torstai 30. huhtikuuta 2015

Suunnitteilla hulinointia



Kutsu kävi. Kaatosadekaan ei estänyt lähtemästä entisen työpaikan vappulounaalle. Oikeampi nimitys olisi tietysti vapun aatonaaton lounas. Onneksi Töölöntorilta pääsee Kruununhakaan raitiovaunulla. En pahasti kastunut.

Kylmä kalapöytä oli mieluinen. Jälkiruoaksi oli tippaleipiä. Niihin en koskenut. Väittävät rasvaisiksi. Simaa otin. Siinä oli monta rusinaa. Kummallista, että siman rusinat ovat aina niin pulleita. Ihan kuin niissä ei olisi koskaan ryppyjä ollutkaan. Syytä en ymmärrä.

Kotona menin kellariin avaamaan koristelaatikon. Joulutonttujen ja pääsiäistipujen seasta löytyi vappuviuhka. Sitä tarvitaan taas. Aion lähteä hulinoimaan. Saatan poiketa Mantan patsaan lakitukseen, jos sää on siedettävä. Sen jälkeen on kutsu ravintola Kosmokseen. Ex-sihteerini neiti B. on hoitanut pöytävarauksen. Kosmoksessa en ole käynytkään aikoihin. Viimeksi olin siellä tapaamassa hyvää ystävää tammikuussa. Söimme silakoita, ne ovat ravintolan suosikkiannos.

Ylioppilaslakkia en taida ottaa nytkään, vaikka se on tallella. En ole koskaan ottanut. Se tuo mieleen epämiellyttäviä muistoja.

Nuorena vappua istuttiin aina Vanhan ylioppilastalon kuppilassa (kuva). Myöhemmin vappulounaan paikat vaihtelivat: Bulevardia, Messenius, Risuhokki, White Lady. Nyt on varaus Eliteen. Se sijaitsee nurkan takana. Ei tarvita taksia kotimatkalle.

Jos vähänkään tunnen itseäni yli neljänkymmenen aikuisvuoden kokemuksella, luulen että hulinointini pysyy kohtuullisen maltillisella tasolla. Sisäinen optimistini huomaa, että taitaa tulla kesä. Sisäinen pessimistini näkee tilanteen realistisemmin. Syksyn alkuun on enää neljä kuukautta.




maanantai 27. huhtikuuta 2015

Aikaansa edellä



Lääkereseptit vanhenivat. Tuli pieni tenkkapoo, miten uusiminen tapahtuu näin sähköisen reseptin aikaan.

Paperireseptin aikaan se oli helppoa. Piti vain viedä vanhentunut resepti terveyskeskuksen aulassa olevaan kirjelaatikkoon. Viikon kuluttua sai hakea uusitun paperin ilmoittautumisluukulta. Mutta nyt se ei enää käy. Ei ole kirjelaatikkoa eikä paperia siihen pistettäväksi.

Rationaalisen päättelyn miehenä aavistelin, että homman voi nykyisin hoitaa tietokoneella.

Ei kun toimeksi. Oman terveyskeskuksen sivulta ei löytynyt mitään ohjetta. Siellä vain "suositeltiin kaikille sähköisen asioinnin sopimuksen tekemistä". Minä olen sen jo tehnyt. Toisesta kohdasta löytyi "lue lisää terveysaseman sähköisestä asioinnista". Sinne!

Löytyi pitkiä tekstejä, joiden mukaan Omakanta-palvelusta voi tarkistaa, ovatko reseptini voimassa. Mutta minä tiesin tarkistamattakin, että eivät ole. Samassa kohdassa kerrottiin myös, että voin Omakannasta katsomassa omia terveystietojani. Uteliaisuus heräsi.

Siellä olivat reseptini ja niiden perässä maininta, että eivät ole voimassa. Ei kuitenkaan näkynyt mitään sellaista, josta olisi päässyt niitä uusimaan. Sen sijaan löytyi eräs unohtumaan päässyt asia. Kävin nimittäin viime marraskuussa terveyskeskuksen laboratoriossa verikokeessa. Silloin luvattiin, että saan lääkäriltä tekstiviestin sitten kun tulos on valmis. Siitä on nyt yli viisi kuukautta, mutta tekstiviestiä ei ole kuulunut. Täällä Omakannassa tulos oli. Nyt sen tiedän. Hieno homma. Ainoa harmi vaan, että desimaalin tarkkuudella ilmoitetusta tiedosta ei ole paljon iloa, kun tunne sen merkitystä. Varmaankin ihan hyvä tulos. Tai sitten ei.

