, että Puutarhuri on suomennettu 1967, mutta se on väärä tieto, sillä minun kirjani on painettu jo 1924. Suomentaja on itse Eino Leino. Bengalia Leino ei tainnut osata, sillä hän suomensi kirjan englanninkielisestä käännöksestä. Lehtimajan käyttämä nimitys "runo" on epätarkka, sillä Leino käyttää määritelmää "suorasanainen runoelma".

106-sivuinen kirja on nyt minulla vasta puolivälissä, sillä tällaista tekstiä ei voi lukea nopeasti.

Hidastavana tekijänä oli myös vanhan kirjan nimiösivun merkinnät. Ne pistivät ajatukset liikkeelle. Millaisia vaiheita tällä kirjalla onkaan ollut ennen kuin se on Holapan divarista päätynyt minun kirjahyllyyni. 

Kirjassani on nimiösivun yläkulmassa käsin kirjoitettu "Kaleville 1 / 4 1942  Sanni". Onkohan siinä joku tyttöystävä antanut rakkausrunokirjan lahjaksi poikaystävälle? Alempana löytyy leima "Sairalan alkoholistihuoltola Mikkeli ja erilaisia numeromerkintöjä, jotka vaikuttavat kirjaston merkinnöiltä. Miten kirja on "Kalevilta" alkoholistihuoltolaan päätynyt? Vaisto kertoo, että jotain ongelmaa on ollut.

Onkohan ollut vielä muita välivaiheita, ennen kuin kirja on siirtynyt Holapan divariin ja minulle. Jotenkin mutkan kautta tuli mieleen Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Nekin siirtyivät mieheltä miehelle sodassa. Välillä oli isojakin ongelmia, kuten kuolemista. Välillä pienempiä häiriöitä, kuten häviämisiä korttipelissä.

Minun kirjani vaiheet? Mikrohistoriaa.





maanantai 16. marraskuuta 2015

Mukaan autiolle saarelle



Sodankylän elokuvafestivaaleilla Peter von Baghilla oli tapana kysyä kaikilta vierailta heti aluksi, minkä elokuvan tämä haluaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Kun häneltä itseltään kerran kysyttiin sama kysymys, vastaus kuului: John Fordin Vaitelias mies (The Quiet man - 1952).

Vaitelias mies tuli äsken televisiosta Yle-Teeman viikon klassikkona. Pitihän se taas katsoa.

Petterin valintaa pidettiin hieman yllättävänä. Miksi hän ei valinnut kirjallisen tuotantonsa keskeisintä elokuvaa, Hitchcocin Vertigoa? Tai Chaplinia, Renoiria, Felliniä, Bergmania, Godardia tai muita, joista hän niin suuresti lumoutui laajassa tuotannossaan?

Onhan Vaitelias mies ihan mahtava elokuva. Se on komediallisesti virittynyt rakkauselokuva, joka sijoittuu vanhan Irlannin maaseudulle. Päähenkilöt John Wayne ja Maureen O´Hara rakastuvat mutta kohtaavat monenlaisia esteitä. Varsin originelli irlantilaiskylän väki noudattaa ikivanhoja paikallisperinteitä. Kirkossa käydään mutta ei olla erityisen hurskaita, sillä krouvissa ryypätään portteria, välillä tapellaan, välillä petkutetaan, välillä riiataan. Lopussa pääpari saa toisensa ja kaikki nämä kultaiset ihmiset oletettavasti elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Mutta en minä tätä elokuvaa autiolle saarelle ainoaksi viihdykkeeksi valitsisi. Parempiakin tietäisin.

Tällaiset valinnat ja suosikkilistat ovat totta kai eläviä ja muuttuvia tekohetken tunnelmia. Seuraavana päivänä valinnat voisivat olla toiset, vuoden kuluttua kokonaan erilaiset.

Peter von Baghiin liitetään määritelmä "elämää suuremmat". Hän piti sen nimistä esitelmäsarjaa radiossa, ja niiden pohjalta julkaistiin kaksi paksua kirjaa. Kirjoihin hän valitsi yhteensä sata mieleistään "elämää suurempaa" elokuvaa, jotka hän kuvailee laajasti. Ehkä voisi käyttää termiä "tulkitsee", vaikka kyseessä ei ole ollenkaan tieteellisyyteen pyrkivä esitys.

Olen pitänyt tapana lukea von Baghia etukäteen aina kun listalla oleva elokuva on tulossa katsottavakseni joko televisiossa tai Elokuva-arkistossa. Kirjoitukset avaavat silmiä yksityiskohdille ja tarkentavat havainnointia. Hyödyllistä kokemuksen avaamiseksi.

Liitän Baghin listan tähän, sillä se ei varmaankaan ole kaikille tuttu. Se on aika hyvä lista (ihan kaikkia listalla mainittuja en tunne). Valinnat ovat perusteltavissa. Joitakin elokuvia minä lisäisin listalle oman mieltymykseni mukaan. Bergmanin Seitsemäs sinetti tai Kesä Monican kanssa, Zinnemannin Sheriffi, Tavianin Isäni, herrani, Fellinin Amarcord, Allenin Annie Hall jne.  Hitchcocilta pistäisin Takaikkunan etusijalle ennen Psykoa, ja jotain muuta pientä. Muutaman osaisin myös poistaa listalta, varsinkin Altmanin. Mutta nämä ovat makuasioita. Ehkä lukijoillakin olisi omia lisäys- ja poistoideoita?





lauantai 14. marraskuuta 2015

Tottelemattomuus



Poikkesin Kiasmassa Tottelemattomuuskoulussa. Se on taiteilija Jani Leinosen luomus.



Viihdyin kyllä harvinaisen hyvin tuossa opinahjossa. Sen sijaan on hieman kyseenalaista, opinko siellä mitään uutta. Minulla nimittäin oli aika hyvät pohjatiedot koulun erikoistumisalalta jo vanhastaan. Mutta kyllä se hyvästä kertauksesta kävi.

Kävelen melkein päivittäin Helsingin yliopiston päärakennuksen ohi.  Se on vanha opinahjoni. Siellä ei tottelemattomuutta opetettu, ellei sitten sellaiseksi lueta akateemista vapautta. Sitä opin, siitä innostuin ja sitä olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt noudattaa opintojen jälkeenkin. Se on elämänasenne.



Yliopistoaika oli varmaankin elämäni innostavinta aikaa. Talon ohi kulkiessani katse kääntyy aina haikein mielin kuvassa näkyviin ylimmän kerroksen ikkunoihin. Päärakennuksen uuden puolen - Fabianinkadun puolen - neljäs kerros oli kotipesäni, suurelta osin myös kolmas kerros. Hyvin suurelta osin myös alimman kerroksen "kuppila". Olen ohi kulkiessani välillä pikkuisen katunut, kun en jatkanut maisterintutkinnon jälkeen. Väylä oli kyllä avoin, mutta valitsin toisin. Eipä silti, ei valitsemani tiekään huono ollut.

Ohi kulkiessani huomasin, että jotain erityistä oli yliopistolla tekeillä. En tiennyt, mitä, eikä minulla ollut aikaa jäädä selvittämään asiaa. Se oli vahinko, sillä jälkeenpäin minulle selvisi, että tekeillä oli oikein isoja asioita.

Siellä oltiin puuhaamassa tottelemattomuutta.

Syytä onkin. Siitän tähän linkin aihetta käsittelevään blogikirjoitukseen. Se on niin terävä ja näkemyksellinen, että en ryhdy sitä referoimaan - latistaisin vain äärettömän tärkeän sisällön. Lukekaa itse - täältä.  











torstai 12. marraskuuta 2015

Tuhmien poikien lehti



Ajankohtainen Kakkonen lähetti tiistaina muisto-ohjelman konkurssiin menneelle printtimedian vähemmän arvostetulle edustajalle, Jallu-lehdelle. Ohjelma aiheutti ristiriitaisten tunteiden täyttämiä muistikuvia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin, että en ole ollut tekemisissä tämän julkaisun kanssa. Olen minä. Aktiivisin kausi sattui 1960-luvun puolivälin paikkeille. Olin silloin noin 15-vuotias. Rohkenen väittää, että niinä aikoina huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista miehistä oppi tuntemaan lehden, tosin aika yksinäisissä ja syrjään vetäytyneissä oloissa. Myöhempinä ikävuosina yhteys katkesi, tosin näkihän sen kansikuvan joka kerta R-kioskilla käydessään, jos sattui kääntämään katseen ylähyllyn suuntaan.

Ensikosketukseni lehteen muistan tarkasti. Äiti vei minut parturiin, olin varmaankin alakouluikäinen. Äiti lähti omille asioilleen, minä jäin odottamaan vuoroani. Odotuspenkin vieressä oli lehtiä, otin siitä päällimmäisen. Parturitäti kuitenkin nappasi minulta lehden pois. Jäin ihmettelemään, ja lehden nimi painui muistiini.

Keskikoulun loppupuolella lehteä alkoi näkyä koulussa. Sitä vaihdettiin. Jostakin niitä vaan ilmestyi. Varsinkin luokkatoverini Jorma H:n varasto vaikutti runsaalta. Oli hänellä rankempiakin lehtiä, ruotsin- ja tanskankielisiä. Hänellä oli isoveli, joka oli muuttanut töihin Ruotsiin Volvon tehtaille Göteborgiin.

Tätä kautta tarjoutui poikaporukoille vahva pohja keskustella omista kokemuksistamme lehtien erityisosaamisalueilla.

