keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Hyödyttömät

Ei vaikuttanut isä ihan tyytyväiseltä jälkikasvuunsa. - Poika ei tee mitään, makaa vain ja pelaa tietokoneella. Ei enää urheile, ei hoida koulua, ei lue, ei tiedä mistään mitään, paitsi skeittilaudoista. Ihan hyödytön.

Niinpä. Nousi mieleen muinainen aika, jolloin minäkin olin ihan hyödytön.  Ainakin oman isäni mielestä. Makasin vaan, en hoitanut koulua, en urheillut. Tietokonetta ja skeittilautaa ei silloin vielä ollut keksitty. Tytöt oli keksitty.

Kiivastus oli suuri, kun jäin luokalle, lukion ensimmäiselle. En ollut varoittanut kotona siitä, mikä toukokuun viimeisenä päivänä oli tuleva. Olin aina kysyttäessä ynähtänyt, että ihan hyvin koulussa menee.

Luokalle jäi samalla kertaa suunnilleen puolet luokan pojista, mutta se ei kelvannut isälle puolustukseksi. Tulta ja tulikiveä satoi niskaan.

Se toinen puoli luokan pojista oli muistaakseni jäänyt luokalle jo edellisenä vuonna. Ehkä muutama harva onnistui viivyttelemään luokallejääntiään vuoden myöhemmäksi. Ehkä joku välttyi siltä kokonaan?

Luokalle jättäminen oli silloin koulun tapa; poikien hitaampi kehitystaso otettiin sillä keinolla hallintaan.

Olen ikuisesti kiitollinen tälle pedagogisesti viisaalle käytännölle. Ilman sitä elämäni olisi mennyt toisin.

Vähältä kyllä piti, ettei elämä kääntynyt siinä toisenlaiselle raiteelle. Isä määräsi, että koulunkäynti loppuu tähän. Ensimmäinen päivä kesäkuuta aamulla puoli seitsemältä pukeuduin isän vanhaan haalariin ja maalikaupan lippalakkiin ja lähdin polkupyörällä tehtaan konttoriin kysymään työtä.

En saanut työtä. Koululaisten kesätyöpaikat oli jo viety. Jos olisin saanut, sille tielle olisin jäänyt.

Pari päivää myöhemmin sain leipomosta pullakuskin työn. Siinä meni se kesä. Syksyllä tilanne oli jo rauhoittunut ja palasin kouluun. Samoin palasivat muut luokalle jääneet kaverit. Yhdessä olimme edelleen koko hyödytön porukka, vaikkakin uudessa luokkayhteisössä.

Sitten alkoi jo koulunkäyntikin sujua.

Nämä muistot virtasivat päässäni, kun kuuntelin poikaansa ärtynyttä isää. En tietenkään ruvennut muistojani ääneen kertomaan. Taisin olla turhan piikikäs, kun kysyin, miten hänellä itsellään nuoruus meni.

- Se nyt ei kuulu ollenkaan tähän, oli vastaus.





Ei kommentteja: