Ei
niihin osaa varautua. Aina ne tulevat yllättäen.
Saattaa
mennä pitkiä aikoja, ettei kukaan kehu. Sitten yhtäkkiä saa kahdet kehut peräkkäin.
Ensin
kyselin entisen työpaikkani kuulumisia. Sain kuulla, että ilmapiiri on käynyt
kireäksi. Uusi pomo painaa päälle. Turhanaikaista hyppyyttämistä, luottamuksen
puutetta, kyttäilyä.
- Ennen oli kaikki
paremmin.
Se oli kehu. Hän
tarkoitti minua, sitä aikaa jolloin minä olin vielä vaikuttamassa
asioihin. Ihan noin luottamuksellisesti, meidän kesken sanottuna.
***
Vähän
myöhemmin sain luettavakseni naistenlehden. Siinä oli kiiltävällä
paperilla värikuvien kera tutun näyttelijän haastattelu. Tavanomaisen
naistenlehtilätinän keskellä hän yhtäkkiä mainitsee minut, ei nimeltä mutta
tunnistettavasti. Viitisentoista vuotta sitten minä olin ollut se, joka innosti
hänet Teatterikorkeakoulun pääsykokeeseen.
Myönnän,
muistan. En silloin mitenkään osannut arvata, että satunnaisella
harrastajateatteriesityksen jälkeisellä rupattelulla olisi niin ratkaiseva
vaikutus nuoren ihmisen elämään.
Jotenkin tuntui, etten ansainnut tätä kehua. Kiitin kuitenkin
facebookissa huomionosoituksesta.
Kun
näin ylenpalttinen kehujen aalto oli ylleni vyörynyt, tuntui, että minun on
vuorostani jatkettava samassa sävyssä. Ensimmäiseksi kehuin ravintola
Mezopotamyan herkullisen lounasbuffetin. Kyllä oli kokki polleata poikaa. Ihan
niin kuin minäkin.
Tätä
on syytä jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti