Ei paljon naurata

”Kunnon naurut ja pitkä uni ovat lääkärikirjan parhaat ohjeet”, sanoo irlantilaisperäinen sananlasku.

Jälkimmäisen noista hallitsen erinomaisesti, edellisen huonosti. Pitäisi kai opetella tuota nauruakin.  Joskus olen yritellyt mutta huonolla menestyksellä. Mainosrahoitteisten televisio-ohjelmien viihdeohjelmat eivät ehkä ole parasta harjoitusaineistoa. Lopetin.

 

Toisaalta kaikkea pitää epäillä, irlantilaisia sananlaskujakin. Luin Tiede.fi-palstalta, että vanha myytti on osoitettu virheelliseksi. Tutkimusten mukaan masennus ei aiheuta syöpää eikä positiivinen elämänasenne pelasta siltä. – Tähän minä mielelläni uskon. Voin siis huoletta murjottaa.

Jotakin irvokasta on tässä ajassa – ei paljon huvita harjoitella nauramista. Tiedemaailma on laajasti antanut varoitukset viime hetken lähestymisestä ilmastokriisin torjumiseksi.  Nuoret elokapinalliset yrittävät tehdä hätähuutoja. Mutta Iltalehden terhakasta kolumnistia häiritsevät vain ne hätähuudot.  Ja hallitus julistaa ilosanomaa: veroja saadaan vähennetyksi pienentämällä määrärahoja mm. luonnonsuojelulta ja tieteeltä.

Vaikka politiikassa on aina väritelty asioita, oikeistopopulismin myötä tieteestä ja faktoista on tehty pelkkiä mielipidekysymyksiä. Trumpin, Putinin, brexitin, persujen, Orbanin ja kumppaneiden myötä populistit ovat onnistuneet määrittelemään toiveikkaan, kestävän tulevaisuuden puolesta toimijat kommunisteiksi.

Naurun henkiin herättämiseksi kaivattaisiin mestaritason satiirikkoja, pilkkaajia, sellaisia kuin Chaplin, joka teki Diktaattorin juuri oikealla hetkellä. Pilkan kohteista ei nyt olisi pulaa. Sitä odotellessa tyydyn hoitamaan terveyttä tuon irlantilaisen sananlaskun jälkiosaa noudattamalla.

                                                          (Kuva: Bored Panda)

Naurattavaa

"Onnea, iloa - oi!" 1

Rupesin lukemaan kirjaa nimeltä Suomen parhaat vitsit 2010. Saamani tiedon mukaan vitseistä tulee iloiseksi – parhaimmillaan niistä alkaa suorastaan nauraa ääneen. Ilo ja nauru ovat onnellisuuden tuntomerkkejä.

Olen kysynyt aikaisemminkin: tunteeko joku henkilön, jolla on huono huumorintaju? (siis joka itse myöntää tämän!) Kysymykseeni ei tullut yhtään myönteistä vastausta.

Minä myönnän. Minua ei naurata mikään, paitsi kutittaminen. Vitsejä en muista koskaan kertoneeni. Luonne on totinen murjottaja.

Nyt siihen on luvassa muutos, jos vitsikirja tepsii. Luulisi tepsivän – siinä on 342 sivua. Epäröintiä aiheuttaa kirjan ikä. Ovatko vitsit 13 vuodessa jotenkin vanhentuneet, mädäntyneet, ruostuneet, hapantuneet? Pitäisikö olla uutta ja tuoretta tavaraa?

---

Seuraavana päivänä:

Nyt olen lukenut nelisenkymmentä sivua ja lisäksi selaillut sieltä täältä. Kyllä taitaa kesken jäädä. Ei ole huumorintajuttomuuteni parantunut.

Tätä kyllä sietää ihan hyvin muutaman sivun, mutta sitten alkaa tympiä. Meno on yllätyksetöntä, luovuus puuttuu. Vitsin ensimmäisen rivin jälkeen arvaa loput.

Aihepiirit ovat suppeat: seksi, viina, rasismi, politiikka, julkisuuden henkilöt. Ymmärrän kyllä, että huumorin yksi ikiaikaisista ideoista on sorkkia ns. tabuaiheita, joten en siitä närkästy.  Mutta onko vitsi lajityyppinä täysin uusiutumaton? - Ja tämä kirja pysyy tabujen sorkkimisessa maltillisena – törkeyksiä ei osunut silmään.

Kun nyt olen alkuun päässyt, täytyy jatkaa samaa teemaa. Kuvassa moni-ilmeisen kirjahyllyni kätköistä löytyneitä välineitä huumorintajun parantamiseksi.

[jatkuu myöhemmin]

Muutoin mukava mies mutta...

Juhlittiin nuoren tuttavapariskunnan uuden kodin tupaantuliaisia. Tuntui aika oudolta ja uhkarohkealta. Yhtään sisätiloissa tapahtuvaa yksityisjuhlaa ei ole tunnetusta syystä osunut kohdalleni puoleentoista vuoteen.

Etukäteen oli kyllä puhelimitse puhetta terveysturvallisuudesta, sillä vieraiden joukossa oli kaksi hyvin iäkästä ja huonokuntoista. Itsestään selvänä pidimme, että koko porukka on kahteen kertaan rokotettuja.

Kun sain isäntäväeltä kuulla vieraiden nimilistan, minussa heräsi epäily. Erään vieraan taustasta tiesin sen verran, että kuinkahan sen rokotuksen kanssa mahtaa olla. Muutoin ihan mukava mies, mutta kaikenlaiset hörhötykset ovat aina olleet osa tämän henkilön elämää: telepatia, homeopatia, salaliittoteoriat ja muut salatieteet.

Kehotin isäntää vaivihkaa selvittämään asiaa. Ja niin kävi, että olin oikeassa. Puhelinkeskustelussa oli käynyt ohimennen ilmi, että rokotusta ei ole eikä tule. Oli sen sortin tietoa saatu, että koko korona on vain eliitin viekas salaliitto.

Isäntä jotenkin kieroili, että tupaantuliaisia siirretään myöhemmäksi. Mutta meille muille tilaisuus pidettiin kohdallaan. Hauskaa oli, ruoka hyvää ja juomat myös ja uusi koti hieno. Ulkoterassilla tarkeni istua pitkän pöydän ääressä.

Melkein turvallisin mielin.

 

 

Huumorintajuttomat

Pikkutyttö vähän kompuroi kesäkotini portaissa ja satutti kätensä. Itku siinä pääsi. Minä kun satuin tulemaan perässä, nappasin tytön syliin, istuin portaalle ja aloin puhaltaa pipiä pois.

Kohta itku vaimeni, mutta suoritukseni ei riittänyt vakuuttamaan porukan skeptikkoa, joka ihme virne naamallaan lausui:

-  Dessukin on sitten näköjään ruvennut antamaan huuhaa-hoitoja.

Minua kommentti hieman ärsytti, mikä varmaan näkyi naamasta. Porukassa syntyi keskustelua, sain puolustajia. Mutta skeptikko jatkoi epäilyjään.  - Mikä tuossa Dessun puhalluksessa sitten oli vaikuttava ainesosa. Korkeintaan vanha viina siinä tuoksahti.

