tiistai 20. joulukuuta 2016

Unessa useasti

On tullut aika kömpiä uuninpankolle talviunille.

Taas. Eihän edellisestä talviunesta ole kuin hetki.

Ensin syön ison ähkyaterian, jotta nälkä ei vaivaa nukkumista. Puulusikalla syön puuroa ja kaadan päälle voisulaa. Sitten menen nukkumaan karvat korvilla enkä herää ennen kuin valo on lisääntynyt monta kukonaskelta.

Kiitän kaikkia blogin lukijoita mielenkiinnosta ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan kirjoituksiani.

Toivotan lukijoille hyvää joulua, tapaninpäivää, uutta vuotta, loppiaista ja laskiaista.

Palaan sitten kun olen herännyt.





maanantai 19. joulukuuta 2016

"Kuin orkidea sokealle"

Lost in Translation tuli televisiosta. Se on merkillinen elokuva: mitä useammin sen näkee, sitä enemmän siitä pitää.

Elokuvassa ei tapahdu mitään. Päähenkilöt ovat amerikkalainen keski-ikäinen hieman rähjääntyneen näköinen miesnäyttelijä (Bill Murray) ja nuori hehkeän näköinen amerikkalainen nainen (Scarlett Johansson). He kohtaavat toisensa tokiolaisessa hienostohotellissa, johon he ovat ajautuneet puolisattumalta.

He istuvat illasta toiseen hotellin baarissa, keskustelevat niitä näitä. Mikään ei etene. Tuntuu kuin henkilöt olisivat puoliunessa ja täyseksyksissä. Molempien elämäntilanne on epäselvässä vaiheessa, ja lisähämmennystä aiheuttavat oudon maan oudot meiningit. Katsoja vähän ajautuu ounastelemaan, että kyllä tuo asetelma johtaa eroottiseen lähestymiseen, niin kuin lajityypin perinne vaatii, mutta ei siitäkään tule valmista, vaikka lievää viritystä siihen suuntaan on havaittavissa. Viskiä maistellaan, kaduilla kuljeskellaan ja ikkunasta ulos katsellaan. Ikävää on, pitkästyminen vaivaa. Yleissävy on surumielinen ja hauras.

Voiko omintakeisempaa elokuvan aihetta olla? Amerikassahan siihen aikaan (2003) trendikkäintä olivat Quentin Tarantinon ohjaukset, eikä niissä nuokuttu eikä nyhjäilty.

Nuori naisohjaaja Sofia Coppola sai joissakin arvosteluissa moitteita siitä, että japanilainen kulttuuri näyttäytyy hieman naurettavana. Toisaalta niin näyttäytyy amerikkalainenkin. Kulttuurierojen lisäksi kitkaa aiheuttavat sukupolvierot.

Japanilainen kulttuuri taitaa olla vaikea monelle muullekin. Ainakin minulle.

Filmihullu-lehden uusin numero (6 / 2016) on omistettu japanilaiselle elokuvalle. Olen lukenut lehden tarkkaan, oppiakseni.

Japanilainen elokuva on minulle tuttua lähinnä Akira Kurosawan tuotannon kautta. Helppoa se ei ole. Kaikki nämä mestariteokset "Seitsemästä samuraista" alkaen kuvaavat aivan erilaista maailmaa. Niiden ymmärtäminen jää pintapuoliseksi, sillä japanilaisen ajattelun, filosofian, kirjallisuuden ja teatterin nyanssit vaatisivat vuosien ellei vuosikymmenten  opiskelua. Ilman kulttuurin ymmärtämistä moni teos on "kuin orkidea sokealle".

Ehkä nyt Filmihullun luettuani katson uudestaan hyllyssäni olevat Kurosawa-dvd:t ja ymmärrän niiden maailman hiukan syvällisemmin.

(Jos Lost in Translation on jäänyt katsomatta, YLE Areenasta se löytyy vielä 12 päivää.)




lauantai 17. joulukuuta 2016

Suku on rakas

Tuttava sanoi, että "vävypuoli" teki sitä ja sitä. Piti hetki miettiä, mikä se sellainen sukulainen on.

Sukulaisten nimitykset voivat olla vaikeita, vielä vaikeampia kuin sukulaiset itse. Olen kiitollisena muistanut isäni aikoinaan lausumaa suurta viisautta, että ei sukulaisista tarvitse pitää vain sen vuoksi, että he ovat sukulaisia. Tätä hän noudatti itse, ja minä olen jatkanut samalla linjalla.

Yhdestä veljestään isä piti. Vierailimme joka kesä Etelä-Pohjanmaalla tätä veljeä ja hänen perhettään tapamassa. Siksi minulla on vieläkin kolme serkkukontaktia tallella.

Toisesta veljestään isä ei pitänyt. Syy oli käkikello.

Olin alle kouluikäinen, kun käkikellokriisi eskaloitui.  Yövyimme tämän veljen kodin olohuoneessa, isä ja äiti levitettävällä sohvalla ja minä ilmapatjalla lattialla. Seinällä oli käkikello, joka kiekui vähän väliä. Huonouninen isä säikähti jokaista kiekumista eikä saanut nukutuksi koko yönä.

Sen koommin siihen taloon ei yöksi jääty. Pikaisesti saatettiin päivällä poiketa. Boikottiin joutunut veli huomasi, että jotain on vialla. Siitä alkoi lopullinen välirikko, joka ei korjaantunut koskaan. Siksi minulla on vain kolme serkkukontaktia tallella, ei seitsemää.

Nimitys "serkku" on helposti ymmärrettävä ja ongelmaton. Vai voiko olla serkkupuolia? Pikkuserkkupuolia? Näitä jäin miettimään siitä vävypuolesta selviydyttyäni. "Setä" ja "täti" aiheuttivat samanlaista pohdintaa. Sitten "anoppi" ja "appi".

Vielä vaikeammaksi menee, kun puhe on sellaisista sukulaisista kuin käly, lanko, kyty ja nato (tuo viimeinen ei tarkoita tässä sitä kuuluisaa "rauhanjärjestöä", johon joillakin on vimmaliittyä). Onko näille kaikille olemassa sellainenkin uusperhe-sukulaismuoto, jonka jälkiosaksi voidaan panna "-puoli"? Lankopuoli? Natopuoli?





torstai 15. joulukuuta 2016

Valoa pimeyteen

On taas aika, jolloin on syytä pysyä kaukana tavarataloista ja muista joulun olennaisimmista ilmenemistavoista. Jos sellaiseen vahingossa eksyy, menettää taatusti mielenrauhansa.

Nyt on syytä pysyä kotona sisällä ja vetää verhot eteen. Jopa perinteisesti arvokkaana näyttäytyvä Töölöntori tulee näinä päivinä hulluksi. Se alkaa jo itsenäisyyspäivänä, jolloin natsit ovat jo parin vuoden ajan ottaneet tavaksi vallata torin marssiakseen Hietaniemen hautausmaalle. On kummallista, että tiedotusvälineet eivät tästä mainittavasti menetä mielenrauhaansa. Isomman tyrmistyksen niissä aiheuttaa, jos joltakin näkyvät nännit. Natseilta ei näy.

Niin paha nihilisti en sentään vielä ole, ettenkö joistakin joulun odotuksen perinteistä suorastaan nauttisi. Yksi sellainen on Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien). Topeliuksen sanoittamalla laululla on jännittävä yhtymäkoht(Sylvia atricapillaKesäpäivä Kangasalla -lauluun, siihen jossa mainitaan Längelmävesi, kesäkotini sijaintiseutu.

On niitä mieluisia lauluja muistakin, niitä jo 50-luvun kansakoulussa laulettuja. Sen sijaan tyylilaji Hupsis pupsis pimpeli pompeli ei saa suosiotani. Kuitenkin juuri niitä siellä tavaratalossa soitetaan.

Toisen mieluisan perinteen sain taas kokea kahteen kertaan, eilen ja tänään. Eilen olin sitä katsomassa Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla, tänään entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Se on Lucia-kulkue.