Lopulta löytyi kohta, jossa kerrottiin, että voin mennä Helsingin terveyspalvelun e-asiointiin uusimaan reseptit. Sellainen löytyikin. Siellä oli täytettävä lomake, johon piti kirjoittaa uusittavan lääkkeen nimi ja vahvuus. Piti siis palata reseptisivulle ja copy / paste-menetelmällä siirtää pitkät ja hankalat nimet ja numerot lomakkeen ruutuun.

Systeemi otti vastaan vain yhden lääkkeen nimen. Toista lääkettä varten sama piti aloittaa alusta. Mutta lopulta homma tuli hoidetuksi. Valinta ilmoitti, että uusiminen kestää seitsemän päivää, ja saan tekstiviestin, kun uusiminen on valmis.

Kaikki siis hyvin?

Kyllä, kaikki on hyvin. Perjantaina sain peräkkäin tekstiviestejä, joissa kerrottiin yksi kerrallaan, että reseptini on uusittu. Tekstiviestien lähettäjä hieman yllätti. Se oli KELA. Miten se nyt sinne oli kääntynyt? Mutta väliäkö sillä, verenpainelääkkeitä riittää taas vuodeksi.

Sitten tuli lauantai ja Helsingin Sanomat. Siinä kerrottiin sähköisistä palveluista. Otsikko oli  "Reseptin voi syksyllä uusia verkossa". Jutun yllättävin kohta kuului näin: "Syksyllä on tulossa sellainen palvelu, että asiakkaat voivat jättää reseptin uusimispyynnön sähköisesti. Vielä se ei kuitenkaan ole mahdollista."


Vai ei ole mahdollista? Minähän sen juuri äsken tein. Todistettavasti. Kyllä tällaisesta saavutuksesta  rinta röyhistyi ja tunsi itsensä tietotekniikan sankariksi, joka on aikaansa edellä. Tietotekniikan mestari. Tulevaisuuden mies!  "Kyl mää ole senttä aika poika. Mää ihmettele oikke ittiän. Mikä mää ollenka olenka."



perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kulttuuri kukoistaa



Tämän päivän kulttuuriuutinen:
Suomalainen miesnäyttelijä on päässyt tappelemaan uuteen Hollywood-elokuvaan tunnetun tähtinäyttelijän vierelle. Muutama repliikki kuuluu rooliin. Ylen pääuutisissa näytettiin kuvia elokuvan tappelusta ja ammuskelusta ja kuultiin näyttelijän tuntemuksia menestyksen hetkellä. Nyt jäämme odottamaan printtimedian hehkutusta tällaisella kansallista itsetuntoa kohottavalla tapauksella.

Eilisen kulttuuriuutinen:
Helsingin Kallion punavihreän kuplan taiteilijat eivät ymmärtäneet riemastua vaalin tuloksesta. Siitä riemu repesi sosiaalisessa mediassa ja parissa lehdessäkin. Suvaitsematonta porukkaa! Sinne vaan kiukkujonon jatkeeksi: maahanmuuttajat, suomenruotsalaiset, tiedeuskovaiset, seksuaalivähemmistöt, punavihreät...  Kunhan nämä saadaan jyrätyksi järjestykseen, valtakunnassa on taas kaikki hyvin.

Kuva:
Lapualaisooppera (Arvo Salo - Kalle Holmberg - Kaj Chydenius: Lapualaisooppera. Ylioppilasteatteri 1966 - kuvassa Vesa-Matti Loiri).






torstai 23. huhtikuuta 2015

Mennyt maailma



Olen viime vuosina käyttänyt runsaasti aikaa vanhempieni jäämistön tutkimiseen. Aineiston keskeisin osa koostuu valokuvista, kirjeistä, korteista, muistikirjoista ja muusta sekalaisesta paperitavarasta. Olen skannannut bittimuotoiseen talteen huomattavan määrän vanhoja aineistoja.

Työ on ollut kiinnostava aikamatka perheeni ja sukuni menneisyyteen. Samalla on ollut välttämätöntä selvitellä vanhempieni sukujen historiaa, jotta osaisin sijoittaa kuvissa näkyviä henkilöitä oikeaan kohtaan pitkää tarinaa. On löytynyt kiinnostavia henkilöitä ja ihmiskohtaloita, joista en ole tiennyt mitään.

