maanantai 4. toukokuuta 2015

Traumaattinen viiva



Olin lähellä tehdä erehdyksen.

Ei olisi ollut edes ensimmäinen kerta. Sama tapahtui kerran aikaisemminkin. Aikaa siitä on kylläkin kulunut jo yli 50 vuotta, mutta silti muistan. Voisikohan siitä käyttää nimitystä pysyvä trauma?

Kävin Aurora Karamzinin Hakasalmen huvilan näyttelyssä, jonka nimi on "Musiikkia - kaupungin soivat muistot". Oikein onnistunut näyttely. Toi nostalgisia muistoja, sillä esillä oli paljon aineistoa, jossa olen itse ollut osallisena. Oli tutun näköisiä radioita, levysoittimia ja magnetofoneja 1960-luvulta. Oli tuttuja LP-levyjen kansia. Oli tuttujen artistien ja bändien keikkajulisteita. Oli merkittävää esineistöä, kuten Hurriganesien kitarat ja Lepakkoluolan ovi. Oli valokuvia monenlaisista kuoroista, orkestereista ja soittokunnista. Oli koulujen laulukirjoja, myös ne minulle tutuiksi tulleet.

Tanssimaankin pääsi. Luonnollisen kokoinen video-tanssinopettaja opetti askeleita vaikka kuinka moneen tanssiin. Minäkin uskalsin yrittää. Ja kaikkialla soi aiheeseen liittyvä musiikki.

Kaikkineen oikein antoisa ja kiinnostava näyttely.  Suosittelen. Tässä  linkki, josta voi katsoa lisätietoja.

-   -   -  

Loppuun vielä se lähellä ollut erehdys ja trauma.

Näyttelyssä oli yksi huone, joka muistutti 50-luvun kansakoulun luokkahuonetta. Oli vanhanmallinen pulpetti, kateederi, opettajanpöytä ja liitutaulu. Opastuskyltissä kehotettiin istumaan pulpettiin ja suorittamaan laulukoe. Meinasin mennä mutta viime hetkellä vetäydyin.

Olen yli puoli vuosisataa sitten ollut kansakoulun laulukokeessa. Piti mennä luokan eteen laulamaan. Se oli samalla sisäänpääsykoe koulun kuoroon.

En minä muistini mukaan niin siitä kuorosta itsestään ollut innostunut, mutta kun siellä oli eräs tietty Leena. Minä halusin olla siellä missä Leenakin. Minä valitsin laulukseni "Tein minä pillin pajupuusta".  Laulu meni mönkään. Sanatkin menivät jossain kohtaa sekaisin ja laulu katkesi kun piti sanoa väliin  "ei ku" ja jatkaa sitten laulua oikeilla sanoilla. En päässyt kuoroon. Todistukseen tuli viiva laulusta, ja se siinä pysyi vuodesta toiseen. Kuvassa todisteaineistoa kolme vuotta myöhemmältä ajalta, oppikoulusta.


Näyttelyn laulukokeessa oli mikrofoni pulpetilla ja liitutaululla lista lauluista, joista sopi valita. Ei siinä "Pajupilliä" ollut mutta tuttuja lauluja kaikki kuitenkin. Opettajaa ei ollut paikalla, joten suorituksen olisi arvostellut ilmeisesti tietokone.

En ruvennut laulamaan, koska luokkahuoneessa oli ihmisiä. Tyhjässä luokassa olisin ehkä uskaltanut.  Täytyy harkita, menisinkö näyttelyyn joskus uudestaan ruuhkattomaan aikaan, jolloin ehkä onnistuisin suorittamaan kokeen ilman yleisöä. Olisihan se revanssi, jos arvosana ei enää olisi viiva.


3 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Roope, Roope, kuinka monta musiikinharrastusta tuo vanhanaikainen ja perin epäpätevä musiikinopetus onkaan tuhonnut. Todistuksesi vuonna minä olin ollut mussanmaikkana jo viisi vuotta, ja tajunnut että kaikki osaavat kyllä laulaa. Sävelkorvatonta en ole tavannut koskaan. Sellainen olisi kyllä mielenkiintoinen tutkia. Laulaminen on siitä erikoinen asia, että se on käsittämättömän intiimiä toimintaa. Mutta kun äänen käyttöä leikinomaisesti harjoitellaan, ihan vaikka puhumallakin tai muuten ääntelemällä, se laulukin tulee sieltä ennemmkin tai myöhemmin. Edellyttäen että se leikinomainen harjoitteleminen ja suoranainen pelleilykin on hauskaa, ja että opettaja oivaltaa vetäistä oikeista naruista.

Dessu kirjoitti...

Tämän olen tullut vakuuttavasti ymmärtämään monelta taholta, sillä minulla on muutama musiikkipedagogi tuttavapiirissäni. Erinomainen asia, että lapset eivät traumatisoidu.

Mutta olivatko ne 50-luvun pedagogit "epäpäteviä"? Eivätköhän he toimineet aivan aikansa opetussuunnitelman velvoittamalla tavalla?

En oikein osaa moittia tätä omaa musiikinopettajaani, vaikka siitä traumatisoiduinkin. Siihen aikaan vain kuului tehdä niin. Hänestä tuli myöhempinä vuosina hyvin arvostettu lapsipedagogi, kuoromies ja musiikkineuvos, joka palkittiin monilla mitaleilla ja kunnianosoituksilla. - Pari vuotta sitten poisunut keskuudestamme.

Sen kyllä uskon - tai ainakin haluan uskoa - että nykymetodeilla minuä en olisi traumatisoinut. Ehkä olisi tullut suorastaan välttävä laulumies. Mestaria ei olisi tullut nykymetodillakaan.

Dessu

Kari Rydman kirjoitti...

Olet kiltti ja ystävällinen. Mutta on outoa ettei joku ammattilainen näe isoa ongelmaa, vaan jonkun "nuoren radikaalin" pitää tulla se sanomaan (ja saamaan paheksuntaa osakseen). Konformismi on oikeastaan epävarmuutta tai erottumisen pelkoa. Pahimmillaan se voi olla myös peräti henkistä laiskuutta.