Se on leimallisesti suomenruotsalainen perinne. Hbl  järjestää vuosittain lukijaäänestyksen Lucia-neidon valinnasta. Kulkue on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Siinä tuodaan valoa pimeyteen. Lucia tuo tärkeän viestin. Siitä viestistä puuttuu kaikki kyynisyys ja ironia. Siksi se on tärkeä. Se viesti on tarkoitettu kaikille, uskonnosta, kielestä, kulttuurista ja muusta riippumatta. Se on viesti, jossa kannustetaan pitämään huolta toisistamme, kaikista. Se on hyvyyden viesti.

Työpaikan joululounaalla esiintyivät pienet lapset, alakouluikäiset. He antoivat kuulijoille itse leipomansa piparkakut.

Nämä ovat minun joulunodotusaikani kohokohdat.


tiistai 13. joulukuuta 2016

Valituksia

Alakerran naapurini insinööri Tarmo J. Ylityösteistölä kävi kuumana. Kaikki oli menossa vituralleen. Posti (ent. Itella) oli tuonut Tarmolle kolme ikävää kirjettä.

1. Hän oli saanut sakot. Hän oli muka ajanut Kehä ykkösellä peltipoliisin tutkaan hirmuista ylinopeutta. Tarmon mielestä väite oli silkkaa propagandaa.  Hän tekee valituksen. Hän kyllä tietää Kehä ykkösen peltipoliisit ja osaa hiljentää niiden kohdalla.

2. Posti oli tuonut järkyttävän laskun. Hän oli tilannut netistä joulukinkun. Siis yhden joulukinkun. Nyt laskussa luki, että hän oli muka tilannut kuusi joulukinkkua. Lasku jotain yli 500 euroa. Laskussa luvattiin, että firma kuljettaa ne Tarmon kotiovelle jouluaaton aattona iltapäivällä. Iloista joulua vaan hyvälle asiakkaalle! Tarmo oli jo lähettänyt valituksen firmalle ja ilmoittanut, että ei huoli edes sitä yhtä kinkkua. Hän siirtyy kalkkunaan, ihan kostoksi.

3. Kela oli lähettänyt kirjeen, jossa oli hylätty Tarmon anomus jonkin kalliin lääkkeen korvauksista. Onneksi kirjeessä oli mukana ohjeet valituksen tekemistä varten. Taatusti saavat siellä Kelassa kuulla kunniansa kunniallisen veronmaksajan sortamisesta.

Niin kuumana insinööri kävi, että oli lähdössä saman tien jäähdyttelyreissulle Töölöntorin toiselle laidalle ja vaati minua mukaansa. En suostunut, en valituksenkaan uhalla, sillä kyllä minä hänen jäähdyttelynsä tiedän.

Kuvassa näppärä menetelmä kuuman pään jäähdyttämiseksi.




maanantai 12. joulukuuta 2016

Löytö historian hämäryydestä

Löysin kyläpaikan ullakon laatikosta tutun näköisen pikku esineen.



Ihan luvallisilla asioilla siellä ullakolla olin penkomassa. Löysin kyllä myös sen esineen, jota minut oli lähetetty ullakolle etsimään, mutta se ei ole nyt tässä kirjoituksessa tärkeä. Tämä pienikokoinen yllätyslöytö on kiinnostava, sillä siihen liittyy muistoja. Olen itsekin punonut tällaisen, muistaakseni montakin. Niitä tehtiin tietojeni mukaan jopa koulun käsityötunneilla.

Toin löytämäni esineen pois ullakon laatikosta. Sain luvan pitää sen omanani. Talon iäkäs asukas ei halunnut esinettä omaan käyttöönsä.

Näitä askarreltiin aikoinaan omaan käyttöön mutta myös lahjaksi, vaikkapa tyttö- / poikaystävälle. Olen muistavinani, että eräs teini-ikäinen tuttavani kertoi valmistaneensa tällaiset joululahjaksi isälleen, äidilleen ja isovanhemmilleen. Herttainen ja halpa lahjaidea! Taskurahat säästyivät hyödyllisempään.

Nuorempi sukupolvi en varmaankaan tunnista, mikä tämä hyötyesine on. Näitä ei ole tietääkseni enää ainakaan kolmeen vuosikymmeneen ollut käytössä. Ehkä joku blogiani lukeva valistunut henkilö tunnistaa.

Minä harkitsen, ottaisinko tämän käyttöön. Se saattaisi olla retrolla tavalla muodikasta.


perjantai 9. joulukuuta 2016

Matkalle lähdössä

Matkalle lähtö on aina yhtä vaivalloista ja hermostuttavaa.

Ensin piti hakea isompi matkalaukku ullakkokomerosta. Pieni laukku minulla olisi ollut eteisen komerossa, mutta se ei nyt riitä.

Pakkaaminen vaatii suunnittelua, ja se on unohduksille altista puuhaa. Kolmet kalsarit, kolme T-paitaa, kolmet sukat, kaksi pyjamaa, kaksi paitaa. Ne muistaa kyllä ja tietää määrän, kun reissun kesto on tarkkaan tiedossa.

Beautyboxin sisältö on vaikeampi. Pitää muistaa kaikkea pientä, kuten hammastikut, hammaslanka, hammastahna (pikkutuubi), kynsiviila, xylitolipurukumit, paperinenäliinapakkaus, kosteuspyyhepakkaus, sampoo (pieneen pulloon siirretty), lääkkeet, hiusharja, deodorantti, partavesi. Lukulasit ja kännykän ja tabletin latausjohto tulevat myös beautyboxiin, vaikka ne ovatkin vähän eri sarjaa.

Nämä kaikki olisivat kyllä mahtuneet pieneen matkalaukkuun. Isoa tarvitsen siksi, että mukaan tulee myös tumma puku, valkoinen paita, kravatti ja juhlakengät. Olen menossa iäkkäänä kuolleen läheisen henkilön hautajaisiin.

Olen ladannut kaksi herätyskelloa soimaan, varmuuden vuoksi, etten nuku pommiin. Latauksessa on myös sähköhammasharja, puhelin ja tabletti. Ne kaikki pitäisi hoksata ottaa aamulla mukaan. Tabletti pitää muistaa pakata matkalaukun ulkotaskuun, niin että saan sen helposti kaivettua esiin viihdykkeeksi, jos junan ikkunasta näkyvä maisema alkaa kyllästyttää.

Tärkein aamun muistettavista on matkalippu. Se on sijoitettu odottamaan eteisen pöydällä. Siitä sen huomaa, ei mitenkään voi kävellä ohi ottamatta sitä mukaan.

Toivottavasti mitään välttämätöntä ei ole unohtunut.





keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Vanha ennakkoluuloinen jäärä

Päädyin pieneen periaatteelliseen kiistaan muutaman nuoremman tuttavan kanssa. Sain kuulla olevani vanha jäärä, joka ei ole huomannut, että maailma on muuttunut siitä kun itse olin nuori.

Kyse oli tietenkin alkoholin myyntiin suunnitellusta liberalisoinnista.

Sain aiheen itsetutkiskeluun. Voi olla, että olen jäärä, mutta kyllä minua nämä uudistussuunnitelmat epäilyttävät. Jos maitokaupasta saisi A-olutta ja viinejä ja jotain puoliväkeviäkin, luulen, että ongelmat lisääntyisivät. Entisiäkin on aika lailla.

Minä kuulun ns. ensimmäiseen kosteaan sukupolveen. Me totuimme nuoresta asti käyttämään juomia. Keskiolut vapautui, opiskelija-aikoina viinit kuuluivat luontevasti vapaa-ajan viettoon. Hauskaa oli.

Miksi sitten epäilen?

Hauskaa oli, mutta moni jäi jumiin. Olen nähnyt läheltä muutaman traagisen alkoholiongelman kehityksen. Jotenkin epäilen väitettä, että suomalainen nuorempi sukupolvi on ihan oikeasti oppinut eurooppalaisille juomatavoille.

Epäilenkö turhaan? Minuun itseeni myynnin vapauttaminen ei vaikuttaisi millään tavalla, siitä olen varma. En ole vuosikymmeniin juonut ensimmäistäkään A-olutta enkä mitään väkeviä. Viiniä en käytä, minun ruokajuomani on vesi. Maitokaupan siideri ja keskiolut kyllä kelpaavat. Ne riittävät minulle tulevaisuudessakin.