Osa valokuva-albumeista on minulle lapsuusvuosilta tuttuja. Osa on ennen näkemättömiä. Äitini on kirjoittanut huolellisesti vanhimpien albumeitten kuvien alle tiedot kuvan henkilöistä, paikoista ja vuosiluvuista.

Nyt olen päässyt albumit loppuun. Vuorossa ovat pahvilaatikot, jotka ovat täynnä kuvia ja kirjeitä. Niissä ei ole tietoja kuvien aiheista.

Nyt etenen siis arvoitusten alueelle. Liitän yhden kuvan tähän näytteeksi. Olen sitä katsellut tarkasti, löytyisikö kuvasta yhtään tuttua. Ei löydy. Kuvan tekee mielenkiintoiseksi sellainen yksityiskohta, että se löytyi muutaman muun kuvan lisäksi kirjekuoresta, jonka pintaan oli liimattu romanttinen sydän-aiheinen kiiltokuva ja lisäksi kuoren ympärille oli solmittu punainen silkkinauha. Tällaisista merkeistä voi päätellä, että kuoressa olevat kuvat ovat olleet äidilleni merkityksellisiä.

En vaan ymmärrä, millä tavalla merkityksellisiä. En löydä kuvasta yhtään tutun näköistä henkilöä.

Yritän lukea kuvaa. Siinä on värivaurio, mutta se ei haittaa. Ollaan maalla, heinäpellon laidassa, ison kiven äärellä. Taustalla näkyy suuri rakennus, ehkä jonkinlainen varasto. Väkeä on paljon, nuoria miehiä ja naisia, muutama lapsikin. Ehkä kylän talojen renkipoikia ja piikatyttöjä?  Ollaan juhlavaatteissa, mutta mistään ei käy ilmi, mikä juhla. Ehkä jonkinlainen kylän nuorison kokoontuminen kesäjuhlaan. Tanssit? Useimmilla miehillä on lakki päässä.

On ilmeisesti kesän loppupuoli, sillä puissa näyttäisi olevan kellastuneita lehtiä. Pukeutumisesta arvioisin, että ajankohta on 30-luvun puoliväli tai loppupuoli. Tapahtumapaikasta minulla ei ole minkäänlaista aavistusta.

Kuvalla on jonkinlainen liittymäkohta äitini / sukuni historiaan. Jos joku lukijoista osaa lukea kuvasta lisää yksityiskohtia, otan kiitollisena havainnot vastaan. (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla).





tiistai 21. huhtikuuta 2015

Melankolikko miettii



Se iskee aina yhtä yllättävästi. Se ei tule hiljaa hiipien vaikka joskus matkan varrella ehkä hieman oireileekin.

Se tietoisuus iski tänään kun olin iltakävelyllä Keskuspuistossa. Piti oikein katsoa kalenterista, kun palasin kotiin. Kyllä: juhannukseen on yhdeksän viikkoa. Sehän on aivan nurkan takana.

Tämä tietoisuus kesän tulosta konkretisoitui kun näin ihmisiä lapion varressa Keskuspuiston puutarhapalstoilla, siinä Pasilan kohdalla, Ylen linkkitornin lähellä (kuva). Vielä mikään ei kasvanut, mutta optimistiset valmistelut olivat käynnissä. Vuokrapalstat ovat kooltaan yhden aarin kokoisia, mutta sellaisella alalla kasva paljon ja kaupunkilaisviljelijä kokee siinä paljon iloa. Sadon määrä ei ole tärkeintä vaan mahdollisuus tuntea kosketus viljelymultaan. Onnellisia ne joita onni suosii kilpailussa vuokrausoikeudesta.

Minä olen vielä onnellisempi, sillä minun palstani on oikeasti maalla, pohjoisella Pirkanmaalla. Minäkin viljelen. On kasvimaa, on yrttitarha, on kukkapenkkejä, on marjapensaita, on komposti, on  laaja nurmikko, on vanha torppa ja aittoja ja liiteri ja sauna ja laituri. Siellä olen viettänyt kaikki kesät lapsuudesta asti.