Ärsyynnyin lisää mutta naurahtelin silti, että heh heh. Ei taatusti tuoksahtanut vanha viina.

Skeptikko alkoi tajuta tunnelman kiristymisen ja alkoi lieventää. - Kai te nyt satiiria tajuatte?

Huonoja ideoita ja yksi hyvä

Ennen adventtikalenteritkin olivat parempia! Ensimmäinen luukku on nyt avattu, ja on tämä jotenkin vähän reppana tekele.

Ensin luulin, että kuva on Koiramäki-tekijältä, mutta ei se ole. Kuvassa on niukasti yksityiskohtia ja sadun lumovoima siitä puuttuu. Jotenkin halvalla tavalla sarjakuvamainen. Ensimmäisestä luukusta löytyi lyhty ja rimppakinttu jänis. Ensimmäisen luukun olisi syytä synnyttää lumovoimaisia odotuksia - tai mutta kun ei.

Tämä kalenteri ei edes toimi sillä tavalla kuin menneiden aikojen kalenterit, että niistä näki valoa vasten tähystellen kaikkien luukkujen kuvat. Tai sitten luukun läppää sai avatuksi sen verran että pääsi kurkistamaan alle ja silti sai luukun suljetuksi hyvin. Enää ei onnistu. Pahvi on liian paksua ja jäykkää.

Takasivulla on modernin aikakauden aiheuttama pakollinen tärppi. Jos otan kalenterista valokuvan ja lähetän sen twitteriin tai instagramiin, voin voittaa jouluksi suklaata.

En lähetä. Tänä jouluna en syö yhtään palaa suklaata. Siitä saa finnejä naamaan. En halua enää koskaan näyttää murrosikäiseltä, niin kuin kaikkien edellisten joulujen jälkipäivinä aina uuden vuoden puolelle asti. Semmoinen on jotensakin noloa tässä iässä.

Lapsille on myynnissä kalentereita, joiden luukuissa on suklaapala. Tuntuu oudolta. Kehittelimme kaverin kanssa ideaa. Voisiko muillekin ryhmille olla omien mieltymysten mukaisia kalenterilöytöjä?

Keksimme, että vihervöyhötystä vastustaville setämiehille voitaisiin myydä kalentereita, joiden jokaisesta luukusta löytyisi pala naudanlihaa. Ideointi jatkuu.

Sanomalehtikatsaus

Sanomalehteä lukiessa tulee usein tunne, että mieluummin pitäisi lukea kirjaa, jotta aika tulisi käytetyksi hyödyllisemmin.

Tunne jäi kai kytemään alitajuntaan nuoruusvuosilta, jolloin se piti paikkansa. Luin nimittäin iltapäivälehtiä. Sittemmin olen moisesta huonosta tavasta rimpuillut irti, joten enää ei pitäisi olla aihetta kovin voimakkaaseen kriittisyyteen.

Sanomalehteen ei koskaan voi olla täysin tyytyväinen - aina löytyy aihetta moittimiseenkin. Luen päivittäin kahta pääkaupungissa ilmestyvää lehteä, Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia. Niitä pidetään laatulehtinä. Se pitää siltä osin paikkansa, että ne eivät kovin usein sorru joutavanpäiväiseen sensaatiojournalismiin tai repäiseviin klikkiotsikoihin.

Toisaalta niiden asialinjaisuutta voi moittia hampaattomuudesta vallan vahtikoiran tehtävässä. Myönteisiä poikkeuksia kyllä löytyy aina välillä. Molemmissa lehdissä näyttää olevan kykyä tehdä laadukasta tutkivaa journalismia. Kun sellainen skuuppi osuu kohdalleen, siinä on kyllä skandaalin ainekset, mutta ei joutavanpäiväisen skandaalin.

Tänäänkin luin lehtiä monta tuntia. Skuuppeja ei ollut mutta ansiokasta journalismia kyllä. Aloitan lukemisen aina Hbl:sta. Sen kulttuuripalstoja ja kolumneja pidän virkeämpinä kuin HS:n. Tänään luin kiinnostavia laajahkoja juttuja mm. Brysselin kaupunkikävelykohteista, maailman kasvien siemenien turvavarastosta ("frövalvet") ja Helsingin liikennesuunnittelusta. Muutama kiinnostava kirja- ja teatteriesittely löytyi myös.

HS:n aloitan aina takaperin. Ensin sää, televisio ja sarjakuvat. Sitten kuolinilmoitukset, joita sunnuntaisin on paljon. Kai se on ikä, joka on kääntänyt uteliaan ja hieman pelonsekaisen huomion tällaiseen. Nimen lisäksi tulee katsotuksi syntymävuosi. Jatkuvasti joutuu toteamaan, että paljon on ikäisiäni ja nuorempiakin. Tuttuja  löytyy aika usein, tänäänkin eräs ikäiseni naishenkilö, jonka 47 vuotta sitten hetkellisesti tulin tuntemaan. Ja toissapäivänä nekrologi  henkilöstä, jonka kanssa olin hyvinkin paljon tekemisissä lähinnä ammatillisissa asioissa.

Päivän HS sisälsi tavallista enemmän kiinnostavaa. Peruskiinnostavan Usko Siskoa -palstan lisäksi ansiokasta juttua löytyi tekoälystä, kuninkaallisesta protokollasta, rintaliivimyymälästä, Ruotsin akatemian kriisistä ja kirjailija Sara Stridsbergistä, etätyöstä, mormonipojista ja Hilja Pärssisestä.

On päivän HS:ssa kyllä turhanpäiväistäkin aineistoa, kuten näinä päivinä kaikissa tiedotusvälineissä Yleä myöten. Mediataitoiset temppumiehet ovat perustamassa uudenlaista pöhinää politiikkaan luovaa liikettä. Julkisuustyrkkyiset sankarit, jotka tähän asti ovat keränneet suurimmat otsikot lähinnä parisuhdepärjäämisellään, ovat nyt uudistamassa poliittisen venkuloinnin menetelmiä. Porukasta ei puutu muita kuin Tuurin kyläkauppias, jotta epäuskottavuus olisi täydellinen.

Henkilökohtaisesti kiinnostavin oli juttu säveltäjä Toivo Kuulan kuolemasta. Olen ollut väärässä käsityksessä. Olen luullut, että Kuulan kuolema 1918 oli sotatoimien aiheuttama, samoin kuin esim. Maiju Lassilan ja Juhani Siljon. Näin ei ollutkaan, vaan Kuula kuoli sotatoimien jo päätyttyä valkoisten voitonjuhlassa käsistä riistäytyneessä juopottelussa. Lehtijutussa kerrotaan Kuulan ja ampujaksi arvellun jääkärin jälkeläisten kahdenkeskisestä tapaamisesta nyt, 100 vuotta tapahtuman jälkeen..