Kaikkeen on tietysti oltava poikkeuksia. Minulla on kaapissa aina pieni pullo rommia (erittäin pahan makuista). Lasillinen kuumaa rommia hunajan kera tulee käyttöön, kun flunssa iskee. Se tepsii (lääketieteellisten kaksoissokkokokeiden tuloksia en tunne).

Vuosikymmenten takana ovat onneksi ajat, jolloin appiukon kanssa istutut kirjallisuuskeskustelujen täyttämät pitkät lounaat tai päivälliset alkoivat snapsilla ja päättyivät kahviin ja konjakkiin. Ei tullut kuuloonkaan kieltäytyä, vaikka juomat olivat epämiellyttäviä. En tottunut sellaisiin.

Enkö siis uskalla uskoa, että muutkin suomalaiset pärjäävät jalojen juomien kanssa? Sitä nuoret minulle väittivät.

Katselin äskettäin A-studion tästä aiheesta. Siinä lääkäri edusti mielestäni järkevää kantaa. Bisnespuolueen nuori naiskansanedustaja oli kovasti vapautuksen puolella. Totta kai, kassavirtaahan sillä suunnalla painotetaan

Epävarmuus vaivaa. Onko se vain tämä varttuneempi sukupolvi, jossa kovin moni ei pärjää näiden juomien kanssa?.



maanantai 5. joulukuuta 2016

Rakentava ehdotus

Jatkoa toissakertaiseen kirjoitukseeni (25.11.2016)

Nyt tiedetään, että Guggenheimia ei tule Eteläsataman laidalle. Pikkuisen olen surullinen, mutta vain pikkuisen. Museon olisin ottanut, mutta en sillä rahoitusmallilla.

On virinnyt vilkas keskustelu siitä, mitä sille tontille pitäisi tehdä.

Nyt se on parkkipaikka. Kun viimeksi kävelin siitä ohi, kiinnitin huomiota, että se on nimenomaan laatuautojen parkkipaikka. Audia ja sen sellaista siinä seisoi suorissa riveissä. Ei näkynyt Ladaa, Rättisitikkaa, Tipparellua, ei edes Kuplafolkkaria. Yksi Fiat Punto oli.

Syyksi kalliiden autojen ylivallalle arvelen kadun vastakkaisella puolella sijaitsevaa Elinkeinoelämän palatsia, Eteläranta kymppiä. Sitä samaa, jota aina telkkariuutisissa näytetään, kun käynnissä on vääntö palkkojen alentamisesta tai työehtojen heikentämisestä. Luulen, että audiväki on työssä siinä palatsissa (Palacessa).

Guggenheimin tyhjälle parkkipaikalle on ehdotettu rakennettavaksi jos vaikka mitä. Arvostettuna idealinkona minäkin rohkenen tehdä oman ehdotukseni.

Siihen rakennettakoon uusi ydinvoimala.

Ydinvoimala saisi takuuvarmasti kannatusta siinä kadun toisella puolella. Ne Palacen ihmiset ovat sen alan väkeä.

Rahoitusta löytyisi myös valtiolta. Ne hallituksen pääpukarit, SOS-miehet, ovat reiluja ydinvoimamiehiä, eivät mitään viherpiipertäjiä. 

Rahoitusta ja suunnitteluapua saataisiin takuuvarmasti myös eräältä naapurivaltiolta.

Rahaa kilisisi kassaan aivan toista tahtia kuin jostakin tekotaiteellista postmodernismia esittelevän museon pääsylippukassalta. Tämä tieto edesauttaisi audimiehiä suhtautumaan suopeasti parkkipaikkansa menettämiseen. Heille voitaisiin louhia uusi parkkiluola viereisen Tähtitorninmäen uumeniin.

Ja ajatelkaapa arkkitehtuuria! Guggenheimin rakennus oli tylsä. Ydinvoimalan arkkitehtuuri täyttäisi hyvin wow-arkkitehtuurin vaatimukset. Katsokaapa havainnekuvaa, miltä Eteläsataman ydinvoimala näyttäisi Tähtitorninmäen vehreän puiston suunnalta katsottuna.

Jätän ideani vapaasti harkittavaksi. Pienen lisenssimaksun tietysti perin, mikäli ideani toteutetaan. Yksityiskohdista voimme neuvotella myöhemmin.




sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Herkkua on siinä monenlaista

Olen viime aikoina katsellut televisiosta ruokaohjelmia ja selaillut ruokalehtiä. Tarkoitus on ollut löytää uusia virikkeitä.

En ole mikään mestarikokki mutta en mikään tumpelokaan. Minulla on muutamia bravuureita, enimmäkseen kalaruokia. Leipominenkin sujuu. Laiskaksi minua voi kyllä luonnehtia. Minulla on taipumus mennä mieluummin ulos syömään.

Erityisempiä virikkeitä ei harmikseni ole löytynyt. Taidan luopua yrityksestä. Jatkan vanhoilla bravuureilla, jos viitsin.

Television ruokaohjelmista on yksi jäänyt poikkeuksellisesti mieleen. Siitä on jo kauan. Ohjelman nimi oli Teijan keittiö. Vieraana ohjelmassa oli Lilla Teaternin taiteellinen johtaja, akateemikko Vivica Bandler (o.s. von Frenckell).

Ohjelmassa Teijan vieras tuli valmistamaan televisiokeittiöön mieliruokansa. Vivica onnistui yllättämään Teijan täysin.

Teijalla oli ilmeessä pitelemistä, kun vieras kaivoi laukustaan kalapuikkoja ja pakasteherneitä. Teatteriguru Vivica sen sijaan touhusi naama vakavana ja selosti perin pohjin työnsä vaiheita ja niksejä. Lopuksi käytiin pöytään nauttimaan aikaansaannoksesta. Hyvin oli onnistunut.

Akateemikot taitavat olla mieltymyksiltään hieman yllättäviä. Mieleen muistuu toinenkin akateemikko, filosofian professori Georg Henrik von Wright. Hän ei sentään tietääkseni esiintynyt missään ohjelmassa mieliruokaansa laittamassa, vaikka kyllä se kiinnostavaa katsottavaa olisi ollut. Hän nimittäin ilmoitti jossain haastattelussa, että mieliruokaa ovat nakit ja muusi.

Pitäisiköhän minunkin kokeilla, kun on näin arvovaltaisia opastajia?

Kuvan Ateria (2011) ennakoi aineksiltaan ja kattaukseltaan uusimpia virtauksia terveellisten ruokatottumusten lisäämiseksi. Kokkina Liisa Hietanen Honkahovissa Mäntässä.





perjantai 25. marraskuuta 2016

Eteläsataman valot

Olen käynyt kokeilemassa uutta Merikylpylää Kauppatorin laidalla.

Kun idea rakentaa kylpylä ja maailmanpyörä presidentinlinnan edustalle muutama vuosi sitten esiteltiin, ajatus tuntui niin oudolta, että se herätti kiinnostuksen. Noin luovalla tavalla hullusta ideasta voi tulla hyvä.

Maailmanpyörää en ole kokeillut enkä kokeile. Kauhistuttaa ajatuskin nousta niin korkealle niin huteran näköisessä laitteessa. Mutta uimalaa ja saunaa olen kokeillut.

Hyvältä tuntui muuten, mutta väkeä oli liikaa. Saunaan piti hetken verran jonottaa. Tiedossa on jo, että ensi kesäksi rakennuksia laajennetaan. Aika mitättömän näköisiä ne saunan ja ravintolan rakennukset ovat, onneksi sentään matalia. Tuollaiselle paikalle toivoisi huippuarkkitehtuuria.

Toisessa altaassa oli lämmintä vettä, toisessa suoraan merestä (kauempaa) johdettua vettä. Minä olin arkanahka.

Pimeys korosti kaupungin valoja. Vastarannallekin on suunnitteilla uutta. Guggenheimista päätetään lähipäivinä.

Uima-altaan laidalta oli hyvä näkymä vastapäiselle rannalle siihen kohtaan, johon taidemuseo on tarkoitus rakentaa. Heräsi ristiriitaisia ajatuksia rakennuksen sopivuudesta.

