sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Herkkua on siinä monenlaista

Olen viime aikoina katsellut televisiosta ruokaohjelmia ja selaillut ruokalehtiä. Tarkoitus on ollut löytää uusia virikkeitä.

En ole mikään mestarikokki mutta en mikään tumpelokaan. Minulla on muutamia bravuureita, enimmäkseen kalaruokia. Leipominenkin sujuu. Laiskaksi minua voi kyllä luonnehtia. Minulla on taipumus mennä mieluummin ulos syömään.

Erityisempiä virikkeitä ei harmikseni ole löytynyt. Taidan luopua yrityksestä. Jatkan vanhoilla bravuureilla, jos viitsin.

Television ruokaohjelmista on yksi jäänyt poikkeuksellisesti mieleen. Siitä on jo kauan. Ohjelman nimi oli Teijan keittiö. Vieraana ohjelmassa oli Lilla Teaternin taiteellinen johtaja, akateemikko Vivica Bandler (o.s. von Frenckell).

Ohjelmassa Teijan vieras tuli valmistamaan televisiokeittiöön mieliruokansa. Vivica onnistui yllättämään Teijan täysin.

Teijalla oli ilmeessä pitelemistä, kun vieras kaivoi laukustaan kalapuikkoja ja pakasteherneitä. Teatteriguru Vivica sen sijaan touhusi naama vakavana ja selosti perin pohjin työnsä vaiheita ja niksejä. Lopuksi käytiin pöytään nauttimaan aikaansaannoksesta. Hyvin oli onnistunut.

Akateemikot taitavat olla mieltymyksiltään hieman yllättäviä. Mieleen muistuu toinenkin akateemikko, filosofian professori Georg Henrik von Wright. Hän ei sentään tietääkseni esiintynyt missään ohjelmassa mieliruokaansa laittamassa, vaikka kyllä se kiinnostavaa katsottavaa olisi ollut. Hän nimittäin ilmoitti jossain haastattelussa, että mieliruokaa ovat nakit ja muusi.

Pitäisiköhän minunkin kokeilla, kun on näin arvovaltaisia opastajia?

Kuvan Ateria (2011) ennakoi aineksiltaan ja kattaukseltaan uusimpia virtauksia terveellisten ruokatottumusten lisäämiseksi. Kokkina Liisa Hietanen Honkahovissa Mäntässä.





perjantai 25. marraskuuta 2016

Eteläsataman valot

Olen käynyt kokeilemassa uutta Merikylpylää Kauppatorin laidalla.

Kun idea rakentaa kylpylä ja maailmanpyörä presidentinlinnan edustalle muutama vuosi sitten esiteltiin, ajatus tuntui niin oudolta, että se herätti kiinnostuksen. Noin luovalla tavalla hullusta ideasta voi tulla hyvä.

Maailmanpyörää en ole kokeillut enkä kokeile. Kauhistuttaa ajatuskin nousta niin korkealle niin huteran näköisessä laitteessa. Mutta uimalaa ja saunaa olen kokeillut.

Hyvältä tuntui muuten, mutta väkeä oli liikaa. Saunaan piti hetken verran jonottaa. Tiedossa on jo, että ensi kesäksi rakennuksia laajennetaan. Aika mitättömän näköisiä ne saunan ja ravintolan rakennukset ovat, onneksi sentään matalia. Tuollaiselle paikalle toivoisi huippuarkkitehtuuria.

Toisessa altaassa oli lämmintä vettä, toisessa suoraan merestä (kauempaa) johdettua vettä. Minä olin arkanahka.

Pimeys korosti kaupungin valoja. Vastarannallekin on suunnitteilla uutta. Guggenheimista päätetään lähipäivinä.

Uima-altaan laidalta oli hyvä näkymä vastapäiselle rannalle siihen kohtaan, johon taidemuseo on tarkoitus rakentaa. Heräsi ristiriitaisia ajatuksia rakennuksen sopivuudesta.

Onneksi minun ei tarvitse päättää, sillä ajatukseni eivät ole saavuttaneet lopullista järjestystä. Olen puolesta ja vastaan. Niin näyttää olevan moni muukin.