Kuula on vuosien varrella noussut minua kiinnostavaksi henkilöksi, jonka tuotantoon olen jo pitkään ollut aikeissa perehtyä paremmin. Osaltaan tähän on vaikuttanut usein toistuva vierailuni Vaasaan. Asun siellä paikassa, jonka ikkunasta näkyy Toivo Kuulan muistomerkki (kuva 1). Lähellä sijaitsee myös Tikanojan taidemuseo, jonka nimikkotaiteilija Eemu Myntti on maalannut omaleimaisen muotokuvan Toivo Kuulasta (kuva 2).   

Valittamisen aihetta

Valittamisen aihetta aina löytyy, kun hetkeksi kahvipöytään istutaan. Se on aidointa suomalaisuutta.

Virtanen oli kiukkuinen postille. Hän oli ollut Lapissa ja lähettänyt postikortteja, niin kuin vanhanaikaiseen kohteliaaseen tapaan kuuluu. Ei mitään sähköposteja tai instagrammeja.

Mutta posti ei hoitanut osuuttaan tässä perinnepuuhassa. Virtanen oli ehtinyt Lapista kotiin Helsinkiin ennen postikortteja. Meni kohtelias ele pilalle. Syy on postin, joka on "tehostanut" toimintaansa. Osoitteet Virtanen kyllä vakuutti kirjoittaneensa selvällä käsialalla.

Minäkin siinä innostuin julmistelemaan postille. Kerroin tilanneeni pienen erikoisakun Hollannista. Kesti kaksi viikkoa ennen kuin paketti saapui. Siinä ajassahan olisin itse ehtinyt sen hakea. Vaikka laivalla ja junalla matkustaen, ei olisi tarvinnut lentää.

Posti on löytänyt uusia tehtäviä vähenevän kirjepostin tilalle. Näppärät ja reippaat postinkantajat leikkaavat nurmikot ja lapioivat lumet. Posti hoitaa syrjäseutulaisten kauppa- ja apteekkiasiat. Posti hoitaa vanhusten lääke- ja ruokahuollon sekä siivouksen.

Tulevaisuudessa postin toiminnan ennakoidaan laajenevan yhä uusille aloille. Arvailimme, että ennen pitkää posti tehostaa toimintaansa vielä nykyisestäkin ja hoitaa kirjeenkannon ohessa mm. parturi-kampaamotyöt sekä manikyyrin, akupunktion ja hieronnan sekä fysioterapian, taksi- ja sairaankuljetukset, autojen korjauksen ja katsastuksen, siviilivihkimiset ja kastajaiset, maalaus- ja rakennustyöt, viljely- ja puutarhatyöt, perunkirjoitukset, avioerot ja testamentit, vähäisemmät lääketieteelliset toimenpiteet, kuten verenpaineet, rokotukset ja umpisuolet. Ja eutanasiat, lisäsi lopuksi Virtanen, jonka pitää aina saada viimeinen sana.

Toivottavasti myös kirjeenkantoon kehitetään nykyistä tehokkaampia menetelmiä.

Vessamietteitä

Kertoivat kuppilassa kakka- ja pieruvitsejä. En erityisemmin osannut huvittua. Minähän en ole huumorintajuinen.

Totisia vessajuttuja sen sijaan kuuntelin arvostavasti. Televisiodokumentissa puhuttiin jätevesistä ja vesivessan hulluudesta. Suunnaton määrä hyvää vettä sotketaan tahallisesti ja sitten puhdistetaan kovin monimutkaisin ja hintavin keinoin. Mitä järkeä?

Toisenlaisia keinoja ja tekniikkaa olisi kyllä olemassa. Vain poliittinen tahto muutokseen puuttuu.

Kaupunkiasunnossa minulla on tietysti vesivessa. Siinä on onneksi kaksi huuhtelunappulaa. Vettä voi säästää valitsemalla pienemmän huuhtelun. Se kyllä riittää hyvin pienempään asiaan. Docventuressa viikko sitten asiantuntijat neuvoivat, että valtava vesimäärä säästyisi jo sillä, että ihmiset pissaisivat suihkussa käydessään - huuhtelu hoituisi siinä samalla pesuvedellä. Kommentissa joku väitti, että se ihminen valehtelee, joka väittää, ettei ole koskaan näin tehnyt.

Kesäasunnolla minulla on kompostoiva käymälä. Se on romanttinen paikka, punamullalla maalattu ikkunallinen pikku mökki metsän laidassa kukkakedon ympäröimänä. Siellä on 50-luvun filmitähtien kuvia seinät täynnä ja hyllyllä luettavana vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kuivikkeeksi on kaksi pyttyä, toisessa kaupasta ostettua Hajusieppoa, toisessa itse haravoituja ja kuivatettuja koivunlehtiä.

Kyllä kompostointi toimii. Haju ja kärpäset pysyvät poissa, siitä olen tyytyväinen. Mutta ei säiliön tyhjennys tälläkään konstilla ihan mukavaa työtä ole. Säiliö on suuri mutta kuitenkin pieni. Kaksi kertaa kesässä sen joutuu tyhjentämään. Pitäisi rakentaa sellainen käymälä, jossa olisi vähintään neljä istuinta, joista vain yksi olisi kerrallaan aktiivikäytössä.. Täytyttyä se suljettaisiin ja jätettäisiin vuodeksi kompostoitumaan. Silloin se olisi jo täysin valmista kuivaa multaa.

Jos kuvaan on luottamista, entiseen aikaan paremmissa huusholleissa näyttää olleen oikein kunnon pudotuksella varustetut kompostikäymälät. Huoltomies tarvittiin tarkkailemaan, ettei pönttö täyty liikaa. Jää vaan miettimään, millaiset palkat ja työsuhde-edut tuollaisella käymälätoimihenkilöllä on mahtanut olla.

Varo vaaraa

Amerikka on kieltojen ja varoituskylttien maa. Jos tapahtuu vahinko eikä vaarasta ole varoitusta, paikalle marssii joukkueellinen juristeja asiakirjasalkut papereita pullistellen. Tuomioistuin määrää sitten miljoonaluokan korvaukset maksettavaksi laiminlyönnistä.

Tällaisista tapauksista on ollut uutisia. Pitäisikö niihin uskoa - ne vaikuttavat välillä kaupunkitarinoilta. Jossain kuppilassa asiakas oli loiskauttanut kupillisen kahvia syliinsä. Siitä oli seurannut oikeusjuttu ja kahvilan omistaja oli tuomittu jättiläiskorvauksiin. Vahingosta on nyt viisastuttu. Kuppiloissa on nyt varoituskylttejä, joissa lukee, että kahvi voi olla kuumaa.

Kun on varoitettu, hölmömpikin asiakas ymmärtää olla varovainen. Korvauksia ei tipu.

Ei Suomessa ihan näin ole - ainakaan vielä.

Olen kyllä miettinyt, ovatko esim. sähkölaitteiden tai lääkkeiden pakkausselosteiden vaaraluettelot vähän tätä sukua.