Onneksi minun ei tarvitse päättää, sillä ajatukseni eivät ole saavuttaneet lopullista järjestystä. Olen puolesta ja vastaan. Niin näyttää olevan moni muukin.

Guggenheimia on helppo pilkata. Jo nimikin on pilkkakirveille otollinen. Se maistuu impivaaralaisen suomalaisen suussa hienostelevalta "kyldyyriltä", juuri sellaiselta Eino Leinon pilkkaamalta. Tämänmakuisia sukunimiä nimiä annettiin rillumarei-elokuvissa hienosteleville kekkuliherroille, jotka kippurakärkisissä viiksissään ja hännystakeissaan olivat ymmärtävinään taidenäyttelyiden omituisia teoksia. Samaa sukua ovat myöhempien aikojen poliittiset julmistelut "tekotaiteellisista postmoderneista kokeiluista".

Minä näkisin Guggenheimin mielelläni Helsingissä. Uskon, että sen myötä turistivirrat kovasti kasvaisivat ja kaupungin elinkeinoelämä hyötyisi.

Mutta rahoitus on ongelma. Miksi yksityinen raha ei ole tarttunut suuremmin tähän liikeideaan? Suomalaisen veronmaksajan osuus amerikkalaisen taidebisneksen saamiseksi Helsinkiin pitäisi saada vähäisemmäksi. Jos kotimaista taidetta tuettaisiin samalla summalla, mitä saataisiinkaan aikaan?

Eikä sijainti Eteläsataman laidalla ole mielestäni paras mahdollinen. Arkkitehtuurikilpailun voittanut rakennussuunnitelma sillä paikalla ei vakuuta.

Nimeen Guggenheim on minun ajatuksissani lähtemättömästi tarttunut sellainen arkkitehtuuri kuin New Yorkin ja Bilbaon museoissa. Talot itsessään ovat jo näkemisen arvoisia. Helsinkiin suunniteltu rakennus ei ole sinne päinkään.

Ei Etelärannan ympäristöön mikään wow-arkkitehtuuri sopisi. Mutta johonkin toisaalle voisi sopia, ehkä Töölönlahdelle.

Guggenheim-peli olisi ehkä viisasta puhaltaa poikki ja palata alkupisteeseen. Uusi paikka, uusi arkkitehtikilpailu, uusi rahoitus. Kaikella myötämielisellä asenteella ja kannustuksella hankkeesta voisi tulla huippumenestys.

Kuvassa vähän impulssia arkkitehtien luomistyön pohjaksi (elokuvasta One week / Buster Keaton 1920)



keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Asenteissa on eroja

Kun tulin lähemmäksi, näin, että kadulla konttasi mies. Hän yritti pystyyn, mutta jalat eivät kantaneet. Uusia yrityksiä, kompurointia, kaatumisia, kiroiluja, konttaamista. Lopulta mies jäi mahalleen makaamaan. Verta vuoti ainakin kämmenistä.

Useimmat kadulla kulkijat eivät pysähtyneet. Tuttu näkyhän tällainen on, mitä näitä töllistelemään. Ei tämä kuitenkaan mikään tavallinen rappiospurgu ollut, vaatteista päätellen.

Muutama oli kuitenkin pysähtynyt. Tunnelma oli jotenkin huvittunut. "Hyvässä kännissä näyttää äijä olevan..."

Mikäpä sen koomisempaa voisi ollakaan kuin kännissä kaatuilu. Ja selvin päin kaatuilu myös. Muistelkaapa vaikka vanhoja mykkäfilmejä, Chaplinia ja muita. Niissä kaatuillaan, putoillaan ja kompuroidaan kaiken aikaa, ja katsomoissa riemu repeää joka kerta.



Siinä me seisoskelimme katsomassa vähän hämmentyneinäkin, mutta sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui nuori nainen, ehkä parikymppinen. Tummatukkainen, ei oikein syntyperäisen suomalaisen näköinen.

- Onko kutsuttu ambulanssi, hän kysyi. - Vai poliisi? Kun kukaan ei tiennyt, hän otti puhelimensa ja soitti ja selitti tilanteen. Hän käski minun ja toisen miehen kääntämään makaajan kyljelleen.

Töllistelijät ympäriltä olivat kadonneet. Vain minä ja nuori nainen jäimme odottamaan. Kohta ambulanssi tuli ja vei miehen.

Kysyin naiselta, mistä hän on kotoisin. Irakista. Suomessa hän oli ollut neljä vuotta. Suomea hän puhui varsin sujuvasti. Turvapaikka oli myönnetty. Hän opiskeli yliopistossa. Sinne hän oli nytkin menossa ja oli jo monta minuuttia myöhässä.

Kysyin, miten hän viihtyy Suomessa, kun on tällaista. Viittasin ympärille marraskuun hämäryyteen ja tihkusateeseen. Viittasin myös siihen kohtaan katua, josta juopunut mies oli viety.

- Aivan loistavasti viihdyn, tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Täällä on rauha!


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Luova mieli

Leuhkinpa aluksi vähän.

Päättyneellä viikolla kävin kahdessa taidenäyttelyssä ja kerran elokuvissa ja kerran teatterissa. Luin kaksi kirjaa. Ja kaiken huipuksi kävin oopperassa.

Olenpa minä aika kulturelli! Kyllä pitäisi luovuuden kukoistaa, ainakin mikäli uskomme oheista luovuuden ohjeistoa. Ja miksemme uskoisi, onhan sen aivan ilmeisesti laatinut amerikkalainen syvämietteisiä elämänohjeita myyvä konsulttitoimisto.



Olen sitä paitsi noudattanut julisteen ohjeita monessa muussakin kohdassa.

Jostain kummallisesta syystä luovuus kuitenkin takkuaa. Blogin kirjoittaminenkin on taas käymässä kankeaksi. Aiheita ei tahdo löytyä. Aloittelen sitä ja tätä aihetta, mutta jutut eivät lähde lentoon. Näin käy aina tähän aikaan vuodesta. Mielessä on taas alkanut kyteä ajatus kömpimisestä uuninpankolle talviunille. Kohta, mutta ei ihan vielä.

Onneksi lumi suli ja marraskuu palasi. Se on mielivuodenaikani. Melankolinen mielenlaatu nauttii, kun voi harrastaa pitkiä aikoja ikkunasta ulos katselua. Torilla sataa. Ihmisiä on vähän, ja ne harvat luikkivat sateenvarjoineen ja kiertelevät lätäköitä. Viereisen koulun oppilaat saavat olla välitunnit sisällä. Raitiovaunuja ja busseja kulkee, taksit eivät kauan seiso tolpalla.

Minä seison ikkunalla villasukat jalassa ja luurit korvilla. Kuuntelen klassista musiikkia.

Ystävät ovat hyödyllisiä. Yksikin järjesti lipun oopperaan kenraaliharjoitukseen. Voi olla, että tämä olisi muuten jäänyt kokematta.



Minulta puuttuvat sanat kuvata kokemusta. En osaa terminologiaa, en tunne teosta, olen kyvytön arvioimaan esiintyjien osaamista. Mielenkiintoinen esitys kyllä oli. Seurasin herkeämättömällä kiinnostuksella. Yllättävä, näyttävä, visuaalisesti kekseliäs. Kovin erilainen kuin odotin.

Onneksi en ole taidekriitikko. Se on mielestäni vihoviimeistä puuhaa, sillä olen kirjallisuuden alueella nähnyt läheltä monenlaista outoa. Tahallista ilkeyttä, perusteetonta ylistämistä, ulkokirjallisten seikkojen vaikutusta arviointiin sekä hyvässä että pahassa, yhden suorastaan prostituutioksi edenneen tapauksen, monenlaista ymmärtämättömyyttä ja kyvyttömyyttä ellei suorastaan lukutaidottomuutta. Eräskin tuttu kriitikko tunnusti kerran kapakassa, että krapulassa tulee kirjoitettua paljon tiukempia arvosteluja kuin humalassa. Selvin päin kirjoittamisesta ei mainittu mitään.