Guggenheimia on helppo pilkata. Jo nimikin on pilkkakirveille otollinen. Se maistuu impivaaralaisen suomalaisen suussa hienostelevalta "kyldyyriltä", juuri sellaiselta Eino Leinon pilkkaamalta. Tämänmakuisia sukunimiä nimiä annettiin rillumarei-elokuvissa hienosteleville kekkuliherroille, jotka kippurakärkisissä viiksissään ja hännystakeissaan olivat ymmärtävinään taidenäyttelyiden omituisia teoksia. Samaa sukua ovat myöhempien aikojen poliittiset julmistelut "tekotaiteellisista postmoderneista kokeiluista".

Minä näkisin Guggenheimin mielelläni Helsingissä. Uskon, että sen myötä turistivirrat kovasti kasvaisivat ja kaupungin elinkeinoelämä hyötyisi.

Mutta rahoitus on ongelma. Miksi yksityinen raha ei ole tarttunut suuremmin tähän liikeideaan? Suomalaisen veronmaksajan osuus amerikkalaisen taidebisneksen saamiseksi Helsinkiin pitäisi saada vähäisemmäksi. Jos kotimaista taidetta tuettaisiin samalla summalla, mitä saataisiinkaan aikaan?

Eikä sijainti Eteläsataman laidalla ole mielestäni paras mahdollinen. Arkkitehtuurikilpailun voittanut rakennussuunnitelma sillä paikalla ei vakuuta.

Nimeen Guggenheim on minun ajatuksissani lähtemättömästi tarttunut sellainen arkkitehtuuri kuin New Yorkin ja Bilbaon museoissa. Talot itsessään ovat jo näkemisen arvoisia. Helsinkiin suunniteltu rakennus ei ole sinne päinkään.

Ei Etelärannan ympäristöön mikään wow-arkkitehtuuri sopisi. Mutta johonkin toisaalle voisi sopia, ehkä Töölönlahdelle.

Guggenheim-peli olisi ehkä viisasta puhaltaa poikki ja palata alkupisteeseen. Uusi paikka, uusi arkkitehtikilpailu, uusi rahoitus. Kaikella myötämielisellä asenteella ja kannustuksella hankkeesta voisi tulla huippumenestys.

Kuvassa vähän impulssia arkkitehtien luomistyön pohjaksi (elokuvasta One week / Buster Keaton 1920)



keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Asenteissa on eroja

Kun tulin lähemmäksi, näin, että kadulla konttasi mies. Hän yritti pystyyn, mutta jalat eivät kantaneet. Uusia yrityksiä, kompurointia, kaatumisia, kiroiluja, konttaamista. Lopulta mies jäi mahalleen makaamaan. Verta vuoti ainakin kämmenistä.

Useimmat kadulla kulkijat eivät pysähtyneet. Tuttu näkyhän tällainen on, mitä näitä töllistelemään. Ei tämä kuitenkaan mikään tavallinen rappiospurgu ollut, vaatteista päätellen.

Muutama oli kuitenkin pysähtynyt. Tunnelma oli jotenkin huvittunut. "Hyvässä kännissä näyttää äijä olevan..."

Mikäpä sen koomisempaa voisi ollakaan kuin kännissä kaatuilu. Ja selvin päin kaatuilu myös. Muistelkaapa vaikka vanhoja mykkäfilmejä, Chaplinia ja muita. Niissä kaatuillaan, putoillaan ja kompuroidaan kaiken aikaa, ja katsomoissa riemu repeää joka kerta.



Siinä me seisoskelimme katsomassa vähän hämmentyneinäkin, mutta sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui nuori nainen, ehkä parikymppinen. Tummatukkainen, ei oikein syntyperäisen suomalaisen näköinen.

- Onko kutsuttu ambulanssi, hän kysyi. - Vai poliisi? Kun kukaan ei tiennyt, hän otti puhelimensa ja soitti ja selitti tilanteen. Hän käski minun ja toisen miehen kääntämään makaajan kyljelleen.

Töllistelijät ympäriltä olivat kadonneet. Vain minä ja nuori nainen jäimme odottamaan. Kohta ambulanssi tuli ja vei miehen.

Kysyin naiselta, mistä hän on kotoisin. Irakista. Suomessa hän oli ollut neljä vuotta. Suomea hän puhui varsin sujuvasti. Turvapaikka oli myönnetty. Hän opiskeli yliopistossa. Sinne hän oli nytkin menossa ja oli jo monta minuuttia myöhässä.

Kysyin, miten hän viihtyy Suomessa, kun on tällaista. Viittasin ympärille marraskuun hämäryyteen ja tihkusateeseen. Viittasin myös siihen kohtaan katua, josta juopunut mies oli viety.