Kävin pääsiäisen alla lääkärissä, kun varvasvaiva (kihti) ei ole ottanut kokonaan parantuakseen. Sain pienen purkillisen tabletteja. Luin pakkauspaperin, ja taas alkoi pelottaa, kuten aina. Haittavaikutuksia luetellaan pitkät litaniat: turvotusta, hypokalemiaa, diabeteksen puhkeamista, verenpaineen kohoamista, infektioalttiutta, luuston haurastumista, virtsakivien muodostumista, lihasten surkastumista, haavojen parantumisen hidastumista, ihonalaista verenvuotoa, pituuskasvun häiriintymistä, päihtymyksen kaltaisia tuntemuksia, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, todellisuudentajun häiriöitä, allergisia reaktioita, silmän paineen nousua, kaihia.

Tällainen säikähdyttää. Ensiajatus oli, että taidan mieluummin kärsiä pientä varvaskipua ja ontumista kuin riskeerata tällaisia kamaluuksia. Sitten kuitenkin muistan, että entisissä lääkkeissä on ollut vielä kamalampia vaaroja. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ehkä nytkin voin turvallisin mielin syödä pillerit.

Kesäkotini lähellä olevan rakennuksen seinässä on kyltti "Varo katolta putoavaa jäätä". Kyltti on paikallaan aina, kesät talvet. Se on naulattu seinään niin lujasti, että ei sitä ole helppo siitä irrottaa. Tulee kyllä mieleen se vanha tarina lammaspaimenesta, joka turhanpäiten huuteli suden tulevan. Sitten kun susi oikeasti tuli, kukaan ei enää viitsinyt reagoida.

Minä poljen, minä ohjaan

Oli nuoren sukulaistytön kanssa vähän puhetta, että minun pitäisi kokeilla pitkästä aikaa polkupyöräilyä. Sujuisikohan se minulta vielä?

On minulla kellarivarastossa vanha pyöräni tallella. Mutta on varmaankin yli kymmenen vuotta siitä, kun olen siihen viimeksi koskenut. Käytiin katsomassa, ihan kelvolliselta se näytti. Nuori sukulaistyttö lupasi sen huoltaa kuntoon. Häneltä sellaiset hommat kyllä sujuvat.

Pyöräni on kolmivaihteinen naistenpyörä. Kaksikymppinen seuralaiseni oli kyllä sillä kannalla, että kolme vaihdetta on kelvottoman vähän. Niitä olisi hyvä olla paljon enemmän, jotta ajaminen olisi miellyttävää kaikissa tilanteissa.

Minä esitin epäilyjä vaihteiden tarpeesta. Minä en aio muuttua sellaiseksi sukkahousupukuiseksi kypäräpäiseksi ohjukseksi, joita suhahtelee köyryasennossa ohi jalkakäytävillä. Enkä myöskään aio ruveta ajelemaan umpimetsissä tai vuorenrinteillä.

Nuorena olen pyöräillyt paljon, silloinkin kolmivaihteisella. Olen tehnyt pyörävaelluksen Helsingistä Längelmäelle ja takaisin ja seuraavana kesänä Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Tarakalla teltta ja makuupussi ja muut tarvikkeet. Hyvin meni, vaikka kaikilla vaelluksilla oli koko ajan kohtalainen tai navakka vastatuuli ja enimmäkseen myös sade.

Oli vähän mystinen juttu, miksi jouduin lopettamaan pyöräilyn. Tuli vain yhtäkkiä mahdottomaksi istua satulalla. Muutaman minuutin ajon jälkeen alkoi tuntua kipua siellä aroilla alueilla, jotka pyörän satulalla istumiselle altistuvat. Piti nousta polkemaan seisaallaan. Kaikenlaisia arveluja tyrästä tai ties mistä esitettiin, mutta selvittämättä se

jäi. Sama ongelma on jatkunut, kun myöhempinä vuosina olen kokeillut kuntopyörää.

Tätä uutta aloitusta varten tutkin netistä, olisiko kehitetty mitään uudenlaisia satulamalleja. Mielellään leveitä, tasaisia ja pehmustettuja. Ei löytynyt.

Sen sijaan eksyin mitä ihmeellisimmille polkupyöräsivustoille. Pisti oikein mietteliääksi, kun katselin uusia malleja. Onkohan tämäkin oikein vakavasti otettava? Pyörissä ei näytä olevan pinnoja. Tarakkaa ei ole, mihin teltta ja matkatavarat? Onkohan jarru? Ei lokasuojaa, kyllä rapa lentää perässä tulevan silmille. Ei edes kissansilmää. Satula näyttää yhtä kivuliaalta kuin perinteisissä malleissa. Onko joku lukijoista kokeillut?

Hankala asiakas

Ostin taas uuden patjan, entistä ohuemman ja halvemman.

Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun ostin edellisen, paksumman ja kalliimman. Se osoittautui huonoksi. Selkä ei tykännyt.

Olen ymmälläni näiden erimallisten patjojen ja sänkyjen kanssa. Lehdissä mainostetaan hyvinkin kalliita merkkejä. Olen käynyt myymälässä katsomassakin yhtä huippukallista. En kuitenkaan sortunut myyjän viekoituksiin. Myyntipuhe oli niin sliipattua ja harjoiteltua, että tuli samanlainen torjuntarefleksi kuin pankin sijoitusneuvojan rikastumismaalailuja kuunnellessa.

Pankissa sain sentään kysytyksi istunnon lopuksi, miten kannattaa menetellä, jos haluaa siirtää kaikki rahansa toiseen pankkiin. Sänkymyymälässä en osannut sanoa muuta kuin että täytyy miettiä vielä.

Uusi sänky ja patja pitäisi päästä koemakaamaan. Eikä siihen riittäisi mikään pieni kokeilu vaan tarvittaisiin monta rauhassa nukuttua yötä. Ei alkuunkaan riitä, että nyt patjan pehmeyttä voi vähän kädellä painella ja esitepapereista lukea teknisiä tietoja. Moottorilla patjan kaltevuuksia vaihtava sänky vaikuttaa minun asenteellani liioittelulta.

Pääseehän autokaupassakin koeajolle, miksi ei sänkykaupassa koeunille? Kerran kauan sitten minulle tuli jossain Konalan suunnalla pari tuntia joutilasta odotusaikaa, ja alkoi sataa. Hakeuduin suojaan viereiseen autokauppaan. Se osoittautui Porsche-merkkimyymäläksi. Mikäpä siinä, voinhan minä sadekuuron ajan kierrellä ja katsella näitä kalliita autoja.

Olin kai sen verran herraskaisen näköinen, että myyjä tuli ihan vakavalla otteella hieromaan kauppoja kanssani. Minä siinä yhtä vakavalla naamalla esitin kiinnostunutta, etten joutuisi poistumaan ulos sateeseen. Koeajollekin hän minut lähetti yhdellä kilpa-auton näköisellä vehkeellä. En minä kadulle uskaltanut sellaisella lähteä, siinä vaan pyörin hallin ympäri tyhjällä pihalla.

Koeajon jälkeen mentiin takahuoneeseen keskustelemaan. Tarjolle tuotiin kahvia ja kakkua. Myyntipuhe laimeni ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kerroin, että vaihtoautoni merkki on Samara. Sade oli silloin tauonnut. Lähtiessäni valitin, että ostopäätöstä en voinut vielä tehdä, sillä emännän hyväksyntä piti hankkia. Hänelle tässä uutta kauppa-autoa olin etsimässä.

