Mietteitä merkkipäivänä

Merkkipäivän kunniaksi kaivoin jälleen kirjahyllystäni esiin Aleksis Kivi -osaston kirjat. Aika paljon niitä on. Tässä kohdassa herää aina kerran vuodessa nolosteleva ihmettely, miksi niitä ei tule enää luetuksi.

Ei se arvostuksen puutteesta johdu. Kaiken olen lukenut ja kovasti pitänyt, parhaimmista suorastaan hurmaantunut. Mutta siitä on kauan, opiskeluvuosina.

Koulussa en hurmaantunut. Seitsemän veljestä kuului pakollisiin kirjoihin, olisikohan ollut keskikoulun neljäs luokka. Tunneilla kirjaa

luettiin ääneen läpi, yritettiin muka näytellä rooleja pulpetissa istuen ja lukuvuoroja vaihdellen. Lukeminen kesti ja kesti, varmaan koko lukuvuosi siinä meni tunti viikossa. Ei mitään innostusta, pelkkää pakkopullaa. Samoin kävi Kalevalalle.

Minä olin kyllä lukemisesta innostunut. Kävin kirjastossa lainaamassa luettavaa harva se ilta. Mutta koulu antoi vahvan vaikutelman, että suomalainen kansalliskirjallisuudeksi mainittu lajityyppi on vihoviimeistä junnaamista. Siihen ei pidä koskea, laatulukeminen löytyy toisaalta.

Koulun äidinkielenopetus ei onnistunut pyrkimyksessään. Olen varma, että samoin kokeneita on paljon, melkein kokonainen sukupolvi. En tiedä, olisiko myöhempien vuosien opetus onnistunut paremmin.

Myöhemmin kirjallisuustieteen opiskelijana jouduin palaamaan näihin, aluksi syvästi epäluuloisena. Käsitys kuitenkin muuttui, kun pääsin vauhtiin. Seitsemää veljestä ja Kalevalaa parempaa ei ole, kun osaa asennoitua.

Asenne siis on nyt kohdallaan, mutta silti en ole palannut nautiskelemaan. Miksi, siinäpä miettimistä. Aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja esseistiikkaa olen kyllä lukenut.

Selaillessani Kivi-kirjojani juutun taas arvoteokseen, Viljo Tarkiaisen toimittaman Aleksis Kiven muisto -nimiseen teokseen, joka julkaistiin kirjailijan syntymän 85-vuotispäivän kunniaksi (Kustannusosakeyhtiö Ahjo). Kirjan kuvituksen on tehnyt Torsten Elovaara. Kiinnitän lukijan huomion kansikuvan ornamenttien yksityiskohtiin. Kuvissa on svastika, muinainen onnen symboli. Sillä ei ole mitään tekemistä myöhempien aikojen pahamaineisen poliittisen tunnuksen kanssa, sillä tämä kirja on julkaistu 1919, paljon ennen natsiaikaa.

V. Tarkiainen, Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen professori, teki väitöskirjansa Aleksis Kivestä. Tähän kirjaan hän on koonnut merkittävän kokoelman Kiveen liittyvää tutkimustietoa monelta tekijältä. Kiinnostavinta on tekstikriittinen tarkastelu, miten Kiven runojen kielen yksityiskohdat ovat muuttuneet versio versiolta. Toinen kiinnostava aihepiiri on selvitys, miten mm. Molieren, Miltonin, Oelenschlägerin, Cervantesin, Byronin ja Novaliksen tekstien vaikutus näkyy Kiven teoksissa.

Kirjallisuuden professori Tarkiainen joutui myöhemmin kiusalliseen valoon, kun hänen puolisonsa kirjailija Maria Jotunin avainromaani Huojuva talo ilmestyi. Sen antama kuva professorista ei ole mairitteleva.

Arvokas kirjani on huonossa kunnossa. Sivujen laidat ovat röpelöiset, kuten kuvasta näkyy. Takakansi on irronnut, keskellä on irronneita aukeamia. Mitähän pitäisi tehdä kirjan pelastamiseksi. Ei ainakaan teipillä liimailla.