Arvostelun sijaan keskustelen mielelläni teoksista. Silloin kyseessä ei ole asteikko hyvä - huono. Sen sijaan on havaintoja teoksen yksityiskohdista, rakenteesta, kielestä, sisällöstä. Niitä kertyy aina paljon. On aina jännittävää kuulla, ovatko keskustelukumppaninen havainnot ja näkemykset samansuuntaisia kuin omani.



torstai 17. marraskuuta 2016

Intiimit toimitukset



Ei pitäisi jättää asioita viime tinkaan. Yleensä tämän hallitsen, mutta joskus ei voi mitään.

Menin elokuviin, päivänäytökseen. Kassajono oli hidas ja kello kävi. Olin ajatellut pistäytyä pikaisesti vessassa ennen salonkiin menoa mutta en ehtinyt. Ajattelin, että kyllä vaiva menee itsestään ohi. Käyn sitten elokuvan jälkeen.

Vaiva ei kuitenkaan mennyt ohi. Ostan lipun aina reunapaikalle, joten pääsin helposti ja huomaamattomasti livahtamaan ulos salista. Uskoin, että minuutissa tai parissa olen takaisin.

Elokuvateatterin vessan ovi aukeaa numerokoodilla. Se löytyy pääsylipusta. Mutta mistä löytyy se pääsylippu?

Taskuja on paljon ja taskuissa kaikenlaista. Kaikki taskut piti penkoa, lippu löytyi lopulta olkalaukusta.

Vessan seisomapaikoilla oli tilaa.  Istumapaikat olivat kaikki varattuja, punainen merkki yksityistilan oven lukossa kertoi sen. Onneksi en tarvinnut.

Paluu salonkiin aiheutti ongelman. Ovi oli lukossa. Piti lähteä etsimään vahtimestaria. Sellaista ei löytynyt. Kävin kysymässä kassalta. Kesti aikansa ennen kuin löytyi. Vahtimestari halusi nähdä pääsylippuni.  Olkalaukusta etsin ensin, mutta ei se siellä enää ollut. Jostain taskusta se löytyi.

Arviolta varttitunti tähän meni. Elokuvaa oli jäljellä minuutin verran.

-    -   - 

Jostain luin, että taas touhutaan yhteisiä vessoja miehille ja naisille. Yhdessä keskustan kauppakeskuksessa sellainen takavuosina oli. En tiedä onko enää. En ole käynyt katsomassa. En oikein osaa ottaa kantaa asian tarkoituksenmukaisuuteen. Täydellisen tasa-arvon kannattajana tietysti voisi puoltaa, mutta ei tämä oikein selvä tasa-arvoasia ole. Voin ymmärtää vastustavankin näkökannan.




maanantai 14. marraskuuta 2016

Synkkää aikaa

Olin yhden yön sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin. Piikeillä pisteltiin, verta imettiin.

Ei ollut mukavaa. Nukkuminen ei  onnistunut. Niinpä nousin jo aamuneljältä ja avasin viihdykkeeksi mukaan ottamani tabletin. Juuri sinä aamuyönä oli luvassa jännittävää ohjelmaa Yhdysvalloista asti.

Ei ollut mukavaa sekään. Ohjelmasta tuli vain äkäiseksi. Kun hoitajat ja lääkäri aamulla tulivat, tuntui kuin yöllä olisi kaikkialla koettu kollektiivinen voimakas yhteinen kokemus, sellainen josta kaikki keskustelevat ja joka jää pysyviin muistoihin. Ei sellaisia usein tule: New Yorkin kaksoistornien tuho, Estonia, Dianan ja Kennedyn kuolema...

"Totisesti minä elän synkkää aikaa", siteerasi lääkäri.  Miten se jatkuikaan? Minä tietysti kiirehdin täyttämään pätemisentarvettani ja jatkoin runoa. Kyllä minä Brechtin osaan.

Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"

Totisesti, minä elän synkkää aikaa."

Kun lisää verta oli imetty, pääsin kotiin.  Siellä tuli vielä yksi paha tieto. Vanha kaverini oli kuollut tapaturmassa. Vain kaksi kuukautta sitten tapasin hänet viimeksi.

Onneksi odottamassa oli miellyttävä konserttikokemus. Ikiaikainen suosikkini Procol Harum esiintyi Finlandia-talossa. Suhde alkoi jo 1967 kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Konserteissa olen käynyt vuosien varrella kymmenkunta kertaa.

Jostain kummallisesta syystä nyt konsertin äänen voimakkuus oli liian kova. Miksaus ei ollut aina kohdallaan. Rummut erityisesti korostuivat liikaa. Laatuorkesterin parhaat nyanssit jäivät melun sekaan. Vahinko.

Helsingin Sanomien arvioinnissa  sunnuntaina Arto Pajukallio oli huomannut saman. Kehut tulevat laadukkaasta hittikokonaisuudesta. Kotona olen jatkanut tunnelmointia kuuntelemalla LP-levyiltä niitä tärkeimpiä:  A Salty Dog, Pandora´s Box, Conquistador, Shine on Brightly jne.

Valokuvassa ei ole kehumista, soittajat jäävät jonnekin sinne valonvälkkeen sekaan. Konsertissa oli valokuvauskielto, mutta sen verran kansalaistottelemattomuutta pitää miehen osoittaa, että kyllä yksi kuva otetaan vaikka vartija kurkisteli vähän väliä. Ei salamaa, vastavalo, pimeä sali, ilman säätöjä Lumian älykäs kuvaus -asetuksella. Kuin rosvo yössä, kamera salaa esiin taskusta, sekunnin tähtäys ja laukaisu, ja heti kamera takaisin taskuun piiloon. Tässä rikoksen tulos.





maanantai 7. marraskuuta 2016

Universaalia elekieltä

Olisi tarvittu ruuvimeisseliä. Ristipäistä.

Tuttu nuorimies oli ystävällisesti tullut mukaan Ikeaan ostamaan televisiopöytää. Häneltä sujui näppärästi kapulapakettien kerääminen kärryyn koodipaperin antamien ohjeiden mukaisesti. Kotona hän vielä lupasi koota kapuloista kokonaisen huonekalun.

Siihen puuhaan sitten tarvittiin ruuvimeisseli. Ikean nyyteissä ja nyssyköissä ei sellaista ollut. Oli vain tuo kaikista Ikean paketeista löytyvä koukku (kuvan yläreunassa). Kai sille oikea nimikin on, mutta sitä en tiedä.

Mutta kun minulla ei ole ruuvimeisseliä. Mitä minä sellaisella tekisin? Mitä minä täällä Töölöntorin reunalla ruuvailisin?

Nuorimies pudisteli päätään. Se on universaalia elekieltä eikä jätä mahdollisuutta tulkita sävyä väärin. Sanoja ei tarvittu.

On minulla muita työkaluja kellarikomerossa. On vasara. Sillä olen lyönyt taulukoukkuja seinään. On saha. Sillä olen sahannut joulukuusen kannasta palan pois, jotta veden imeytyminen sujuisi paremmin. On oksasakset. Sillä olen katkonut joulukuusen oksat jätesäkkiin, jotta niistä ei tippuisi neulasia ulos viedessä portaikkoon. On putkipihdit. Niillä olen vääntänyt lavuaarin tukkoisen putken auki. On pensseli. Se on odottamassa seuraavaa seinien maalausta. On myös rautasaha. Sillä en ole tehnyt mitään. Otin sen talteen kierrätyshyllystä. Ehkä sille tulee joskus käyttöä. Ja sitten on vielä aika monta eri kokoista Ikean koukkua.

Yhtäkkiä muistin, että onhan minulla sittenkin ruuvimeisseli.

Se sijaitsee kirjoituspöydän laatikossa. Se on kyllä aika erikoisen mallinen ja pienikokoinen (kuvan alaosa). Mahtaisikohan kelvata Ikean huonekalua asennukseen?

Ostin sen aikoinaan optikolta. Ongelma oli silmälasien sangan löystyvä ruuvi. Tässä tulitikun mittaisessa työkalussa on toisessa päässä ristipäinen ja toisessa päässä tavallinen terä. Molemmille on kiinni ja auki ruuvattava suojanuppi.