Jos kerran Porsche niin miksi ei myös Hästens ja Vepsäläinen? Kunnon pitkä yöuni tai mieluummin muutamakin yö moottorisängyssä voisi edistää kaupantekoa.

Jokin iso epäily minulla elää näihin luksussänkyihin. Minun selkävaivani katoaa aina kesäksi, kun muutan mökille. Siellä nukun vanhassa kunnon Hetekassa, ja siinä on viiden sentin paksuinen ikivanha vaahtokumipatja.

Jostain käsittämättömästä syystä Hästens tai Vepsäläinen ei taida niitä myydä.

Trenditietoinen mies

Kuten kaikki blogin pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti havainneet, Dessu on trendien haistelijana ja noudattajana parasta ykkösluokkaa. Tuskin yksikään ajassa elävä megatrendi tai vähäisempikään virtaus pääsee livahtamaan ohitseni ilman että tartun siihen uteliaan innostuneella otteella.

Erityisen ylpeä olen sellaisista tapauksista, joissa olen onnistunut olemaan nykytrendin edelläkävijä jo vuosia ennen kuin ilmiö on puhjennut laajaan tietoisuuteen. Tässä esittelen kaksi sellaista.

1. Ravinto

Olen viime vuoden aikana kokeillut ja hyväksi havainnut uudet tuotteet nimeltä härkis ja nyhtökaura, jotka on tarkoitettu kasvispohjaiseksi lihan korvaajaksi.

En ole ehdoton kasvissyöjä, mutta painotan ruokavaliotani siihen suuntaan. Kala ja kana kelpaavat myös mutta punainen liha ei. Yksi nuotiossa tikun nokassa kärvennetty makkara kesässä kuuluu myös perinteisiin, ettei menisi liian tiukaksi.

Pääsin kasvisruoan makuun jo nuorena opiskelijakollektiivin mukana. Tästä olen kirjoittanut usein aikaisemminkin, joten en nyt toista samoja asioita. Mutta näen olevani tässä asiassa edelläkävijä. Harva 60+ ikäinen äijä tässä maassa suhtautuu samoin. Ihmettelyä ja pilkkaa olen äijäporukoissa saanut osakseni.

2. Vaihtoehtoiset faktat

Edellinen kohta hahmottuu yleisessä some-keskustelussa punavihervasemmistolaisten ituhippien haihatteluksi, joten tasapuolisuuden nimissä mainitsen toisen omakohtaisesti läheisen megatrendin sieltä poliittisen kentän toiselta puolelta, konservatiivisoikeistolaisen kristillissiveellisestä realismista.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, kuten moneen kertaan on julistettu. Minä hallitsin tämänkin trendin jo aikaisessa vaiheessa ja hallitsen edelleen, kuten jokaisen blogiani tarkasti lukevan on täytynyt havaita. Ellei joku ole havainnut, hän on luultavasti jonkinlainen hämysilmä. Sanotaanhan se tuossa sivun oikeassa reunassa olevassa profiiliesittelyssäkin, että olen hyvä hämäämään.

Tämänkin taidon hallitsin jo nuorena. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka kuinka paljon. Valitsen tähän yhden.

Vuodenvaihteessa 1969 - 70 sain vanhemmiltani apurahan osallistuakseni kielikurssille Tampereella. Ylioppilaskirjoitukset olivat lähestymässä.

Olin kyllä Tampereella mutta en kielikurssilla. Vietin laatuaikaa erään ihanan Airin kanssa. Ensin asuimme hatarassa ja ränsistyneessä puutalossa sijainneessa matkustajakodissa Kyttälänkadulla. Sitten siirryimme Emmaus-hotelliin aseman viereen, koska hirmupakkasilla puutalo kävi kaikista lämmittelypuuhista huolimatta kylmäksi. Emmaus kävi kyllä kalliiksi, sillä kristillis-siveellisistä syistä siellä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden.

Mutta kovasti minua kotona kehuttiin, kun olin viitsinyt joululomanikin uhrata opiskeluun. Otin kehut nöyrästi vastaan.

Nykyisin tällaisesta käytetään nimitystä "vaihtoehtoiset faktat" (alternative facts). Tämä jos mikä on suuressa maailmassa megatrendi. Suomeenkin se on saapumassa, sillä kaksikin puoluetta kävi Amerikoissa oppia hakemassa.

Mutta minä olin edelläkävijä. Ja oppikirjakin löytyy.

Synkkää ja ikävää

Kävin katsomassa elokuvan La La Land. Ihan piruuttani menin.

Tiesin mihin menin. Arvostelut olivat luonnehtineet elokuvaa sellaisilla sanoilla kuin piristysruiske, kiiltohile, unelmamaailma, valopilkku, energinen, tähtitaivainen, siirappinen, taianomainen, lumoava matka unelmiin, kuin karamellia, ammattitaitoista hömppää, kimalteleva. Ja monta muuta samantapaista sanaa.

Ei siis minulle sopiva elokuva, ei ollenkaan. Silti menin. Syyn jätän tässä selittämättä.

Olen minä toki musikaaleja ennenkin nähnyt ja monista pitänyt. Mieleen tulevat sellaiset vanhat tyylikkäät klassikot kuin Pariisin lumoissa, Laulavat sadepisarat, Lemmenloukku, Cherbourghin sateenvarjot,  Funny Girl, West Side Story, Maija Poppanen, My Fair Lady, Sound of Music ja Cabaret.

Luulin, että La La olisi yksioikoisen makea. Ei ollut. Kuin karamelli piti vain osittain paikkansa. Oli siinä unelmia mutta oli myös unelmissa pettymistä. Kyllä se sai hetkittäin huomaamattomasti hymyilemään onnesta jopa tällaisen katsojan, joka ei itse suostu missään oloissa laulamaan ja on kovin penseä tanssimaankin, kaikkein vähiten julkisesti moottoritiellä.

En voi kiistää jälkeenpäin yllättyneeni, että uusi kiiltohile unelmamaailma onnistuu ainakin hetkittäin saamaan tällaisen peruspenseän katsojan unohtamaan muun maailman. Olen kai käymässä vanhaksi, kun linja näin pettää. Minustako tulee vielä eskapisti?

Elokuva oli yllättävän perinnetietoinen kaikessa kimaltelevuudessaan. Siinä oli kumarruksia musikaalien historialle. Oli myös Ingrid Bergman, jazz, Charlie Parker. Ei ollut ylinopeasti vilkkuvaa leikkausta. Saatiin tanssia ja laulaa rallatella ihan kaikessa rauhassa. Oli jotenkin ihan aidosti vanhanaikaista tunnelmaakin.

*   *   *

Minä kun olen tällainen periaatteellinen mököttöjä ja  ilonpilaaja, en malta olla pistämättä tähän otsikoksi ja kuvaksi jotakin ihan päinvastaista, nykypoliittisesti korrektimpaa.

Tieto ja tiedon puute

Katsoin televisiosta tietokilpailua. Eipä sitä voi katsomatta jättää, kun isäntäväki kyläpaikassa avaa television ja pitää itsestään selvänä, että tietokilpailu katsotaan koko porukalla.

Omin päin minulta jäävät tällaiset katsomatta. Katson elokuvia. Toisin oli ennen, lapsuudessani 1960-luvulla. Silloin katsoin paljonkin tietokilpailuja. Ne olivat valtakunnallisia merkkitapauksia.

Tälle kyläpaikassa näkemälleni ohjelmalle kunnioittava nimitys "tietokilpailu" on harhaanjohtava. Kyseessä on pikemminkin ajan henkeen paremmin istuva "tietämättömyyskilpailu".

Kilpailijalle esitettiin rahanarvoinen kysymys Kuka on kirjoittanut kirjan nimeltä Seitsemän veljestä. Ruutuun ilmestyi neljä vaihtoehtoa, joista tuli valita yksi. Alkoi melkoinen veivaus, vastaaminen kesti ja kesti ja lopulta meni väärin. Raha jäi voittamatta.

Tällaista ne siis nykyisin kutsuvat tietokilpailuksi ja näyttävät sitä kaupallisella (!) kanavalla lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Kanava kuuluu samaan konserniin joka julkaisee maan suurinta sanomalehteä ja suurinta iltapäivälehteä ja joka puliveivasi maan vanhimman ja arvostetuimman kirjankustannusosakeyhtiön pilalle ja joka kaiken seurauksena kärsii suurista talousvaikeuksista. Ja joka omistaa Helsingin keskustassa rautatieaseman vieressä valtavan lasiseinäisen toimitustalon, jonka läpi minä melkein joka päivä kävelen matkallani Töölöstä keskustaan. Viimeksi tänään. Ja usein poikkean lounaalle talon kiinalaiseen ravintolaan toisessa kerroksessa.

Seitsemän veljeksen kirjoittajaa tuumatessa aloin ymmärtää, että ei tämän ohjelman syvin idea ole tietää vaan olla tietämättä. Ehkä kotikatsomoissa siellä ja täällä pitkin Suomea oli katselijoita, jotka olivat selvillä mainitun kirjan kirjoittajasta. Heille (meille) kasvoi sisäinen pätevyyden tunne: minä tiedän mutta tuo pöljäke ei.

Siitä itsetunto kasvaa. Miksi tuo hölmöläinen on päässyt televisioon? Minunhan siellä pitäisi olla, näyttäisin fiksulta ja voittaisin rahat.

Tämmöinen trendi on nyt vallalla kaikkialla. Varsinkin politiikassa. Ei pidä antaa faktatiedon pilata hyvää ennakkoluuloa. Tällä asenteella voi edetä vaikkapa suurvallan presidentiksi, puhumattakaan pienvallan kansanedustajasta.

1960-luvun tietokilpailuissa oli toisenlainen asenne. Suomen menestynein kilpailuja Esko Kivikoski tiesi (muisti) vaikka mitä, historiaa, maantietoa, taiteita, urheilua, luonnontieteitä, nimiä, vuosilukuja. Triviatietoa toki monilta osin, mutta yksilösuorituksena kunnioitettava, sillä kysymykset eivät olleet helppoja.

Oli "maaotteluita" naapurikansoja vastaan. Aina Suomi voitti, näin ainakin luulen. Ratkaisija oli Kivikoski. Eikä hän edes ollut mikään rikkiviisaan professorin perikuva vaan jotenkin tavallisen suomalaisen työmiehen oloinen, vähän kankea, hidas, jäyhä ja ujo.

Tällä ohjelmatyypillä saavutettiin suuri menestys. Kivikoskesta tuli jopa "suosituin suomalainen" Viikko-Sanomien järjestämässä kansanäänestyksessä (kuva). Se oli merkittävä saavutus, kun vastassa oli koko ajan erilaisia suurtekoihin yltäneitä urheilijoita ja supersuosittu presidentti.

En usko, että kylässä näkemäni tietokilpailun sankareilla olisi luvassa suosiota. Pikemminkin päin vastoin.

(Hiukan piiloon jäävä otsikko kuvalle kuuluu näin: "Suosituimmat suomalaiset 1953 - 64) . Lehti: Viikko-Sanomat)

Älä usko kuulopuheisiin

Elämme totuuden jälkeistä aikaa (post-truth politics), lehdessä kerrottiin. Varsinkin Yhdysvalloissa eletään näin presidentinvaalien alla. Vaikuttaa uskottavalta väitteeltä.

Kyllä se leviää meillekin. Onhan jo kaksi suomalaista veljespuoluetta lähettänyt valtuuskunnan Amerikkaan hakemaan mallia menestyskampanjan rakentamiseen.

Eletään totuuden jälkeistä aikaa kyllä Suomessakin, sen olen voinut aivan itse todeta. Sillä saavutetaan menestystä paremmin. Kreationismi näyttää vetävämmältä kuin evoluutioteoria. Homeopatia näyttää vetävämmältä kuin ns. koululääketiede. Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää pätevämmältä kuin yliopisto.

Olen minäkin altistunut. Entisessä työpaikassani oli taipumusta mm. rokotuskielteisyyteen. Kovaa vänkäystä käytiin. Kiivas vähemmistö ei suostunut rokotuksiin, vähemmän kiivas enemmistö suostui, minä mukaan lukien.

Lapsena tunsin kaivonkatsojan. Pajuvitsa kädessään hän kulki pitkin pöheikköä ja näytti, mihin kannatti kaivaa kaivo. Siihen se kaivettiin. Vettä riitti, tyytyväisiä oltiin.

Äitini haki kolmiraajahalvauksensa jälkeen apua henkiparantajalta. Tuttavani haki hoitoa korvakynttilästä. Äskettäin poliitikko kertoi televisiossa, että lepakot räjähtelevät tuulivoimaloiden ympäristössä. Kannattamiensa ydinvoimaloiden turvallisuudesta hän ei maininnut mitään eikä hidas toimittaja hoksannut kysyä. Miten esim. Fukushima?

"Älä usko kuulopuheisiin", ohjeisti meitä jo Bertolt Brecht. Se on hyvä ohje, mutta jatko menee vaikeaksi. "Sinun täytyy tietää kaikki"  /  "mitä itse et tiedä, sitä et tiedä" /  "ota selvää".

Ei se noin voi mennä. En minä voi kaikkea tietää tai ottaa selvää. Pitäähän asiantuntijoihin luottaa. Pitää vain osata tunnistaa asiantuntijat. Eikä se ole kovin vaikeaa.

Toisaalta ei tiede ole voinut kaikkea tutkia.

Viime kesänä sain kesänaapurilta kuulla ohjeen. Tämä oli siis sitä otsikon tarkoittamaa kuulopuhetta.

Sen mukaan käymälästä kärpäset kaikkoavat, jos maalaa käymälän seinät ja katon kauttaaltaan sinisiksi. Pitäisikö uskoa? Kävin katsomassa naapurin sinistä käymälää. Ei siellä kärpäsiä ollut. Minun maalaamattomassa käymälässäni on. Toisaalta en tiedä, josko naapuri olisi vaikka ruiskuttanut Raidia käymäläänsä.