- Aivan loistavasti viihdyn, tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Täällä on rauha!


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Luova mieli

Leuhkinpa aluksi vähän.

Päättyneellä viikolla kävin kahdessa taidenäyttelyssä ja kerran elokuvissa ja kerran teatterissa. Luin kaksi kirjaa. Ja kaiken huipuksi kävin oopperassa.

Olenpa minä aika kulturelli! Kyllä pitäisi luovuuden kukoistaa, ainakin mikäli uskomme oheista luovuuden ohjeistoa. Ja miksemme uskoisi, onhan sen aivan ilmeisesti laatinut amerikkalainen syvämietteisiä elämänohjeita myyvä konsulttitoimisto.



Olen sitä paitsi noudattanut julisteen ohjeita monessa muussakin kohdassa.

Jostain kummallisesta syystä luovuus kuitenkin takkuaa. Blogin kirjoittaminenkin on taas käymässä kankeaksi. Aiheita ei tahdo löytyä. Aloittelen sitä ja tätä aihetta, mutta jutut eivät lähde lentoon. Näin käy aina tähän aikaan vuodesta. Mielessä on taas alkanut kyteä ajatus kömpimisestä uuninpankolle talviunille. Kohta, mutta ei ihan vielä.

Onneksi lumi suli ja marraskuu palasi. Se on mielivuodenaikani. Melankolinen mielenlaatu nauttii, kun voi harrastaa pitkiä aikoja ikkunasta ulos katselua. Torilla sataa. Ihmisiä on vähän, ja ne harvat luikkivat sateenvarjoineen ja kiertelevät lätäköitä. Viereisen koulun oppilaat saavat olla välitunnit sisällä. Raitiovaunuja ja busseja kulkee, taksit eivät kauan seiso tolpalla.

Minä seison ikkunalla villasukat jalassa ja luurit korvilla. Kuuntelen klassista musiikkia.

Ystävät ovat hyödyllisiä. Yksikin järjesti lipun oopperaan kenraaliharjoitukseen. Voi olla, että tämä olisi muuten jäänyt kokematta.



Minulta puuttuvat sanat kuvata kokemusta. En osaa terminologiaa, en tunne teosta, olen kyvytön arvioimaan esiintyjien osaamista. Mielenkiintoinen esitys kyllä oli. Seurasin herkeämättömällä kiinnostuksella. Yllättävä, näyttävä, visuaalisesti kekseliäs. Kovin erilainen kuin odotin.

Onneksi en ole taidekriitikko. Se on mielestäni vihoviimeistä puuhaa, sillä olen kirjallisuuden alueella nähnyt läheltä monenlaista outoa. Tahallista ilkeyttä, perusteetonta ylistämistä, ulkokirjallisten seikkojen vaikutusta arviointiin sekä hyvässä että pahassa, yhden suorastaan prostituutioksi edenneen tapauksen, monenlaista ymmärtämättömyyttä ja kyvyttömyyttä ellei suorastaan lukutaidottomuutta. Eräskin tuttu kriitikko tunnusti kerran kapakassa, että krapulassa tulee kirjoitettua paljon tiukempia arvosteluja kuin humalassa. Selvin päin kirjoittamisesta ei mainittu mitään.

Arvostelun sijaan keskustelen mielelläni teoksista. Silloin kyseessä ei ole asteikko hyvä - huono. Sen sijaan on havaintoja teoksen yksityiskohdista, rakenteesta, kielestä, sisällöstä. Niitä kertyy aina paljon. On aina jännittävää kuulla, ovatko keskustelukumppaninen havainnot ja näkemykset samansuuntaisia kuin omani.



torstai 17. marraskuuta 2016

Intiimit toimitukset



Ei pitäisi jättää asioita viime tinkaan. Yleensä tämän hallitsen, mutta joskus ei voi mitään.

Menin elokuviin, päivänäytökseen. Kassajono oli hidas ja kello kävi. Olin ajatellut pistäytyä pikaisesti vessassa ennen salonkiin menoa mutta en ehtinyt. Ajattelin, että kyllä vaiva menee itsestään ohi. Käyn sitten elokuvan jälkeen.

Vaiva ei kuitenkaan mennyt ohi. Ostan lipun aina reunapaikalle, joten pääsin helposti ja huomaamattomasti livahtamaan ulos salista. Uskoin, että minuutissa tai parissa olen takaisin.

Elokuvateatterin vessan ovi aukeaa numerokoodilla. Se löytyy pääsylipusta. Mutta mistä löytyy se pääsylippu?

Taskuja on paljon ja taskuissa kaikenlaista. Kaikki taskut piti penkoa, lippu löytyi lopulta olkalaukusta.

Vessan seisomapaikoilla oli tilaa.  Istumapaikat olivat kaikki varattuja, punainen merkki yksityistilan oven lukossa kertoi sen. Onneksi en tarvinnut.

Paluu salonkiin aiheutti ongelman. Ovi oli lukossa. Piti lähteä etsimään vahtimestaria. Sellaista ei löytynyt. Kävin kysymässä kassalta. Kesti aikansa ennen kuin löytyi. Vahtimestari halusi nähdä pääsylippuni.  Olkalaukusta etsin ensin, mutta ei se siellä enää ollut. Jostain taskusta se löytyi.

Arviolta varttitunti tähän meni. Elokuvaa oli jäljellä minuutin verran.

-    -   - 

Jostain luin, että taas touhutaan yhteisiä vessoja miehille ja naisille. Yhdessä keskustan kauppakeskuksessa sellainen takavuosina oli. En tiedä onko enää. En ole käynyt katsomassa. En oikein osaa ottaa kantaa asian tarkoituksenmukaisuuteen. Täydellisen tasa-arvon kannattajana tietysti voisi puoltaa, mutta ei tämä oikein selvä tasa-arvoasia ole. Voin ymmärtää vastustavankin näkökannan.




maanantai 14. marraskuuta 2016

Synkkää aikaa

Olin yhden yön sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin. Piikeillä pisteltiin, verta imettiin.

Ei ollut mukavaa. Nukkuminen ei  onnistunut. Niinpä nousin jo aamuneljältä ja avasin viihdykkeeksi mukaan ottamani tabletin. Juuri sinä aamuyönä oli luvassa jännittävää ohjelmaa Yhdysvalloista asti.

Ei ollut mukavaa sekään. Ohjelmasta tuli vain äkäiseksi. Kun hoitajat ja lääkäri aamulla tulivat, tuntui kuin yöllä olisi kaikkialla koettu kollektiivinen voimakas yhteinen kokemus, sellainen josta kaikki keskustelevat ja joka jää pysyviin muistoihin. Ei sellaisia usein tule: New Yorkin kaksoistornien tuho, Estonia, Dianan ja Kennedyn kuolema...

"Totisesti minä elän synkkää aikaa", siteerasi lääkäri.  Miten se jatkuikaan? Minä tietysti kiirehdin täyttämään pätemisentarvettani ja jatkoin runoa. Kyllä minä Brechtin osaan.

Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"

Totisesti, minä elän synkkää aikaa."

Kun lisää verta oli imetty, pääsin kotiin.  Siellä tuli vielä yksi paha tieto. Vanha kaverini oli kuollut tapaturmassa. Vain kaksi kuukautta sitten tapasin hänet viimeksi.

Onneksi odottamassa oli miellyttävä konserttikokemus. Ikiaikainen suosikkini Procol Harum esiintyi Finlandia-talossa. Suhde alkoi jo 1967 kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Konserteissa olen käynyt vuosien varrella kymmenkunta kertaa.

Jostain kummallisesta syystä nyt konsertin äänen voimakkuus oli liian kova. Miksaus ei ollut aina kohdallaan. Rummut erityisesti korostuivat liikaa. Laatuorkesterin parhaat nyanssit jäivät melun sekaan. Vahinko.

Helsingin Sanomien arvioinnissa  sunnuntaina Arto Pajukallio oli huomannut saman. Kehut tulevat laadukkaasta hittikokonaisuudesta. Kotona olen jatkanut tunnelmointia kuuntelemalla LP-levyiltä niitä tärkeimpiä:  A Salty Dog, Pandora´s Box, Conquistador, Shine on Brightly jne.