Tarjosin tätä, mutta taas tuli universaalia elekieltä. Sanoja ei tarvittu.

Onneksi nuorimies löysi sopivan työkalun autonsa vararenkaan alla olevasta työkalukokoelmasta. Ei tarvinnut lähteä rautakauppaan.

Kun huonekalu oli valmis, nuorimies lahjoitti työkalun minulle. Käski pistämään varmaan talteen, sellaiseen josta löytyy, jos taas tarvitaan.





lauantai 5. marraskuuta 2016

Vapaan mummon malli

Kurkistelin kaupan kassajonossa edellä olevan ostoksia.

Siinä oli jotakin, mikä kiinnitti huomion. Hihnalla oli puketti valkoisia ruusuja, sellaisia kymmenen kappaleen lyhytvartisia, joita nykyisin on aina myynnissä S-kaupan kassan vieressä. Taitavat olla reilun kaupan tuotteita.

Lisäksi hihnalla oli kolme purkkia Fizz-siideriä ja kahden paketti suklaakuorisia leivoksia, ilmeisesti Sacheria. Lisäksi oli jotain muuta arkisempaa. Kassapoika kaivoi siihen vielä tellingistä tupakka-askin.

Ei kai tässä vielä mitään huomiota kiinnittävää?

Se mikä pisti silmään, oli paketti kondomeja.

Eikä siinäkään vielä mitään outoa ole. Mutta kun ostaja oli mielestäni epätyypillinen kondomipaketin ostaja. Hän oli minua selvästi iäkkäämpi naishenkilö. Kahdeksankympin hujakoilla, arvioisin. Ketterässä kunnossa, harmaassa tukassa näyttävä permanentti.

Iäkäskö? Enhän minäkään ole kuin 66. Aika nuoria, itse asiassa.  Korkeintaan voisi sanoa että varttuneessa iässä.

Ajatus kulki ensin niin, että eihän tuo tarvitse mitään raskauden ehkäisyä. Vasta myöhemmin ajatus kirkastui ymmärtämään, että onhan mainitun tuotteen käyttö muistakin syistä suositeltavaa.

Ehkä siellä kotona ei olekaan mummon oma vaari odottamassa siideriä ja leivosta. Ehkä sinne on tulossa vieras? Keskuudessamme kulkee upeita puumamummoja, joilla elämä on hyvin hallinnassa.

Lukkiutuneista ajatusmalleista sen sijaan tässä itse kunkin pitäisi pyrkiä eroon.

(Kuvan henkilöt eivät liity tekstiin)




keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Kerro kerro kuvastin


Muistelen, että lapsena varoiteltiin liiallisesta peiliin katsomisesta. Se oli jotenkin syntistä. Itsensä ihailu kuvastimesta oli jotenkin paha juttu.

Liiallisesta peiliin tuijottamisesta ei minun kohdallani enää ole pelkoa. Pikkuisen saatan aamulla kylpyhuoneessa vilkaista, ja silloinkin ehdottomasti ilman silmälaseja. Ettei ränsistyminen niin näkyisi.

Hotellihuoneet ovat vaikeita paikkoja. Niissä on aina seinän levyinen peili kirjoituspöydän edessä. Ei mitenkään voi välttää katsomista ja kaiken huomaamista.

Nyt olen katsonut moneen kertaan itseäni netistä, facebookista. Se tuntuu vähän samalta kuin peiliin katsoisi.

Olin äskettäin tilaisuudessa, jossa pidin pitkän puheen. Siitä tuli kymmenen minuutin pätkä facebookiin (suljetun ryhmän sivulle, ette siis pääse katsomaan!). En tiennyt kuvaamisesta mutta annoin luvan julkaisulle. Olen tarkastellut esiintymiseni onnistumista, lähinnä elekieltä. Kuva on otettu yleisön joukosta, noin kymmenen metrin päästä.

Alussa elekieltä ei paljon ole. Kädet pysyvät melkein paikallaan edessä olevan pöydän laitaa vasten. Jalkaa vaihdan kaksi kertaa.  Katseen suunta sen sijaan vaihtuu kaiken aikaa. Takanani on screeni, jonka valokuvia vaihdan pöydällä olevasta tietokoneesta.

Puolivälissä alkaa tapahtua. Ensin piirrän etusormellani ilmaan ison ympyrän. Heti perään osoitan ensin oikealla kädellä oikealle ja vasemmalla kädellä vasemmalle. Sitten osoitan yhtä aikaa ristiin, oikealla kädellä vasemmalle ja vasemmalla kädellä oikealle.  Lopuksi  napautan etusormella muutaman kerran pöytään ja pudistan päätäni.

Siitä eteenpäin kädet liikkuvat enemmänkin. Kerran vedän kaariosoituksen yleisön yli laidasta laitaan. Kerran nostan pikkusormen pystyyn ja heiluttelen sitä yleisön suuntaan ikään kuin se olisi muunnelma rumasta kansainvälisestä käsimerkistä. Kerran osoitan kohti taivasta ja kieputan sormea.

Olen yllättäen suhteellisen tyytyväinen näkemääni, se oli parempi kuin luulin. Tukka oli sopivasti pörröinen, parta oli trimmattu. Puvun leikkaus piilotti siedettävän onnistuneesti erään epämiellyttävän keskivartalon piirteen.

Elekieleni runsautta oikeastaan ihmettelin. Suomalainen ei tunnetusti heiluttele käsiään muulloin kuin jäihin pudotessaan. Minä elehdin  aika vilkkaasti, kuin mikäkin ulkomaalainen.  Kaksi turhaakin käden liikettä oli, korvallisen rapsutuksia.

Osaanhan minä tämmöisen, kokemusta on. Mutta kun työelämästä irtaantumisen myötä esiintymiseen on tullut taukoa, epäily taidon hiipumisesta on lisääntynyt.

Taisi siis tulla ripaus itseihailua? Sitä syntistä.




maanantai 31. lokakuuta 2016

Miehellä mielessä


Pyrkimys toimia samoin kuin ennenkin. Halu toistaa samoja kuvioita.

Onkohan se merkki jostain mielen lukkiutumasta? Ehkä peräti oire kehittyvästä neuroosista? Iän lisääntyessä tämmöisiä kuulemma tulee lisää.

Kirjamessuillakin huomasin tekeväni taas kerran samoin kuin ennenkin.

Katsoin siis listasta, milloin ja missä Claes Andersson esiintyy. Sen tiedon mukaan suunnittelin aikatauluni ja reittini. Ei psykiatri-kirjailija kuitenkaan tällaisesta neuroosista mitään maininnut.

Kiinnostavia juttuja silti kuulimme. Uusi kirja "Hiljaiseloa Meilahdessa" kertoo kirjoittajansa näköisestä ja oloisesta miehestä. Päähenkilö Otto on myös psykiatri ja kirjailija ja lisäksi myös pianisti ja entinen poliitikko. Tapahtumat ovat kuitenkin pääosin fiktiivisiä, väitti Andersson. Yritetään uskoa!

Kuolema, urheilu ja erotiikka ovat miehellä mielessä. Mitkäpä muutkaan?

Vanheneva Otto on jotenkin ärtynyt. Maailmanmenoon, lisääntyneisiin sairauksiinsa, menetettyihin nautintoihinsa. Edelleen hän kokee kyvyttömyytensä tuntea häpeää. Ainakaan hän ei häpeä kertoa kirjassa intiimeistäkään asioista. Virtsaamisvaikeuksien hoitoa kuvataan  seikkaperäisesti. Eroottiset unet eivät enää ole sananmukaisesti märkiä, mikä toisaalta on helpotus, toisaalta haikeutta aiheuttava tunne taas yhdestä kadotetusta miehisestä nautinnosta. Naisista silti kirjassa puhutaan paljon, erityisesti kohtaamisten fyysisestä puolesta.

Kirjan nimi "Hiljaiseloa Meilahdessa / Stilla dagar i Mejlans" aiheuttaa mielleyhtymiä. Henry Miller kirjoitti 1950-luvulla kirjan "Quiet days in Clichy / Hiljaiseloa Clichyssä" (suom. Seppo Loponen). Kuten Millerin kirjat melkein aina, tämäkin kuvasi naissuhteisiin liittyvää sekoilua. Herää kysymys, onko Millerin kirjan nimi  vaikuttanut Anderssonin kirjan nimeen.