Rohkenen epäillä, että tieteellistä tutkimusta sinisen värin vaikutuksesta kompostikäymälöiden kärpäsmäärään ei ole olemassa. Luottaisinko kuulopuheeseen. Kokeilisinko ensi kesänä?

Taidan pysyä skeptikkona tässäkin asiassa.

Kumarran ja niiaan

Kiitän, kumarran ja hiukan niiaankin onnitteluista.

Juhlat vietetään vasta huomenna, siis maanantaina, karkauspäivänä. Paikka on tunnettu ravintola Helsingin ydinkeskustassa, ja jatkopaikaksi on varattu vanhan työpaikkani juhlatila. Juomaa kuulemma riittää ja sauna on lämmin. Tällaista se on kun täyttää pyöreitä puolivuosikymmeniä juuri näin Vapun alla. Menee elämä risaiseksi.

Seremoniamestarina toimii tietysti entinen sihteerini Neiti B, jolla on luontainen taipumus pistää kaikki ns. överiksi. Erityisenä yksityiskohtana mainittakoon, että hän on varannut juhlatilaan monta peltipurkillista suolakurkkuja. Niiden napostelu juomien seassa on vanha venäläinen tapa ehkäistä krapulaa. Lisäksi paikalle on varattu hampurilaisbaarista kähvellettyjä pahvisia kannellisia juomamukeja. Sellaisella voi lähtiessään viedä aamuksi kotiin suolakurkkupurkin lientä. Se on kuulemma paras lääke, jos varotoimista huolimatta aamulla on krapula.

En tunne väitteen paikkansapitävyyttä. Ehkä blogin lukijoilla on kokemuksia asiasta. Lääketieteen edustajat ehkä tietävät, onko asiaa tutkittu.

En usko, että minulle itselleni koituu mainitunlaatuista ongelmaa. Olen oppinut välttämään ongelman toisenlaisin keinoin. Joskus parikymppisenä sitäkin sattui mutta ei sen koommin. Keinoni on vuorenvarma. Suolakurkkuihin ja liemeen suhtaudun pidättyvästi, kun on tuo verenpainelääkitys. Ilman sitä kyllä tykkäisin.

*   *   *  

Otsikon kumarrus ja niiaus viittaa ajankohtaiseen outoon pötypuheeseen. Erään nimeltä mainitsemattoman puolueen nuorisoseura on suuressa sivistyneisyydessään pistänyt taas kerran paremmaksi. Siksi myös niiaan.

Nuorisoseuran propagandaväite, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, ei pidä paikkansa ainakaan huomisessa juhlassa. Toivotan lämpimästi tervetulleeksi mukaan myös tästä kaavasta poikkeavan vieraan, vanhan hyvän  kollegani ja ystäväni.

Aiheeseen sopivat kuvat ovat Mäntän nykytaideviikoilta 2013.  Adel Abibin kuvaamat riskit miehet (?) ovat helsinkiläisiä ravintoloiden portsareita.

"Luutalla lakaisen lattioita"

Helsingin Sanomat on jostain syystä ottanut asiakseen esitellä trendejä. Eikä pelkästään esitellä. Vähän maistuu tuputtamiselta.

Lauantaina kerrottiin japanilaisesta "järjestelyn mestarista" Marie Kondosta ja hänen kirjastaan "KonMari  -  siivouksen elämänmullistava taika". Se on kuulemma julkaistu jo 40 maassa, myös Suomessa. Jatko-osa on tulossa, ja hurmos on päällä.

Touhun idean kerrotaan olevan siinä, että kirja neuvoo, miten asunto pidetään järjestyksessä takanurkkaa myöten. Jokaiselle tavaralle on oma lokeronsa, vaatteet on viikattu ja paperit pinossa ja kaikki turha heitetty pois.

Näin menetellen luvataan, että myös siivoojan päässä alkavat virrata raikkaat tuulet ja elämä muuttuu kaikin tavoin auvoiseksi. Tätä japanilaista siivousaatetta noudattamalla elämän laatu ikään kuin nousee korkeammalle tasolle.

Ja sunnuntain HS jatkaa. Nelihenkinen perhe Kannelmäestä on kutsunut Martta-liitosta siivousasiantuntijan tarkastamaan kotinsa, ja hyvältä näytti. Kaikki oli prikulleen järjestyksessä. Isäntä kertoo tykänneensä siivouksesta jo lapsena, ja niinpä tämä tilastotieteilijä suositteleekin, että ihanteellisinta olisi siivota joka päivä.

Herra hyvästi varjelkoon, ettei tällainen trendi tunkeutuisi minun huusholliini.

Minulla on yksi asia hyvässä järjestyksessä, ei mikään muu. Työhuoneeni ja muidenkin huoneiden kirjahyllyt ovat luokituksen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Vähän pölyisiä ehkä, mutta se on sivuseikka.

Tarpeettomia tavaroita ei ole heitetty pois. Vaatteet eivät ole viikatuissa pinkoissa. Joka päivä ei siivota.

Ja näin on hyvä.

Kuvassa on maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuin siivooja, Herakles. Hän joutui tekemään urotöitä, ja hankalan vaatimuslistan numero 6 urotyö oli siivota Augeiaan talli. Se olikin pahasti siivottomassa kunnossa. Ei minun työhuoneeni ole läheskään yhtä sotkuinen. Pikkuisen kepulikonstin avulla Herakles hoiti homman.

Pistää mietteliääksi. Onkohan tämmöinen trendi suomalaiseen mentaliteettiin sopiva? Japanilaista alkuperää. Ei edes suomalaisen mytologian urotekolistaan mitään siivousta vaadittu. Pohjolan emäntä vaati kyllä tyttärestään Ilmariselta urotöitä, mutta minkäänlaista siivousta ei sille listalle mahtunut.

Aamujen ankeus

Kun aamulla herätessä postiluukusta ei olekaan tipahtanut eteisen matolle sanomalehteä, tulee pettynyt olo. Näin käy siitäkin huolimatta, että on osannut varautua. Tuntuu kuin aamu olisi pilalla.

Huomenna on taas sellainen paha aamu (kirjoitan tätä loppiaispäivän iltana - tai yönä - miten sen nyt kukin hahmottaa). Huomasin asian siitä, kun tämän aamun sanomalehdessä oli kahden päivän televisio-ohjelmat. Osaan siis varautua aamun pettymykseen, mutta ei se aamulla kuitenkaan hyvältä tunnu.

Niin addiktoitunut olen sanomalehden lukemiseen aamuteen kanssa.

Takavuosina yritin varautua ongelmaan ostamalla edellisenä iltana kaksi iltapäivälehteä korvaamaan tilatut Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin. Se tuntui kuitenkin heppoiselta korvikkeelta. Lopetin sen enkä ole iltapäivälehtiin sen koommin koskenut.