Nyt Pasilan palstan kohdalla tietoisuus kasvoi. Nyt on aika alkaa miettiä ensikäyntiä maalle. Se voi tapahtua heti kun sää on suotuisa muutaman peräkkäisen päivän. Ensikäynti painottuu siivoukseen. Hiiret ovat mellastaneet vanhoissa hirsirakennuksissa ja pihanurmikko on täynnä haravoitavaa. Sen jälkeen tulevat istutukset.

Sitten tulee aika joka toivottavasti on huoleton kuin perhoselle kesäpäivä. Välillä istun lepotuolissa vaahteran alla lukemassa, välillä kuljen kedolla heinä suussa.

Optimistin epärealistisia ajatuksia? Melankolikko minussa miettii, että voinko kuvitella aikaa eilisten vaalitulosten jälkeen, että tästä nykyhetkestä vielä joskus puhutaan "vanhana hyvänä aikana".




torstai 16. huhtikuuta 2015

Olemisen sielua hivelevä alakulo



Missään ei rauhoitu niin kuin hautausmaalla. Kävelykierrosta Hietaniemessä voi pitää terapeuttisena kokemuksena.

Minä olen kuljeskellut siellä jo vuosikymmenet, seuralainen oli ensimmäistä kertaa. Opas tietysti haluaa johdattaa vieraansa nähtävyyksien luokse.

Siinä on taas yksi epätasa-arvon ilmentymä. Tasa-arvo ei kukoista tuonpuoleisessakaan. Hautakiviä on tuhatmäärin, mutta suurin osa niistä on mielenkiinnottomia. Vain merkkihenkilö saa pysähtymään. Hietaniemessä merkkihenkilöitä riittää. Ne houkuttavat pysähtymään, muistamaan jonkin mieleen nousevan yksityiskohdan merkkihenkilön elämästä, jonkin tapauksen, jutun, teoksen, kaskun.

Eino Leinon hauta nosti ääneen lausuttavaksi muutaman säkeen: "Haihtuvi nuoruus / niin kuin vierivä virta - - ".  "- - Rotkoni rauhaan / kuin peto kuoleva hiivin." Muutama muistikuva elämäntyylistä - juoruiksikin niitä voisi mainita jos henkilö olisi elossa.

Topeliuksen korkean muistomerkin kohdalla kerroin  hautajaisten suuresta juhlallisuudesta puheineen ja esityksineen.

Ella Erosen muistomerkki kirvoitti puhumaan loistavan diivan runonlausuntaesityksistä.

George de Godzinskyn hauta pisti muistelemaan sympaattisen kapellimestarin sävellyksiä. Ensimmäisenä muisti löysi "Sulle salaisuuden kertoa mä voisin". Kohta jälkeenpäin löytyi "Katupoikien laulu".

Mika Waltarin hautakivi ihmetytti vaatimattomuudellaan. Ihan kuin olisi unohdettu koko mies.

Alvar Aallon rapistunut marmorilaatoitus sai hyväksyntää - sopii oikeastaan aika hyvin.

Tarmo Mannin muistomerkki antoi aiheen muistella jäähyväisnäytännön erikoista ideaa. Juhlakalu vain istui näyttämöllä eikä sanonut tai tehnyt mitään.

Jussi Jurkan kivi nosti muistikuvan tuttujen teinityttöjen romanttisista tunteista tunnettua näyttelijää kohtaan.

E. N. Setälän iso muistomerkki  vei puheet kielitieteen historian kummallisiin koukeroihin, jotka eivät ihan kaikilta kohdin ole aivan rehtiäkään.

Mannerheimin muistomerkillä oli kaksi seppelettä. Piti tietysti tutkia, kenen laskemia ne olivat. Vieressä laaja sodassa kaatuneiden kenttä vei ajatukset sotasukupolven kokemuksiin ja omien vanhempiemme vaiheisiin.

Kekkonen pysäytti tehokkaimmin. Olimme molemmat sitä sukupolvea, joka eli nuoruutensa ja pitkälle aikuisuuttaankin Kekkosen valtakunnassa. Ja homma sujui. Vieressä lepäsi muitakin aikakauden johtajia: Paasikivi, Sorsa, Holkeri...

Menneiden ihmisten muisteleminen on tunnelmallista. Ei voi välttyä syvällisiltäkään ajatuksilta. Tulee aika jolloin minä itsekin... Pysähtyykö kukaan vaeltaja siinä kohdassa. Tuskinpa. Itsesääli on ihana tunne. Siinä piehtaroi perusteellisesti ja hyvin. Voi meitä.