Olen blogissani usein maininnut, että minun kesäkotini aitan ullakolla on valtaisat kasat vanhoja lehtiä. Minulla on kesäisin tapana selailla niitä. Kasoista löytyi myös kaksi Jallua, molemmat vuodelta 1962. Tässä näkyvät kuvat ovat niistä. En tiedä, mistä lehdet ovat aitan ullakolle tulleet. Minä itse taidan olla epäilysten ulkopuolella, sillä olen lehtien ilmestyessä ollut 11-vuotias. 


Luin jutut tarkasti ja skannasin kuvia talteen. Olivat ne aika reppanoita lehtiä. Kansikuva kertoo koko lehden tyylilajin. Paljas pinta jää siihen, että on hieman avoimia kaula-aukkoja. On maalattuja töröhuulia, pörröisiä tukkalaitteita, hieman polven yläpuolelle ulottuvia kolttuja. "Tosikertomuksissa" annetaan ymmärtää, että joku alkoi huohottaa. Näyttävintä kuvaa tarjosi näyttelijä Liana Kaarina, joka kirmaili bikineissä rannalla.

Ja sitten oli vielä drinkkien sekoitusreseptejä, Jallu-vaarin kommentteja lukijoiden kysymyksiin ja julkkisjuoruja. Tammikuun numerossa julkkiksia oli tarkkailtu mm. Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kovin kesyä kamaa, täytyy todeta.


Kevyet mullat kuolleelle lehdelle. En jää kaipaamaan, mutta muistoja ei voi estää. Lehden toimialaan liittyy vakavia ongelmia, sen ymmärrän nyt, aikamiehenä, en koulupoikana. En kuitenkaan nosta niitä tässä esiin, mutta se ei tarkoita väheksymistä.


tiistai 10. marraskuuta 2015

Puutostila




Tunnen kärsiväni ankarasta puutostilasta.

En tarkoita vitamiinipillereitä. Niitä en ole koskaan syönyt, vaikka ilmeisesti olisi pitänyt, jotta olisin tullut pirteämmäksi.

Tarkoitan kirjastopuutostilaa. Töölön kirjasto on nimittäin ollut jo pitkään remontissa. Minulla ei ole lähikirjastoa, johon voisin ohimennen poiketa tutkiskelemaan hyllyjä, sattuisiko löytymään jotakin sytyttävää. Tai selailemaan lehtiä. Lähikirjastoni remontti jatkuu vielä toivottoman pitkään.

Kymppikirjasto vanhassa Postitalossa on kyllä kävelyreittini varrella ja siellä poikkeankin usein. Mutta sen valikoima on vähän yksipuolisesti musiikkiin painottuva. Kallion kirjasto ei ole ihan kävelymatkan päässä. Se olisi kyllä tunnelmaltaan sellainen kuin perinteisen kulttuurikeitaan tulee olla. Uusi keskustakirjasto (kuva) on vasta kaivinkoneiden tekemä kuoppa.


Uudesta keskustakirjastosta odotan kyllä paljon. Havainnekuvassa (etualalla) se näyttää hyvältä. Paikkakuntaa huonosti tunteville esittelen hieman sen sijaintia. Keskellä kuvaa näkyy rautatieaseman torni. Oikeassa alakulmassa on Musiikkitalo. Eduskuntatalo jää hieman kuvan ulkopuolelle oikeassa laidassa. Kaarevakattoinen talo oikeassa laidassa on Kiasma, nykytaiteen museo. Lasiseinäinen rakennus siitä vasemmalle on Sanomatalo, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimitustalo. Etualan vesialtaat ovat rakentamatta ja taitavat jäädäkin.

Minun pitää siis mennä Rikhardinkadun vanhaan pääkirjastoon (toinen kuva). Se sijaitsee lähellä ykköskuvan oikeassa ylänurkassa näkyvää kaksitornista Johanneksen kirkkoa. Se on kirjasto minun mieleeni, vanhanaikainen, sokkeloinen, monikerroksinen, täynnä aitoa kirjastotunnelmaa.

Pentti Saarikoski kirjoitti nuorena (1957) päiväkirjaansa:

"Kävelin Esplanaadin puistikon kautta Kaupunginkirjastoon. Istuin siellä puolisen tuntia lueskellen Parnassoa. Aurinko kultasi tyttöjen hiukset."

Minä tein täsmälleen samoin kuin Saarikoski. Minä kun olen vähän tällainen stalker, joka seurailee milloin kenenkin jalanjälkiä.

Esplanadin puistosta oli aivan luontevaa kääntyä kohti kaupunginkirjastoa. Vähän oli ylämäkeä, mutta ei se haitannut. Perillä rupesin selailemaan Parnassoja. Eivät olleet entisten veroisia. Katselin tyttöjä, kun kerran Saarikoskikin. Mutta ei näkynyt auringon kultaamia hiuksia.

Ei ole aika enää niin kuin ennen. Ei edes kirjastoissa.







Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...