Valokuvassa ei ole kehumista, soittajat jäävät jonnekin sinne valonvälkkeen sekaan. Konsertissa oli valokuvauskielto, mutta sen verran kansalaistottelemattomuutta pitää miehen osoittaa, että kyllä yksi kuva otetaan vaikka vartija kurkisteli vähän väliä. Ei salamaa, vastavalo, pimeä sali, ilman säätöjä Lumian älykäs kuvaus -asetuksella. Kuin rosvo yössä, kamera salaa esiin taskusta, sekunnin tähtäys ja laukaisu, ja heti kamera takaisin taskuun piiloon. Tässä rikoksen tulos.





maanantai 7. marraskuuta 2016

Universaalia elekieltä

Olisi tarvittu ruuvimeisseliä. Ristipäistä.

Tuttu nuorimies oli ystävällisesti tullut mukaan Ikeaan ostamaan televisiopöytää. Häneltä sujui näppärästi kapulapakettien kerääminen kärryyn koodipaperin antamien ohjeiden mukaisesti. Kotona hän vielä lupasi koota kapuloista kokonaisen huonekalun.

Siihen puuhaan sitten tarvittiin ruuvimeisseli. Ikean nyyteissä ja nyssyköissä ei sellaista ollut. Oli vain tuo kaikista Ikean paketeista löytyvä koukku (kuvan yläreunassa). Kai sille oikea nimikin on, mutta sitä en tiedä.

Mutta kun minulla ei ole ruuvimeisseliä. Mitä minä sellaisella tekisin? Mitä minä täällä Töölöntorin reunalla ruuvailisin?

Nuorimies pudisteli päätään. Se on universaalia elekieltä eikä jätä mahdollisuutta tulkita sävyä väärin. Sanoja ei tarvittu.

On minulla muita työkaluja kellarikomerossa. On vasara. Sillä olen lyönyt taulukoukkuja seinään. On saha. Sillä olen sahannut joulukuusen kannasta palan pois, jotta veden imeytyminen sujuisi paremmin. On oksasakset. Sillä olen katkonut joulukuusen oksat jätesäkkiin, jotta niistä ei tippuisi neulasia ulos viedessä portaikkoon. On putkipihdit. Niillä olen vääntänyt lavuaarin tukkoisen putken auki. On pensseli. Se on odottamassa seuraavaa seinien maalausta. On myös rautasaha. Sillä en ole tehnyt mitään. Otin sen talteen kierrätyshyllystä. Ehkä sille tulee joskus käyttöä. Ja sitten on vielä aika monta eri kokoista Ikean koukkua.

Yhtäkkiä muistin, että onhan minulla sittenkin ruuvimeisseli.

Se sijaitsee kirjoituspöydän laatikossa. Se on kyllä aika erikoisen mallinen ja pienikokoinen (kuvan alaosa). Mahtaisikohan kelvata Ikean huonekalua asennukseen?

Ostin sen aikoinaan optikolta. Ongelma oli silmälasien sangan löystyvä ruuvi. Tässä tulitikun mittaisessa työkalussa on toisessa päässä ristipäinen ja toisessa päässä tavallinen terä. Molemmille on kiinni ja auki ruuvattava suojanuppi.

Tarjosin tätä, mutta taas tuli universaalia elekieltä. Sanoja ei tarvittu.

Onneksi nuorimies löysi sopivan työkalun autonsa vararenkaan alla olevasta työkalukokoelmasta. Ei tarvinnut lähteä rautakauppaan.

Kun huonekalu oli valmis, nuorimies lahjoitti työkalun minulle. Käski pistämään varmaan talteen, sellaiseen josta löytyy, jos taas tarvitaan.





lauantai 5. marraskuuta 2016

Vapaan mummon malli

Kurkistelin kaupan kassajonossa edellä olevan ostoksia.

Siinä oli jotakin, mikä kiinnitti huomion. Hihnalla oli puketti valkoisia ruusuja, sellaisia kymmenen kappaleen lyhytvartisia, joita nykyisin on aina myynnissä S-kaupan kassan vieressä. Taitavat olla reilun kaupan tuotteita.

Lisäksi hihnalla oli kolme purkkia Fizz-siideriä ja kahden paketti suklaakuorisia leivoksia, ilmeisesti Sacheria. Lisäksi oli jotain muuta arkisempaa. Kassapoika kaivoi siihen vielä tellingistä tupakka-askin.

Ei kai tässä vielä mitään huomiota kiinnittävää?

Se mikä pisti silmään, oli paketti kondomeja.

Eikä siinäkään vielä mitään outoa ole. Mutta kun ostaja oli mielestäni epätyypillinen kondomipaketin ostaja. Hän oli minua selvästi iäkkäämpi naishenkilö. Kahdeksankympin hujakoilla, arvioisin. Ketterässä kunnossa, harmaassa tukassa näyttävä permanentti.