Kuvassa kartta Hietaniemen merkkihenkilöistä. Nimilista ei ole lähelläkään täydellistä, mutta ehkä joku hautausmaavaeltaja löytää kartan avulla samanlaista olemassaolon sielua hivelevää alakuloa.




keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Pitäisi kieltää



1. Kupillinen kahvia kaatui lattialle. Hiukan sitä levisi myös vaalean maton laitaan, suunnilleen postimerkin kokoinen tahra. Nostin maton kylpyhuoneen suihkukaappiin ja pistin veden valumaan maton päälle. Kohta tahra oli kämmenen kokoinen. Matto pilalla?

2. Harjasin hampaat.  Sähköharjan vispaus tuottaa suuhun paljon vaahtoa, ja jotenkin sitä pääsi purskahtamaan mustan t-paidan rinnukselle. Kastelin heti käden hanan alla ja pyyhin märällä kädellä tahraa pois. Ensin näytti lupaavalta mutta aamulla kuivuneessa paidassa oli tahra. Myöhemmin pistin paidan pesukoneeseen, mutta ei auttanut. Paita pilalla?

3. Imuroin lattiat. Olohuoneen ikkunaverhon helma osui vahingossa imurin suulakkeen eteen ja imeytyi letkun sisälle. Kun yritin vetää verhon irti, samalla se irtosi myös ylhäältä verhotangon muutamasta nipsuttimesta ja jäi reunasta repsottamaan. Siirsin tuolin verhon eteen noustakseni kiinnittämään verhon takaisin nipsuttimiin. En ulottunut, tuoli oli liian matala. Tarvittaisiin tikkaat. Sellaisia minulla ei ole. Mikä nyt neuvoksi?

4. Pesin kirjopyykin. En ymmärrä, mitä tapahtui.  Paidat ja muut vaatteet ovat täynnä kummallista nöyhtää ja takkua. Kaikki pilalla?

Siivouspuuhista on pelkkää harmia. Pitäisi kieltää?






maanantai 13. huhtikuuta 2015

Ostaisinko?



Minä olen jälleen autoileva kansalainen. Tunnen kuuluvani joukkoon.

Autoni oli talvisäilytyksessä marraskuusta alkaen tuttavan isossa tallissa Vantaan syrjäisillä perukoilla. Vakuutusmaksut siinä säästyivät, muun hyödyn lisäksi. Nyt sain auton taas seisomaan Töölöntorille. Öljyt oli vaihdettu, tulpat uusittu, akku ladattu. Kaikki on siis valmista kesäkautta varten.

Turhan aikaisin tämä taisi tapahtua. En minä vielä maalle lähde. Tuskin ennen vappua, ellei nyt aivan helteinen huhtikuu puske päälle.

Autoa tuodessaan kaverini kysyi, että eikö alkaisi jo olla aika vaihtaa auto uudempaan. Yarikseni on vuosimallia 2003 ja sillä on ajettu kohta sata tuhatta kilometriä. Kaverini on automekaanikko, joten hänen ehdotustaan on syytä harkita.

Hänellä olisi tarjolla minulle juuri sopiva vaihtoauto, Citroën Berlingo. Hän tietää intohimoisen menneisyyteni Rättisitikan omistajana. 2CV oli ensimmäinen autoni, enkä ole siitä koskaan toipunut. Myöhemmin on ollut myös Visa. Berlingoa olen joskus syrjäsilmällä katsellut, on siinä jotain viehätystä. Mutta toisaalta se on turhan iso minun käyttööni.

Vieläkö palaisin nuoruudenrakkauteni pariin? Sitikan kanssa tulee se olo, että sitä voi ajaa vain baskeri päässä.

On minulla muitakin ehdotuksia niskassani. Entinen sihteerini neiti B. on vuosikaudet vaatinut, että minun pitäisi ostaa moottoripyörä. Mieluiten Harrikka. Se kuulemma antaisi minulle seksikästä imagoa ja sopisi muutenkin tällaiselle kypsässä iässä olevalle herralle. Voisin lähteä vaikkapa vaellukselle Keski-Eurooppaan.