Blogin lukija taitaa edellä olevasta saada käsityksen, että olen jo lukenut Anderssonin kirjan. En ole. Ehdin vähän aloittaa, vähän toistakymmentä sivua. Tämä on siis kirjoitettu Anderssonin puheen ja lehdistä luetun perusteella.

Entä muuta? Oli kirjamessuilla muutakin toimintaa kuin Andersson. Jatkuiko neuroottinen (?) kuvioni?

Ilokseni huomasin itsessäni raikkaan kyvyn uudistua ja siirtyä vanhasta tutusta kohti uutta ja ennen kokematonta. Menin kuuntelemaan kirjan "Ei saa mennä ulos saunaiholla"  tekijän haastattelua. Kirjoittaja on pitkäaikainen blogiystäväni Heidi Mäkinen. Linkki hänen samannimiseen blogiinsa löytyy tästä vierestä.




torstai 27. lokakuuta 2016

Ahdistus ja helpotus


"Tiedän paikan kamalan - -", travestoitiin aikoinaan yhtä koululaulua, sitä jossa elo on "tyyni, suojakas". Se kamala paikka oli koulun hammashoitola.

Olihan se kamala. Minulle melkein yhtä kamala paikka on aina ollut katsastusasema. Pelkään, että autoni reputetaan. Mitä sitten teen?

Muutama päivä sitten tämä kauhuvisio toteutui. Koskaan ennen näin ei ole käynyt.

Se tuntui tyrmäävältä. Hengitys salpautui. Hätäännyin. En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Aavistelin hirmuisia kustannuksia. Ehkä peräti lopullista kuolemantuomiota rakkaalle ajopelilleni.

Näin oli katsastusinsinöörin paperiin printattu:

 "Hylätty:  Jarrujärjestelmät, Käyttöjarru, Kuorman tunteva jarruvoimansäädin. Ei toimi. Vasemmalla takana."

Hädissäni kysyin tyhmästi, mitä pitää tehdä. Vastaus oli yksinkertainen: "Korjata." Tarkoitin, että saako ajaa kotiin vai pitääkö tilata hinausauto. Vai jätänkö tähän ja kävelen kotiin. Sai ajaa.

Onneksi on kavereita. Minullakin. Onnistuin rauhoittumaan sen verran, että osasin käynnistää auton ja lähteä menemään. Kaverillani on pieni autoverstas Vantaan syrjäkylällä. Sinne.

"Jarrupaineen venttiili on jumissa", sanoi kaveri luettuaan katsastuspaperin. "Se pitää putsata ja rasvata. Ei siihen mitään varaosia tarvita."

Tämä kuulosti jo paljon ymmärrettävämmältä. Johan sen sanoi hoksaavainen kettu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssissä, että väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.

Siihen jäi autoni kaverin tallin eteen. Minä lähdin taksilla kotiin rauhoittumaan.

Eikä mennyt kuin päivä, kun kaveri soitti, että valmista tuli ja hän on käynyt katsastusasemallakin ja läpi meni. Hän lupasi ajaa auton illalla Töölöntorille. Hinta uusintakatsastuksesta 27 e. Entä työpalkkio? Nooo. Tarjoa vaikka pari kaljaa.

Taisin tarjota kolmannenkin. Apu oli suuri. Nyt autoni on perinteitä noudattaen siirtynyt talviteloille sen saman autoverstaan viereiseen tyhjään halliin. Vakuutukset ja verot ovat katkolla. En tarvitse autoa talvisin. Helsingissä on hyvätasoinen julkinen liikenne. Huhtikuussa taas tavataan, jos lumi ja jää ovat poissa.





maanantai 24. lokakuuta 2016

Tieto ja tiedon puute


Katsoin televisiosta tietokilpailua. Eipä sitä voi katsomatta jättää, kun isäntäväki kyläpaikassa avaa television ja pitää itsestään selvänä, että tietokilpailu katsotaan koko porukalla.

Omin päin minulta jäävät tällaiset katsomatta. Katson elokuvia. Toisin oli ennen, lapsuudessani 1960-luvulla. Silloin katsoin paljonkin tietokilpailuja. Ne olivat valtakunnallisia merkkitapauksia.

Tälle kyläpaikassa näkemälleni ohjelmalle kunnioittava nimitys "tietokilpailu" on harhaanjohtava. Kyseessä on pikemminkin ajan henkeen paremmin istuva "tietämättömyyskilpailu".

Kilpailijalle esitettiin rahanarvoinen kysymys Kuka on kirjoittanut kirjan nimeltä Seitsemän veljestä. Ruutuun ilmestyi neljä vaihtoehtoa, joista tuli valita yksi. Alkoi melkoinen veivaus, vastaaminen kesti ja kesti ja lopulta meni väärin. Raha jäi voittamatta.

Tällaista ne siis nykyisin kutsuvat tietokilpailuksi ja näyttävät sitä kaupallisella (!) kanavalla lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Kanava kuuluu samaan konserniin joka julkaisee maan suurinta sanomalehteä ja suurinta iltapäivälehteä ja joka puliveivasi maan vanhimman ja arvostetuimman kirjankustannusosakeyhtiön pilalle ja joka kaiken seurauksena kärsii suurista talousvaikeuksista. Ja joka omistaa Helsingin keskustassa rautatieaseman vieressä valtavan lasiseinäisen toimitustalon, jonka läpi minä melkein joka päivä kävelen matkallani Töölöstä keskustaan. Viimeksi tänään. Ja usein poikkean lounaalle talon kiinalaiseen ravintolaan toisessa kerroksessa.

Seitsemän veljeksen kirjoittajaa tuumatessa aloin ymmärtää, että ei tämän ohjelman syvin idea ole tietää vaan olla tietämättä. Ehkä kotikatsomoissa siellä ja täällä pitkin Suomea oli katselijoita, jotka olivat selvillä mainitun kirjan kirjoittajasta. Heille (meille) kasvoi sisäinen pätevyyden tunne: minä tiedän mutta tuo pöljäke ei.

Siitä itsetunto kasvaa. Miksi tuo hölmöläinen on päässyt televisioon? Minunhan siellä pitäisi olla, näyttäisin fiksulta ja voittaisin rahat.

Tämmöinen trendi on nyt vallalla kaikkialla. Varsinkin politiikassa. Ei pidä antaa faktatiedon pilata hyvää ennakkoluuloa. Tällä asenteella voi edetä vaikkapa suurvallan presidentiksi, puhumattakaan pienvallan kansanedustajasta.

1960-luvun tietokilpailuissa oli toisenlainen asenne. Suomen menestynein kilpailuja Esko Kivikoski tiesi (muisti) vaikka mitä, historiaa, maantietoa, taiteita, urheilua, luonnontieteitä, nimiä, vuosilukuja. Triviatietoa toki monilta osin, mutta yksilösuorituksena kunnioitettava, sillä kysymykset eivät olleet helppoja.

Oli "maaotteluita" naapurikansoja vastaan. Aina Suomi voitti, näin ainakin luulen. Ratkaisija oli Kivikoski. Eikä hän edes ollut mikään rikkiviisaan professorin perikuva vaan jotenkin tavallisen suomalaisen työmiehen oloinen, vähän kankea, hidas, jäyhä ja ujo.

Tällä ohjelmatyypillä saavutettiin suuri menestys. Kivikoskesta tuli jopa "suosituin suomalainen" Viikko-Sanomien järjestämässä kansanäänestyksessä (kuva). Se oli merkittävä saavutus, kun vastassa oli koko ajan erilaisia suurtekoihin yltäneitä urheilijoita ja supersuosittu presidentti.

En usko, että kylässä näkemäni tietokilpailun sankareilla olisi luvassa suosiota. Pikemminkin päin vastoin.

