Itsetunnossa puutteita?

                                         (Andre Dargelas -1860)
 

-Tytöille olisi hyväksi käydä tyttökoulua, pojille yhteiskoulua.

Kuuntelin vierestä, kun kaksi viisasta rouvaa keskusteli kahvihuoneessa. Perusteluna mainittiin joitakin tuttuja naisia, jotka olivat käyneet tyttökoulun ja joilla oli poikkeuksellisen hyvin kehittynyt itsetunto. Ei ollut koulussa tarvinnut vetäytyä hiljaiseksi poikien dominoinnin tieltä.

Pojille taas yhteiskoulu olisi hyväksi, jotta ajatteluun tulisi edes pikkuisen pehmeämpiä vaikutteita pätemisen, kilpailun, urheilun ja muun kukkoilun rinnalle.

En oikein osannut sanoa mitään keskusteluun. Tunsin kuitenkin, että tässä näkemyksessä taitaa olla pikkuisen perää. Mutta ei ihan kokonaan perää. Ongelmiakin siinä on, luulen.

Tyttökouluista en osaa sanoa, vaikka kouluaikojeni Jyväskylässä tunsin aika monta Tipulan oppilasta. Sain kuitenkin käsityksen, ettei itsetunto-ongelma sielläkään vieras ole. Tyttöjen keskinäiset lojaalisuusmuutokset paras ystävä -suhteissa eivät taida olla itsetunnolle helppoja.

Sattuneesta syystä tunnen paremmin poikien puolen. Tunnistan kyllä dominoinnin ja erilaatuiset kukkoilut. Mutta se koskee vain osaa porukasta. Sielläkin on dominoinnin tieltä vetäytyjät, joilla on pehmeämmät vaikutteet jo valmiina mutta itsetunnossa puutteita.

Urheilijat pärjäävät tappelussa ja menestyvät tyttöjen pyydystämisessä. Kukkoilijat tulevat tästä joukosta, osittain myös muussa elämässä menestyjät, vaikka koulumenestys ei aina olekaan kehuttavaa.

Kirjailija Riku Korhonen on esseessään kuvannut onnistuneesti koulukokemuksiaan tästä näkökulmasta (Image 10 / 2018). Myös J.D. Salingerin päähenkilö romaanissa Sieppari ruispellossa tuskailee saman asian kanssa. 

 

Haaveet

Huomenna sukulaistytöllä on suuri päivä. Pääsee ylioppilaaksi. Pihajuhla, onneksi sää suosii.

Ylioppilasjuhla viettelee ajatukset aina kauas menneisyyteen, omaan juhlaan. Siitä on nyt 51 vuotta. Aika paljon, täytyy vastahakoisesti myöntää. Juhla meni perinteitä noudattaen. Kiusallisen kankea lakitus koulun juhlasalissa, kotona talo täynnä sukulaisia. Lahjoja tuli, erityisesti muistan kaksi solmioneulaa ja yhdet kalvosinnapit, sillä ne ovat vieläkin tallella. Olenkohan kertaakaan käyttänyt?

Jäykistelevä iltajuhla hienossa ravintolassa, tyttöystävä Kotkasta seuralaisena. Pois ravintolasta heti kun mahdollista, taksilla kaverin mökille. Lopultakin rentoutuminen, neljän porukka, jaloja juomia, saunomista ja uintia aamuun asti.

Valkolakki säilyi täysin puhtaina vastoin perinteitä. Lakki on tallella edelleenkin, puhtaana, hieman kellastuneena, sen koommin käyttämättömänä.

Vuosi sitten tuli kutsu 50-vuotiskunniavieraaksi koulun juhlaan, mutta pandemian vuoksi juhla peruutettiin. Sääli, olisin mennyt. Olen käynyt muutaman kerran luokkakokouksissakin.

Kouluvuodet eivät unohdu, kaverit, opettajat, seikkailut, romanssit. Erityisen kutkuttavaa on tavata lukioaikaisten romanssiensa toisia osapuolia.

Muistikuva on vahva - juhla meni aika tarkasti Riku Korhosen kuvaamissa tunnelmissa. Haaveita oli, tärkeintä oli päästä heti irti kodin ahtaasta ja rajoittavasta ilmapiiristä, vaikkapa Helsinkiin. Minä pääsin Tukholmaan asti. 

                                   (Pekka Mandart: Virtaset ja Kekkonen)

Aika moni ei päässyt Jyväskylästä minnekään. Luulen, että aika monen haaveet eivät toteutuneet.

Luulen, että huomenna kruunattavalla uudella ylioppilaalla ja hänen koulutovereillaan on samansuuntaiset mietteet. Eivätköhän tällaiset aatteet ja haaveet ole ikuisia.

 

 

Kansallistunne sydämessäni

Matkan aikana ilmestyneitä lehtiä selatessani löysin yllättävän tiedon. Oli äänestetty maakuntien nimikkojärviä (lista vieressä). Pirkanmaan järveksi oli valittu Längelmävesi. Kesäkotini sijaitsee sen rannalla.

Tunsinpa tyytyväistä ylpeyttä.

Mitenkähän tuohon tulokseen on päädytty? Olisihan siellä tunnetumpiakin, vaikkapa Näsijärvi, Vesijärvi ja Roine. Onkohan siellä huseerannut joku oriveteläisten ja längelmäkeläisten nettijuntta, joka on äänestänyt yötä päivää oman järvensä puolesta? Ihan kuin Euroviisuissa.

Tai sitten Topeliuksen laulu (”Kas Längelmävesi tuolla / vöin hopeisin hohtelee…”) on tepsinyt.