Iäkäskö? Enhän minäkään ole kuin 66. Aika nuoria, itse asiassa.  Korkeintaan voisi sanoa että varttuneessa iässä.

Ajatus kulki ensin niin, että eihän tuo tarvitse mitään raskauden ehkäisyä. Vasta myöhemmin ajatus kirkastui ymmärtämään, että onhan mainitun tuotteen käyttö muistakin syistä suositeltavaa.

Ehkä siellä kotona ei olekaan mummon oma vaari odottamassa siideriä ja leivosta. Ehkä sinne on tulossa vieras? Keskuudessamme kulkee upeita puumamummoja, joilla elämä on hyvin hallinnassa.

Lukkiutuneista ajatusmalleista sen sijaan tässä itse kunkin pitäisi pyrkiä eroon.

(Kuvan henkilöt eivät liity tekstiin)




keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Kerro kerro kuvastin


Muistelen, että lapsena varoiteltiin liiallisesta peiliin katsomisesta. Se oli jotenkin syntistä. Itsensä ihailu kuvastimesta oli jotenkin paha juttu.

Liiallisesta peiliin tuijottamisesta ei minun kohdallani enää ole pelkoa. Pikkuisen saatan aamulla kylpyhuoneessa vilkaista, ja silloinkin ehdottomasti ilman silmälaseja. Ettei ränsistyminen niin näkyisi.

Hotellihuoneet ovat vaikeita paikkoja. Niissä on aina seinän levyinen peili kirjoituspöydän edessä. Ei mitenkään voi välttää katsomista ja kaiken huomaamista.

Nyt olen katsonut moneen kertaan itseäni netistä, facebookista. Se tuntuu vähän samalta kuin peiliin katsoisi.

Olin äskettäin tilaisuudessa, jossa pidin pitkän puheen. Siitä tuli kymmenen minuutin pätkä facebookiin (suljetun ryhmän sivulle, ette siis pääse katsomaan!). En tiennyt kuvaamisesta mutta annoin luvan julkaisulle. Olen tarkastellut esiintymiseni onnistumista, lähinnä elekieltä. Kuva on otettu yleisön joukosta, noin kymmenen metrin päästä.

Alussa elekieltä ei paljon ole. Kädet pysyvät melkein paikallaan edessä olevan pöydän laitaa vasten. Jalkaa vaihdan kaksi kertaa.  Katseen suunta sen sijaan vaihtuu kaiken aikaa. Takanani on screeni, jonka valokuvia vaihdan pöydällä olevasta tietokoneesta.

Puolivälissä alkaa tapahtua. Ensin piirrän etusormellani ilmaan ison ympyrän. Heti perään osoitan ensin oikealla kädellä oikealle ja vasemmalla kädellä vasemmalle. Sitten osoitan yhtä aikaa ristiin, oikealla kädellä vasemmalle ja vasemmalla kädellä oikealle.  Lopuksi  napautan etusormella muutaman kerran pöytään ja pudistan päätäni.

Siitä eteenpäin kädet liikkuvat enemmänkin. Kerran vedän kaariosoituksen yleisön yli laidasta laitaan. Kerran nostan pikkusormen pystyyn ja heiluttelen sitä yleisön suuntaan ikään kuin se olisi muunnelma rumasta kansainvälisestä käsimerkistä. Kerran osoitan kohti taivasta ja kieputan sormea.

Olen yllättäen suhteellisen tyytyväinen näkemääni, se oli parempi kuin luulin. Tukka oli sopivasti pörröinen, parta oli trimmattu. Puvun leikkaus piilotti siedettävän onnistuneesti erään epämiellyttävän keskivartalon piirteen.

Elekieleni runsautta oikeastaan ihmettelin. Suomalainen ei tunnetusti heiluttele käsiään muulloin kuin jäihin pudotessaan. Minä elehdin  aika vilkkaasti, kuin mikäkin ulkomaalainen.  Kaksi turhaakin käden liikettä oli, korvallisen rapsutuksia.

Osaanhan minä tämmöisen, kokemusta on. Mutta kun työelämästä irtaantumisen myötä esiintymiseen on tullut taukoa, epäily taidon hiipumisesta on lisääntynyt.

Taisi siis tulla ripaus itseihailua? Sitä syntistä.






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...