Minulla itselläni on huoli, oppisinko ajamaan isoa moottoripyörää turvallisesti. Kokemus on vähäinen. Neiti B:n kyydissä olen istunut, kun hän houkutteli mukaan Orivedeltä Tampereen suuntaan, Orituvalle asti. Vauhti oli arviolta kahta sataa, ja pelkäsin vallan pirusti.

Taidan mieluummin hankkia polkupyörän. Maalla siitä olisi hyötyä. Olen nuorena pyöräillyt paljon, moneen kertaan Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Eikä siihen enää tarvita ajolupaakaan, niin kuin ennen. Kuvassa kaukaista esisukulaistani koskeva polkupyörälupa.




torstai 2. huhtikuuta 2015

Onneksi jano ei päässyt yllättämään




Vuodenaikojen kierron suurista perinnejuhlista arvostan korkealle aprillipäivän aaton bileet. Ne järjestää entinen sihteerini neiti B. valitulle kutsuvierasjoukolle, johon minäkin kuulun. Osallistun aina jos kiireiltäni ehdin. Eilen ehdin.

"Onneksi ei ole jano päässyt yllättämään", lauloi aikoinaan Simo Salminen, kun ensin oli valittanut, että "nälkä on meillä aina vieraanamme".  Aprilliaaton bileissä ei voinut valittaa kummastakaan.

Ruokapuolen tarjoilu oli taas kerran hämmentävän hyvää. Kasvisruoan vastustajat pitäisi kutsua neiti B:n juhliin, taatusti mielipide muuttuisi. Herkkuja löytyi pöydästä, vaikka lihaa ei ollut murustakaan. Kuvittelen, että kasvisruokabuffet sallii täysimittaisen herkutteluhetken jopa minulle, vaikka periaatteessa olen dieetillä ympärivuotisesti - siis periaatteessa. Aika usein olenkin.

Juomapuolikin oli runsasta. Siinä minä olen huonompi, en ole koskaan pärjännyt juomingeissa. Minua alkaa nukuttaa aina ensimmäisenä kaikissa juhlissa ja lähden pois, kun muu väki vasta virkistyy. Alkoholi on minulle unilääke. Se on välillä noloa.

Neiti B. on aina yllätyksellinen. Ikimuistoinen tapaus on muutaman vuoden takaa, kun juhlavieraana ollut iso päällikkö riehaantui hieman sopimattomasti ja neiti B. pisti herran kaiken kansan nähden niskapersotteella pihalle talosta. Hän kun hallitsee itämaiset itsepuolustuslajit. Iso päällikkö vaihtoi työpaikkaa aika pian tapauksen jälkeen, joten hän ei enää ollut mukana. Hänestä tuli vielä isompi päällikkö, sillä hän kuuluu puolueeseen.

Naisvaltainen työpaikka kun on kyseessä, illan ohjelmassa on aina naisille suunnattu osa. Siellä kuulemma esiteltiin ja myytiin jotakin naisille suunnattua tavaraa. Tarkemmin en tiedä, sillä ovi pantiin kiinni. Olisiko ollut Tupperwarea - tai sitten ei. Me harvalukuiset miehet seisoskelimme sillä aikaa pihalla rannassa tupakalla ja joimme lisää. Janoista joukkoa.


Kotiin lähtiessäni neiti B. teki minulle yllättävän ehdotuksen. Siinä oli kyllä hänelle tyypillistä vilkkusilmäistä ilkikurisuutta mukana. Hän kysyi, haluaisinko lähteä kahden nuoren naisen kanssa pitkälle telttaretkelle.

Hän on nimittäin lähdössä partnerinsa kanssa jäätikkövaellukselle johonkin pohjoiseen, ei nyt ihan pohjoisnavalle mutta melkein. Minun roolini olisi vetää pulkassa tavaroita.

Naisten viekoituksiin osaan jo sanoa ei. Kammottaa ajatuskin nukkua teltassa jossain jäätiköllä jääkarhujen seassa. Lisäksi luulen, että ehdotus liittyi jotenkin päivämäärään, sillä keskiyö oli jo ohitettu. Eikä janokaan ollut vaivannut minua niin kuin eräitä muita juhlavieraita.

*     *    *   

Lähden tästä pääsiäisen viettoon, en kuitenkaan napajäätikölle. Blogi pysyy jonkin aikaa pimeänä. Hyvää pääsiäistä.




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...