Yhtä juhlaa

Ensin kaveri täytti pyöreitä vuosia. Sitten firman pikkujoulu. Sitten itsenäisyysjuhla. Sitten Sibelius. Vielä edessä toisenkin kaverin merkkipäivä. Joulun aiheuttama arjen poikkeustilakin lähellä. Puhumattakaan uudesta vuodesta, loppiaisesta ja laskiaisesta.

Työtä ei ollenkaan. Arkipäivä kadoksissa. Siinä seassa ei ehdi edes kämppää siivota tai ruokaa laittaa. Onneksi on ravintoloita.

Kai se on jopa minunkaltaisellani poispilatulla nykyihmiselläkin säilynyt biologinen taipumus selviytyä kekseliäästi vaikeista olosuhteista, kuten sadepäivistä. Näinä päivinä pelastukseni on ollut taksiauto eli pirssi. Kun myrskysade ruimii vaakasuoraan ja tulva nousee kadulle, on vaikea noudattaa normaalikäytäntöä eli kävelyä juhlapaikalle. Aika herraskaiselta se tuntui kyllä ajaa kaatosateessa taksilla, kun Töölön kadut olivat täynnä kahdensorttisia mielenosoittajia ja poliiseja. Ajoin komeasti mittarin raksuttaessa ohi. Mietin kyllä, menevätkö sympatiani / antipatiani tasan kahden kulkueen välillä.

Onneksi Sibeliusta ei tarvinnut mennä juhlimaan kaatosateessa. Senaatintorilla oli iso juhla täydessä auringonpaisteessa.

Juhla oli lyhyt mutta vaikuttava. Tuomiokirkon portaat olivat täynnä valkolakkisia laulajia, hyvin monella oli myös valkoinen Sibelius-Akatemian ilmapallo. Tori oli täynnä kansaa ja markkinakojuja.

 Minä kun en ole laulumiehiä, pysyttelin kuuntelijana, vaikka laulun sanat osaankin. Minua on moneen kertaan varoitettu laulamasta ääneen, ensimmäisen kerran alakoulussa, etten pilaisi kaunista esitystä. Tätä ohjetta olen tunnollisesti noudattanut, vaikka muutoin olenkin protestihenkinen.

V. A. Koskenniemi sepitti sanat Finlandiaan jälkikäteen. Olen ymmärtänyt, että Sibelus ei pitänyt sävellyksensä muuttumisesta lauluksi, mutta minkäs sille voi, jos kansa tahtoo. Minulla Finlandia ja Karelia-sarja olivat muutaman muun ohella ne sävellykset, jotka aikoinaan johdattivat nuoren miehen huomaamaan, että rock ei olekaan ainoa oikea musiikkilaji. Sillä tiellä olen edennyt jo neljä vuosikymmentä.