(Hiukan piiloon jäävä otsikko kuvalle kuuluu näin: "Suosituimmat suomalaiset 1953 - 64) . Lehti: Viikko-Sanomat)




lauantai 22. lokakuuta 2016

Älä usko kuulopuheisiin


Elämme totuuden jälkeistä aikaa (post-truth politics), lehdessä kerrottiin. Varsinkin Yhdysvalloissa eletään näin presidentinvaalien alla. Vaikuttaa uskottavalta väitteeltä.

Kyllä se leviää meillekin. Onhan jo kaksi suomalaista veljespuoluetta lähettänyt valtuuskunnan Amerikkaan hakemaan mallia menestyskampanjan rakentamiseen.

Eletään totuuden jälkeistä aikaa kyllä Suomessakin, sen olen voinut aivan itse todeta. Sillä saavutetaan menestystä paremmin. Kreationismi näyttää vetävämmältä kuin evoluutioteoria. Homeopatia näyttää vetävämmältä kuin ns. koululääketiede. Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää pätevämmältä kuin yliopisto.

Olen minäkin altistunut. Entisessä työpaikassani oli taipumusta mm. rokotuskielteisyyteen. Kovaa vänkäystä käytiin. Kiivas vähemmistö ei suostunut rokotuksiin, vähemmän kiivas enemmistö suostui, minä mukaan lukien.

Lapsena tunsin kaivonkatsojan. Pajuvitsa kädessään hän kulki pitkin pöheikköä ja näytti, mihin kannatti kaivaa kaivo. Siihen se kaivettiin. Vettä riitti, tyytyväisiä oltiin.

Äitini haki kolmiraajahalvauksensa jälkeen apua henkiparantajalta. Tuttavani haki hoitoa korvakynttilästä. Äskettäin poliitikko kertoi televisiossa, että lepakot räjähtelevät tuulivoimaloiden ympäristössä. Kannattamiensa ydinvoimaloiden turvallisuudesta hän ei maininnut mitään eikä hidas toimittaja hoksannut kysyä. Miten esim. Fukushima?

"Älä usko kuulopuheisiin", ohjeisti meitä jo Bertolt Brecht. Se on hyvä ohje, mutta jatko menee vaikeaksi. "Sinun täytyy tietää kaikki"  /  "mitä itse et tiedä, sitä et tiedä" /  "ota selvää".

Ei se noin voi mennä. En minä voi kaikkea tietää tai ottaa selvää. Pitäähän asiantuntijoihin luottaa. Pitää vain osata tunnistaa asiantuntijat. Eikä se ole kovin vaikeaa.

Toisaalta ei tiede ole voinut kaikkea tutkia.

Viime kesänä sain kesänaapurilta kuulla ohjeen. Tämä oli siis sitä otsikon tarkoittamaa kuulopuhetta.

Sen mukaan käymälästä kärpäset kaikkoavat, jos maalaa käymälän seinät ja katon kauttaaltaan sinisiksi. Pitäisikö uskoa? Kävin katsomassa naapurin sinistä käymälää. Ei siellä kärpäsiä ollut. Minun maalaamattomassa käymälässäni on. Toisaalta en tiedä, josko naapuri olisi vaikka ruiskuttanut Raidia käymäläänsä.

Rohkenen epäillä, että tieteellistä tutkimusta sinisen värin vaikutuksesta kompostikäymälöiden kärpäsmäärään ei ole olemassa. Luottaisinko kuulopuheeseen. Kokeilisinko ensi kesänä?

Taidan pysyä skeptikkona tässäkin asiassa.





torstai 20. lokakuuta 2016

Taas meitä järkytetään

Taas meitä järkytetään.

Ikiaikaisen turvallinen luterilainen maailmankuvamme uhkaa luhistua. Syyllinen on tietysti taas se sama kuin aina, peruskoulu. Nyt siellä puuhataan lapsille tasa-arvoa ja neutraalia sukupuolitietoisuutta.

Haiskahtaa poliittiselta feminismiltä. Sitä kammotkaamme! Ja kansa kammoaakin, on kuulunut raivokasta vastustusta. Siihen ovat reagoineet jopa sellaiset, joita mikään ei ole tuntunut järkyttävän, ei kasvava rasismi, ei edes ääriliikkeiden väkivalta. Nyt löytyi asia, joka ei enää jättänyt kylmäksi. Netti paukkuu raivokkaasta vastustuksesta.

=   =   =  

Edellä yritän käyttää vaikeaa tyylikeinoa nimeltä ironia. (Tämän infon suuntaan blogin satunnaisille lukijoille, vakituiset lukijat huomaavat se kyllä itsekin.)

En järkyty tasa-arvopyrkimyksistä. En edes ole luterilainen. Olin kyllä lapsuuteni ja nuoruuteni, rippikoulunkin kävin mutta sitten lopetin. Olen sekulaari.

Olen aikuisiällä nähnyt läheltä traagisia tapauksia, joissa kyse on juuri tästä, poikkeavista sukupuoli-identiteeteistä. Pidän hyvänä tavoitteena, että peruskoulu pyrkii tässäkin asiassa pääsemään tilaan, jossa ketään ei leimata omituiseksi henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Pintataso on jo aikoja sitten saavutettu, enää ei ole tyttöjen lankakäsityötä ja poikien puukäsityötä. Mutta tämän lisäksi on vielä muutakin.

Kuvassa luterilaista naisia ja nuoria koskevaa sukupuoli- ja tasa-arvo-oppia. En ole huomannut, että kansankirkko olisi tällaisesta irtiottoakaan tehnyt. 72,9 % kansasta kuuluu Martti Lutherin nimeä kantavaan ja uskontunnustuksen sisältävään järjestöön.

Myönnän, että tässä kärjistän asiaa. Ihan tahallani. Mistä lienen mallin ottanut?





maanantai 17. lokakuuta 2016

Alemmuuskompleksi


Löysin kesällä aitan ullakolta vanhan Rubikin kuution. Hyvin se toimi.

Hyvin se toimi siis siinä mielessä, että palikat pyörivät notkeasti, vaikka vuosikymmeniä olivat olleet veivaamatta. Öljyt eivät olleet vuotaneet, vai miten lie se oli liukkaasti liikkuvaksi tehty. Ei kuulunut edes saumoista narinaa.

Huonommin se toimi siinä mielessä, että en vieläkään onnistunut saamaan värejä järjestykseen. Joskus nuorena olen ennenkin yrittänyt.

Nuorempi sukupolvi ei taida tietää, mikä Rubikin kuutio on. En ryhdy tässä selostamaan. Katsokaa Wikipediasta.

Oikein otsa kuprulla yritin, mutta ei. Tuloksettomasta palikoiden pyörittelystä tulee vain äkäiseksi.

Siinä tuntee itsenä tyhmäksi. Saa alemmuuskompleksin. Tällaisessa murheen laaksossa ei auta muu kuin lohduttaa itseään helpommilla älypähkinöillä. Sellaisilla, joissa tietää onnistuvansa.

Minulla on vajan laatikossa tallessa vanha pirunnyrkki. Aika likainen se on, ehkä jotenkin homehtunut, kuten kuvasta näkyy. Ei se ole ihme, sillä se on peräisin jostain 1950-luvulta eikä sitä varmasti ole käsitelty millään puunsuoja-aineilla.

Pirunnyrkin osasin koota vanhasta muistista. Itsetunto vahvistui, mieliala kohentui.

Matemaatikkokaverini on joskus sanonut, että Rubikin kuution ratkaiseminen onnistuu helposti matemaattisen ajattelun johdonmukaisena lopputuloksena, ei sattumanvaraisen pyörittelyn tuloksena. Pitäisikö uskoa? Myönnän, minulta puuttuu matemaattinen johdonmukainen ajattelu.

Pistin piruuttani kolmelle kesävieraalle käteen Rubikin kuution. Ei onnistunut keneltäkään. Pistin samoille vieraille myös pirunnyrkin. Ei onnistunut sekään. Eivät he mitään matemaatikkoja kylläkään olleet, yksi kirjastonjohtaja, toinen muusikko, kolmas kirjailija. Humanistiretkuja.


Yksi sanoi viisaasti hetken palikoita veivattuaan: "Ei sinulla sattuisi olemaan kuplamuovia, mieluummin poksauttelisin niitä."






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...