Järvilistalla oli muitakin yllätyksiä. Pohjois-Savossa ei voittanutkaan Kallavesi vaan Juojärvi. Enpä usko sen nimisessä koskaan edes uimassa käyneeni, vaikka tyttärentyttäreni kanssa minulla on ollut vuosikausia kestänyt projekti, että Suomen jokaisessa järvessä on käytävä pulahtamassa.

* * * 

Suomen kansallislinnuksi on joskus äänestetty laulujoutsen. Hieno lintu kieltämättä, mutta mielestäni jotenkin outo ja eksoottinen suomalaisessa maalaismaisemassa. Kuin veistos, kuin taruolento. Ymmärrän hyvin kirjailija Riku Korhosta, joka HS:n kolumnissaan mietti aihetta:

”Katselin varpusta pimeässä. Tuntui tyylivirheeltä, että kansallislintumme on kopea ja kiukkuinen laulujoutsen, kevään valossa keikaroiva aristokraatti, symbolisesti ylivirittynyt tuonpuoleisen trumpetisti. Osuvampi vertauskuva olisi lokakuinen varpunen, sateessa kastunut kaupunkilintu, joka rakentaa pesänsä piiloon ja sirkuttelee joka aidalla arkivaatteissa.”

Olenko liian arkisesti tunteva, kun olen taipuvainen ajattelemaan, että äänestäisin varpusta. Toinen hyvä vaihtoehto olisi varis, sekin suomalaiseen maisemaan ja elämäntyyliin täydellisesti mukautunut jäsen.

Suomen kansallismaisemaksi muistan mainitun Kolin näkymiä. Se on peräisin kansallisromantiikan ja karelianismin kaudelta. Vikipedia näyttää antavan pitkän listan   kansallismaisemia.

Varpusen ja variksen hengessä Dessu tarjoaa kansallismaisemaksi jotain helposti löydettävää. Vaikkapa oheisen kuvan esittämää pirkanmaalaista suloisesti kumpuilevaa järvimaisemaa, joka pisti autoilevan matkamiehen pysähtymään ja avaamaan ikkunan ja tallettamaan kamerallaan tämän uuden vuosituhannen suomalaismaiseman (kuvat saa klikkaamalla isommiksi).

Rättisitikka

Rättisitikka

”Nostalgia on muistin laupiasta likiarvoisuutta”, sanoi kirjailija Riku Korhonen jossakin äskettäin. Voi se olla niinkin, mutta toivottavasti ei aina.

Elokuvassa ”Yö kuuluu rakkaudelle” (Louis Malle 1958) ajeltiin vähän väliä Rättisitikalla. François Truffaut´n ”400 kepposessa” (1959) Pariisin kadunvarsilla niitä seisoi joka kahvilan edessä. Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” -elokuvassa (1960) niitä näytti jo olevan Pariisi täynnä.

Kaikki nämä elokuvat on äskettäin esitetty televisiossa, ja ”400 kepposta” näyttää tulevan taas pikapuoliin.

Rättisitikka eli 2CV on Dessutomin muistin laupiaan likiarvoisuuden mukaan autojen mestariteos. Nostalgiani harminpaikka sijaitsee siinä kohdassa elämääni, jolloin tätä autojen taideteosta ei enää valmistettu.

Rättäri oli Dessun ensimmäinen auto. Ostin käytetyn ”sätkän” lukioaikojeni kesälomatienasteilla heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Sillä oli tyylikästä kurvata niiaillen lyseon pihaan.

Vallitsee kovin virheellinen käsitys, että nuoret neidot suosivat rajuja menopelejä ja niiden kuskeja. Ainakaan oman kokemukseni mukaan Jyväskylässä ”apinakiikku” ja sen kuski ei lukiolaistyttöjen suosiossa hävinnyt Datsuneille ja muille, joiden tehot riittivät vinguttamaan renkaita asfalttiin ja esittämään nelipyöräliukuja - tai ainakin niiden yrityksiä.

Erityisesti taide- ja runotytöt nousivat mielellään sätkän heijaavaan syliin, vaikka se ei sudi eivätkä renkaat käryä. Lähipaikkakunnan varuskunnan everstin tytär kuitenkin joutui kuulemaan isänsä pilkallisia kommentteja, kun isä oli yösydännä luurannut verhonraosta ja nähnyt, millaisella kulkupelillä tytär tuotiin kotiovelle.

Myönnetään - Sitikasta ei ole hyökkäysvaunuksi.

Etuovet aukesivat väärään suuntaan, vaihde oli kuin kävelykepin koukku, lasinpyyhkimien huiskinta tuntui nopeutuvan vauhdin kiihtyessä, alamäessä vauhti nousi lähelle satasta. Autoilun historian mukavimmat istuimet.

Millään muulla henkilöautolla ei olisi onnistunut isojen tavaroiden kuljetus. Kokemusta on: muuttokuorma Pasilasta Punavuoreen kulki. Katto rullalle ja takaluukku pois tieltä - ja massiivikaappi ja kirjoituspöytä kyytiin.

Tällaisilla mestariteoksilla Dessu ajeli pitkään ja kiersi monet kokoontumiset ja festivaalit. Yhteishenki oli osa kulttuuria. Kohdatessa oudotkin tutustuivat ja maantiellä vastaantulevalle vilkutettiin.

Rättisitikka hahmottuu näin jälkikäteen osaksi ranskalaisen elokuvan uuden aallon luomaa henkistä maisemaa ja eurooppalaista nuorisokulttuuria.

Toinen vähän samanlainen oli Tipparellu.