Kokeilin myös Hesarin korvikkeeksi tarjoamaa nettilehteä, mutta aika heppoinen on sekin. Tosin täytyy kyllä suoraan sanoa, että huonoon suuntaan on menossa Hesarin paperiversiokin. On siellä paljon kunnollista aineistoakin, mutta yhä enemmän myös joutavanpäiväistä. Jollain kummallisella voimalla Hbl on säilyttänyt tasonsa ja on menossa Hesarin ohi erityisesti kulttuuritoimituksensa ja kolumniensa voimalla.

Suon toki mielelläni lehtien toimittajille kristillisen perinteen mukaiset vapaapäivänsä, vaikka visusti tiedän, että harva siinä kristillisyyttä huomaa. Taitavat sitä paitsi olla viimeiset kerrat, kun tällaisia vapaapäiviä kenellekään sallitaan. Muutamat puolueet näyttävät myyvän jopa kristilliset juhlansa, jos sillä keinolla saadaan lisää rahaa massiin. Loppiaisen ja helatorstain jälkeen vuoroon tulevat joulu ja pääsiäinen. Kyllä kai nekin voidaan siirtää viikonloppuun? Vaatii kyllä pientä tiivistystä: kiirasperjantai, pitkälauantai, heräsi toisena päivänä kuolleista....

Olen ratkaissut lehdettömien aamujeni häiriön luovalla tavalla. Toin kesäasuntoni aitan ullakolta isot niput vanhoja aikakauslehtiä Helsinkiin. En osta enää iltapäivälehtiä vaan luen aamun teepöydässä vanhaa journalismia. Nyt vuorossa ovat olleet Suomen Kuvalehdet vuodelta 1978.

Laaja kirjoitus siitä, asettuuko Kekkonen presidenttiehdokkaaksi vielä 1984. Syvälle käyvä Mika Waltarin 70-vuotishaastattelu. Kuvareportaasi uudesta juoksijatähdestä, Martti Vainiosta. Nuoren ulkoministeri Paavo Väyrysen syvähaastattelu. Teräväkynäisen toimittajan ilkeily erään puolueen puheenjohtajan kiimasta päästä hallitukseen, "Pentinkulman patriarkan" Väinö Linnan haastattelu.

Iso nippu vuotta 1978 vielä jäljellä. Runebergin päivä ja laskiainen eivät muistaakseni ole sanomalehdettömiä, joten pääsiäisenä jatkuu. Ja vuosi 1939 on vielä kokonaan aloittamatta.

Laatukirjoituksia, täytyy myöntää. Tällaista tasoa ei löydy enää mistään uudesta.

Turistimme tutustuu

Kävin reissussa Pohjanmaalla. Matka sujui rattoisasti junakyydissä. Pendolino on verraton vehje matkustaa kauas, sillä matka Helsingistä Vaasaan sujuu kolmessa ja puolessa tunnissa. Jos ajaisi autolla, kuluisi kaksinkertainen aika.

Nopeuden haittapuoli on siinä, että maisemat vilisevät ohi liian nopeasti. Maisemien katselulle on myös harmillinen kilpailija. Monitori katseen puoleensa. Siitä näkee junan nopeuden reaaliajassa, ja sitä jää väkisinkin seuraamaan. Ei hyvä. Mieluummin katselisin ikkunasta Pohjanmaan lakeuksia, mutta vähän väliä yllättää itsensä tuijottamasta katossa kiikkuvaa kojetta.

Asuin hotellissa. En ole koskaan erityisemmin viihtynyt hotelleissa. Nukkuminen sujuu huonosti, sänky ei ole koskaan mukava. Aamiaisella tulee ahneuksissaan syödyksi liikaa, vaikka kuinka etukäteen päättää, että en ota kuin yhden sämpylän ja päälle vain yhden viipaleen juustoa. Mutta ei, aina tulee otetuksi toinenkin sämpylä ja kananmuna, kinkkuviipaleita ja nakkeja, kun sellaisia kerran on valmiiksi katettu. Sitten tulee ähky olo, ja harmittaa.

Vapaa-aikaa ei paljon jäänyt, mutta vähän kuitenkin. Matkoilla tulee aina himo kulkea katselemassa kauppoja. Yksi antikvariaatti tuli koluttua, muuten oli tyydyttävä tavarataloihin siinä toivossa, että niissä olisi erilaista kuin Helsingin tavarataloissa. Ei ollut. Valkotakkiset kosmetiikan myyjät seisoivat pääoven vieressä kojuissaan tarjoamassa kauneudenhoidon palveluja. En suostunut, vaikka olisi ehkä ollut syytä.

Yksi erikoisuus kaupungin tarjonnasta löytyi. Sattumalta poikkesin paikkaan, jossa myytiin minulle outoa tavaraa. Monenlaista juomasekoitusta olen elämässäni kurkkuuni kaatanut, mutta en koskaan tällaista. Pisti mietteliääksi. En vielä ostanut mutta otin esitteen mukaan. Loppukaneetti on erityisen omintakeinen: "Älä juo kiviä."

Tätä pitää vielä miettiä. Mahtaako olla edes hyvän makuista?

Naiset keskuudessamme

Päivän koskettavin uutinen: tuttavapariskunta eroaa.

Jos nyt ihan rehellinen olen, ei se minulle mikään uutinen ollut. Suunta on ollut näkyvissä jo kauan. Harjoittelivatkin eroa jo pariin kertaan, mutta parin viikon katkon jälkeen tekivät välirauhan. Nyt ei enää harjoitella. Viidennesvuosisadan se kesti.

Välillä oli kiusallisiakin hetkiä. Kerran marraskuun myrryksessä pariskunnan miespuolinen jäsen tuli pyytämään minulta lupaa käyttää salaisena pakopaikkana minun kesäasuntoani pohjoisella Pirkanmaalla. En oikein osannut kieltäytyäkään, vaikka mieli teki. Tiesin, että ei hän sinne yksin pakene. Kun rouva sitten tuli minulta kysymään, tiedänkö missä mies menee, jouduin valehtelemaan. Luulen että hän näki valheeni.

En ole asiassa puolueeton, sillä olen tietoinen vain toisen osapuolen syytöksistä kumppaniaan kohtaan. Syytös on se ikivanha mutta aina uus: "Sietämätön nalkuttaja."

Äskettäin tuli Yle-Teemalta hieno vanha klassikkoelokuva Sumujen laituiri (Le Quai des brumes, ohj. Marcel Carné 1938). Nappasin siitä muistiin Jean Gabinin repliikin: "Ei mies ja nainen voi ymmärtää toisiaan. Ei ole yhteistä kieltä."

En ymmärrä tuota, en halua uskoa tuota. Olenkohan poikkeava?

Minun kokemukseni mukaan nimenomaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli, ja korostan, että en viittaa tällä mihinkään seksuaaliseen. Tai siihenkin, joissakin tilanteissa, mutta en pelkästään siihen. Minun kokemukseni mukaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli siinä kaikkein olennaisimmassa keskustelussa, jossa yhdistyvät  teesi, antiteesi ja synteesi. Voiko hyvältä yhteisymmärrykseltä enempää toivoa?

Miesten keskustelussa on vain synteesi. Antiteesi tulee vain öisellä nakkikioskilla, ja sen toinen nimi on tappelu.