Uhkarohkea kokeilu

 

Ostin kumiset liukuestekalossit. Liukastumispelko iski muutama talvi sitten, kun keikahdin kolme kertaa nurin. Oli ihme, että selvisin vähäisin vaurioin. Aineksia oli pahaankin loukkaantumiseen.

Ostin silloin heti piikkipohjaiset talvisaappaat. Käytössä on ollut myös kuminen kengänpohjan piikkiremmi. Molemmat ovat epämukavia kävellessä, eikä niillä voi mennä sisälle. Kaupan muovilattialla piikkipohjakengät vasta liukkaita ovatkin.

Kalossimainoksessa luvattiin, että niillä voi kävellä sisälläkin. Eivät ole liukkaat eivätkä riko lattiaa. Niissä kun ei ole piikkejä vaan pohjan sisällä on liukuesterakeita, jotka liukkailla pinnoilla kävellessä työntyvät esiin.

Uteliaisuus heräsi, vaikka epäilyttävältä tuntui. Mahtavatkohan olla turvalliset? Pahanhajuiset ne ainakin ovat. Ei voi jättää eteisen kenkähyllyyn. Suljetussa pussissa on säilytettävä.

Ensikokemus kalosseista oli myönteinen. Tavallisilla lenkkitossuilla kävely ei muuttunut epämukavaksi. Turvalliseltakin tuntui, kunhan ensin oppi luottamaan eikä liikaa arastellut.

Kävelin Esplanadin päähän Runebergin patsaalle. Väkeä oli paljon liikkeellä. Piti pitää varansa, ettei ajautunut ihmisvirran viemänä mihinkään tavarataloon tai markkinoille.

Onnistuin pysymään syrjässä kauppojen hulluilta päiviltä ja helkkyviltä soitoilta. Hupsis pupsis pimpeli pompeli –tyyppinen joulumusiikki saattaa aiheuttaa minussa hallitsemattoman aggressiivisen kohtauksen.

Kotimatka pitkä lie, joten kävelin Stockmannin viereiselle pysäkille ja ajoin raitiovaunulla takaisin Töölöön. Runebergin patsaalla oli juolahtanut mieleen ajatus, että taisi olla Johan Ludvigilla samansuuntaisia asenteita kuin minulla, kun hän Vänrikin markkinamuistoissa kirjoitti kitkeriä ajatuksia markkinahumusta ja ostamisesta. Ja vaunuilla siinäkin lähdetään pois paikalta.

Kaupassa käyminen kalosseilla oli vielä kokeilematta, joten poikkesin Töölöntorin Alkoon ostamaan kolme pulloa viiniä jouluksi. Hyvin toimivat sisälläkin – ei ollenkaan liukasta niin kuin piikkipohjaisilla.

Alkon kassahenkilö toivottaa nykyisin aina hyvää päivänjatkoa. Onkohan se ihan loppuun asti harkittu toimintaohje myyjille? Kun nuori kassaneiti sen sanoi, minulle tuli vähän hämmentynyt ajatus, että hän toivottelee minulle villiä iltaa, kunhan siitä pääsen kotiin viinejäni maistelemaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

------------------------------------------------------------------------------

Ti 12.12.23

Sohvalla selällään

 

Suomi on maailman onnellisin maa. Sijoitus on pysynyt samana jo vuosikaudet. Ei tapahdu selittämättömiä romahduksia niin kuin koululaisten Pisa-tuloksissa.

 

Jotkut kuulemma ihmettelevät, jotkut peräti kieltäytyvät uskomasta tällaista tulosta. Minä en ihmettele, minä uskon. Havaintojeni mukaan tulos on itsestään selvä.

 

Havaintoni tosin ovat aika suppeat ja sen vuoksi ehkä hieman vinoutuneet. Kohderyhmääni kuuluvat itseni lisäksi pari kaveriani. Me kolme olemme mallitapauksia suomalaisesta onnellisuudesta.

 

Aivan erityisesti onnellisuutemme kukoistaa tällaisena hämäränhyssyn aikana. Sielu lepää, kun valveilla ollessa on koko ajan hämärää. Pienen häiriön tuottaa maassa oleva lumi. Parempi olisi vetinen tihkusade. Sadetakki, huppu päässä ja kumisaappaat jaloissa – siinä onnellisen eläkeläisen ulkoiluhurmion huippu.

 

Sisällä sen sijaan olisi houkutus kiivetä uuninpankolle talviunille. Tämä houkutus on kuitenkin helppo välttää, sillä Töölöntorin taloissa ei ole uuninpankkoa. Erityisesti nyt on syytä varoa, ettei ulkoillessaan osu ihmisviran viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Bling bling -meininki pilaisi koko suloisen tunnelman.

 

Kyllä tällaisen lepovaiheen antamilla voimilla taas kestää kohta koittavan häikäisyn ja helteen rasitukset.

 

Onnellisuus ei tosin näytä jakautuneen tasaisesti joka puolelle Suomea, kuten kartta näyttää. En ole huomannut, onko syytä tutkittu. Arvelen, että kyse on taloudellisen vaurauden epätasaisen jakautumisen vaikutuksista. - Punainen näyttää painottuvan juuri niihin osiin maata, jotka ovat minulle jääneet vieraiksi.

 

Kuvassa teemaan liittyvää peruskirjallisuutta. Siihen tutustuminen onnistuu luontevimmin sohvalla selällään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

-------------------------------------------------------------------------------

 

To 07.12.23

Kuuluuko käsky?

 

Katsoin Ylen Areenasta tositapahtumiin perustuvan sarjan Viides käsky. Se oli niin intensiivinen kokonaisuus, että neliosainen sarja tuli katsotuksi kerralla alusta loppuun. Niissä täpinöissä pääsi unohtumaan toiselta kanavalta tullut - vähintään yhtä intensiivinen -  uuden tuotantokauden osa pitkässä sarjassa nimeltä Presidentin kättelyjono.

 

Brittiläisen draaman nimi on siis Viides käsky. Englanninkielinen nimi näytti olevan The Sixth Commandment. 

 

Heräsi epäily, onko Yle palkannut hieman huolimattoman kääntäjän. Vai onko se nyt niin nokonuukaa näiden käskyjen järjestyksen kanssa? Samalla listalla peräkkäiset numerot kuitenkin.

 

Koska teologinen koulutukseni on aika niukka – pelkkä rippikoulu – piti kaivaa hyllystä alan perusteos eli Kateksimus ja katsoa, mitä näissä käsketään. (Tuon rippikoulun kepulikonsteista olen kirjoittanut täällä aiemmin, ks. täältä:  CLICK)

 

Viides käsky: Älä tapa. Kuudes käsky: Älä tee huorin. –On siinä eroa! (Netistä lisäksi huomaan, että jälkimmäisen kieliasua on muutettu: Älä tee aviorikosta.)

 

Mistä tässä nyt on kysymys? Sarjan aiheena on enemmän tuo viides käsky. Miten nämä järjestysluvut ovat menneet noin sekaisin?

 

Mieleen nousee vanha kotimainen elokuva Kuudes käsky (ohj. Orvo Saarikivi 1947). Siinä Tapio Rautavaara rakastuu naapurin emäntään.  Syntyy iso sotku, jota selvittelemään tarvitaan vanha emänä ja isäntä ja kaikenlaista Aapelia ja Löppöskää ja muuta ukkoa ja akkaa. Käsikirjoituksen elokuvaan teki niinkin maineikas kirjoittaja kuin Toini Havu – se sama kriitikko, joka laati 1954 Helsingin Sanomiin arvostelun poikkeuksellisen kelvottomasta romanista nimeltä Tuntematon sotilas. – Tässä elokuvassa ei kuitenkaan rikota kuudetta käskyä vastaan mutta sitäkin selvemmin viidettä vastaan.

 

Numerointisekaannuksen selvitys vaati lisää hakuja. Onneksi on wikipedia. En ryhdy tässä toistamaan, mistä on kysymys. Erinomaisen ymmärrettävä vastaus löytyy hakusanalla wikipedia kymmenen käskyä.

 

(Kuvassa Charles Heston Mooseksena Hollywood-elokuvassa Kymmenen käskyä – Ohj . Cecil B. DeMille 1956)

 

 

 

https://roopedessutom.blogspot.com/2010/01/kepulikonstilla-naimisiin.html

------------------------------------------------------------------------------

 

ONNELLISUUSBLOGI:

https://roopedessutom.blogspot.com/2021/12/vahan-onnellinen.html

 

Torttu & ensisuudelma

Ihan arvostuksesta Fredrikaa kohtaan runebergintortut taas tilasin, vaikka makeista leivonnaisista en muulloin piittaakaan. Neljän iltapäiväkahvin sulostuttajaksi niitä nyt riittää.

Eipä silti, kyllä arvostusta herra Runebergillekin nykyisin annan, vaikka keskikoulun viidennen luokan äidinkielen tunneilla huonolta näytti. Silloin Vänrikki Stoolia luettiin tunneilla ääneen mahtipontisesti paisutellen. Monta runoa piti opetella ulkoa. Se oli epäonnistunutta pedagogiikkaa: väärää sisältöä väärässä iässä. Sama kohtalo uhkasi myös Seitsemää veljestä.

Uuden alun Runebergiin sain vasta kun luin Vänrikit alkuperäiskielellä, ruotsiksi. Vaikka suomennoksien tekijöinä oli mestarirunoilijoita (Paavo Cajander, Otto Manninen) ja riimit, rytmit ja soinnutukset viimeistä yksityiskohtaa myöten kohdallaan, jokin puuttui. Ruotsiksi runot maistuivat pehmeämmiltä.

Vänrikki Stool on täynnä sotaisia sankaritarinoita ja uljaita tekoja. Mutta on Runebergillä herkempikin puolensa. Siitä näytteerksi runo Den första kyssen / Ensi kertaa suudellessa. Se ilmestyi kokoelmassa Lyriska Dikter II /Samlade skrifter 1851. Suomeksi se näyttää ilmestyneen Päijänne-nimisessä lehdessä 13.3. 1879. Suomentaja mainitaan vain ”nimimerkillä” –nen. Lehden fraktuuran tiedän tottumattomalle vaikealukuiseksi, joten helpotan blogikavereiden oman ensisuutelonsa muistelua liittämällä perään saman nykyfonteilla ilmaistuna.

Kuvat:

Runebergin muistolaatta  / muotokuva Vänrikki Stoolin talon seinässä Ruoveden kirkonkylässä.

 Runebergin lähde Ruovedellä:

”Sua lähde kaunis katselen / likellä vettäsi / kun pilven varjot vaeltavat / kuvastimessasi” (suom. Elias Lönnrot)

”Jag sitter, källa, vid din rand / och ser på molnens tåg, / Hur, ledda af en osedd hand, / de vexla i din våg.” (1833)

Aina myöhässä

 

Iän karttuessa alkaa ihmetellä, miten oli mahdollista, että nuorempana ehti kaiken. Nyt varttuneessa iässä kaikki tuntuu tapahtuvan myöhässä.

Niin kuin nyt vaikkapa merkkipäivien viettäminen. Kuvassa havainnollinen esimerkki myöhästymisestä.

Periaatteessa olen sillä kannalla, että kansallisia ja kansainvälisiä merkkipäiviä on syytä viettää jollakin asiaankuuluvalla tavalla. Sellaisia kuin Aleksis Kivi, naistenpäivä, Kalevala, Bloomsday, Vappu, Minna Canth, Eino Leino, Agricola. Ja Runeberg. Tämä listan viimeisin oli nyt taas myöhässä. Se tuli vasta eilen.

Juhlaseremonia olisi kyllä onnistunut ajallaan, jos pelkkä kirjojen ottaminen hyllystä olisi riittänyt. Mutta juhlaseremonian vietto vaatii muutakin kuin juhlakalun kirjallisten tuotteiden lukemista.

Runebergin kohdalla välttämätöntä on myös makunautinto eli torttu. Se tosin menee rouva Runebergin nimiin. Hyvä niin - ilman Fredrikan uhrautuvaa asennetta Johan Ludvigista ei olisi tullut se mikä tuli.

Nyt kun kaivoin hyllystä juhlaan sopivia kirjoja selailtavaksi, muistui taas mieleen oma kouluaika. Vänrikki Stoolia luettiin runo runolta läpi keskikoulun viimeisellä luokalla. Se oli kamalaa. Siitä sai pysyvän vastemielisyyden tätä runoilijaa kohtaan.

Mutta se ei jäänytkään pysyväksi minun kohdallani.

Yllättävä asennemuutos tapahtui opiskeluaikana. Kirjallisuustieteen opinnoissa luin Runebergin tuotantoa ruotsin kielellä. Yllätys oli suuri. Runeberg alkoikin maistua hyvältä. Jopa tuoreelta.

En sano, että käännökset olisivat huonoja, mutta jotenkin erilaisilta runot alkukielellä maistuivat. Poissa oli muinaismuiston hurmoshenki ja ylenpalttinen ylevyys. Neuvon siis muitakin: lukekaa Runeberg ruotsiksi, jos kielitaito suinkin riittää.

Merkillistä muuten on, että olen hyllyssäni säilyttänyt näin monta Vänrikkiä, vaikka krooninen tilanpuute vaivaa. Mutta kyllä tämä runoilija taitaa useammankin version arvoinen olla.

Toisessa kuvassa se Fredrikan osuus juhlaan, onneksi vielä nettikaupasta löytyi. Kahvikupin kyljessä toinen kunnianarvoisa muinaismuisto. Tämä ei koskaan ole maistunut vanhentuneelta.

 

Kunhan tästä tokenen

Oli aikomus lähteä käymään Porvoossa. Oli illalla kaverin kanssa sovittu kyydistä ja aikataulusta ja muusta. Porvoosta ei koskaan selviä poikkeamatta Runebergin talolla.

Aamulla kaikki oli toisin. Kaveri joutui ajamaan Porvooseen yksin. Minulla oli isovarvas niin kipeä, että hädin tuskin vessaan pääsin yhdellä jalalla hyppimällä.

Tämä tauti iski jo kolmannen kerran - välissä aina vuosi tai pari. Eräs minua viisaampi on kyllä valistanut minua taudin nimestä. Jokohan alkaisin uskoa?

Runeberg nyt jäi. Tilalle otin Goethen.

Minulla on iät ajat ollut voimakasta vetoa kulkea tutkimassa merkkihenkilöiden elämän tapahtumapaikkoja. Olen kolunnut Dostojevsikin jäljiää Pietarissa, Strindbergin jäljillä Tukholmassa. Tutkittu on myös Tolstoi, Shakespeare, Moliẻre ja moni muu, keneltä koti, keneltä hauta, keneltä muistomerkki, mitä ikinä on löytynyt. Puhumattakaan kotimaisista, Aleksis Kivi, Minna Canth, Lauri Viita, F. E. Sillanpää. Viime kesänä uusimpina Einari Vuorela ja Immi Hellén..

Eikä tämä koske pelkästään kirjailijoita. Muiden alojen taiteilijat ovat kiinnostavia myös, samoin historiallisten tapahtumien sijaintipaikat.

Tämän harrastuksen Helsinkiin sijoittuvia tuloksia olen esitellyt blogissani. Niitä löytyy, kun tuosta vierestä oikean reunan kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" klikkaa nimeä "Kävelykierros Helsingissä (96)"

Yksi iso käyntikohde kuitenkin listoiltani puuttuu. Goethe ei vain ole sattunut reitin varrelle, vaikka Saksassa olen usein käynyt.

Tämä puute nousi taas tietoisuuteen, kun luin Veijo Meren hienoa esseekokoelmaa nimeltä Goethen tammi. Sen nimiesseessä kirjailija kertoo käynnistään Goethen maisemissa. Meri istuu iltaa matkaseuralaisensa kanssa kapakassa Weimarissa Goethen talon vieressä. He käyvät hautausmaalla ja tekevät retken Buchenwaldin keskitysleirin raunioille. Siellä on "Goethen tammi". Sen alla salaneuvoksen tiedettiin istuneen ja miettineen isoja ajatuksia. Siksi puu säilytettiin ehjänä jopa keskellä tuhoamisleiriä.

Vai säilyikö se ehjänä? Aiheesta näyttää olevan poikkeavia käsityksiä. Tähän aiheeseen on syytä paneutua tarkemmin.

Tulee sellainen hinku, että kunhan tästä tokenen, vielä menen käymään Weimarissa Goethen jäljillä. Varvaskin on jo lupaavasti paranemaan päin.

Itsekuri koetuksella

En ottanut laskiaispullaa, vaikka niitä oli tarjottimella työpaikan ruokalassa. Join kahvin ilman känttyä, mustana, ilman sokeria.

En ole viime vuosina koskenut myöskään täytekakkuihin, torttuihin, munkkipossuihin, viinereihin, tippaleipiin, kekseihin enkä minkään sortin karamelleihin.

Varmaankin ihmettelette, miksi tällainen itsekuri. Varmaankin arvaatte. Aivan oikein, juuri se.

Mutta nyt yhtäkkiä alkoi mennä huonosti. Itsekuri petti.

Huushollini on umpisekaisin. Käynnissä on keittiöremontti. Kaapit, tiskipöydät, lattiat, sähköjohdot ja kaikki pannaan uusiksi. Keittiön tavarat ovat muuttolaatikoissa muissa huoneissa. Hädin tuskin itse sekaan mahdun. Iskupora soi, kun seinälaattoja irrotetaan.

Yritän pysyä päiväsaikaan poissa pärinästä. Kuinka ollakaan, päädyin pakoreissullani istumaan kahvila Ekbergiin Bulevardilla. Siellä lankesin viettelykseen.

Runebergintorttu.

Se on ikiaikainen heikkouteni. Herkullinen se oli taas. Kun illalla kotiin palatessani kiersin kaupan kautta, lankesin uudestaan. Ostin kotikärsimyksiä lievittämään lisää runebergintorttuja.  Oli pahvipakkaus, oli muovipakkaus. Molemmissa kasi torttua. En osannut päättää, kummat ovat parempia. Ostin molemmat. Hyviä olivat. Lohduttavat hyvin sekasorron keskellä eläjää.

Mutta ei siinä kaikki kärsimys. Iski kunnon räkätauti. Lisäoireena silmätulehdus. Piti mennä lääkäriin. Ilmeinen poskiontelon tulehdus. Määrättiin antibioottikuuri. Kaiken harmin päälle tuntuu vielä siltä kuin viisaudenhammas olisi tunkemassa esiin.

Perinteinen flunssanhoito-ohjelmani on ollut kuuma rommitoti hunajalla yhdistettynä nostalgisen rockmusiikin kuunteluun. Aina se on tepsinyt, mutta nyt se ei käy. Rommi pois ja viinimarjamehu tilalle, hunaja sopii. Ei minulla ole viinimarjamehua, joten vesilinjalla mennään. Rockia ei kielletty.

Itsekuri on pitänyt. Huusholli on edelleen kaaoksessa. Ei ole herkkua tällainen. 

Vettä alkaa jo tursuta korvista ulos. Voikohan sitä saada liikaa? Tietolähteenäni on vanhan kansakoulun opetustaulu, joka antaa viitteitä veden kohtuullisen käytön määrästä.

Tämä Helsingistä puuttuu

Kävin alkusyksystä eräässä tilaisuudessa kirjailijatalo Villa Kivessä Helsingin Linnunlaulussa. Kesällä poikkesin kirjamuseo Pukstaavissa Sastamalassa. Kesällä minulla oli tilaisuus käydä Einari Vuorelan kirjailijakodissa Keuruun Jukojärvellä. Tuttuja paikkoja ovat myös Runebergin kotimuseo Porvoossa, Lauri Viita  -museo Tampereen Pispalassa, Juhani Ahon Ahola Järvenpäässä. Naapurimaista muistuu ensimmäisenä mieleen August Strindbergin ja Astrid Lindgrenin museot Tukholmassa, Hans Christian Andersenin museo Odensessa, Ibsen-museo Oslossa ja Dostojevskin ja Puskinin museot Pietarissa.

Entä Helsinki? Löytyykö täältä kirjallisuudelle omistettuja paikkoja? Villa Kivi on pääasiassa kirjailijoille työtiloja tarjoava paikka, ei museo.

Nyt on tehty mielenkiintoisia aloitteita. Tyhjillään olevaa Lapinlahden sairaalaa on ehdotettu monipuoliseen kulttuurikäyttöön, josta kirjallisuuskin saisi osansa. Idea on hyvin kannatettava. Carl Ludvig Engelin suunnittelema 1840-luvulla valmistunut sairaala oli mielisairaala, kunnes se jostain minulle tuntemattomasta syystä tyhjennettiin. Siellä on moni kirjallisuudenkin mestari ollut toipumassa luomistyön rasituksista, aina Aleksis Kivestä ja J.J. Wecksellistä alkaen. Sijainti on poikkeuksellisen hieno. Johonkin bisneskäyttöön sitä havitellaan, mutta kulttuurikäyttö olisi mielestäni parempi, ellei sitä enää voi sairaalana käyttää.

Tove Janssonin ateljee osoitteessa Ullanlinnankatu 1 olisi hieno kotimuseo kirjailija-taiteilijalle. Minulla ei ole tietoa, miksi asia ei ole edennyt. Ehdotuksia on kyllä tehty.

Uusi mielenkiintoinen ehdotus on Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Sen sijainti olisi Tunturikatu 13 Töölössä, aivan lähellä asuntoani ja usein käyttämäni kävelyreitin varrella (kuva). 

Waltari jos kuka on helsinkiläinen kirjailija.  Jo esikoismaani Suuri illusioni (1928) kuvasi nuorta vimmaa helsinkiläisessä miljöössä.  Varsinainen syventyminen Helsingin kasvun vaiheisiin oli trilogia Mies ja haave / Sielu ja liekki / Palava nuoruus (1933 - 35). Monet myöhemmätkin teokset ovat leimallisesti Helsinki-keskeisiä, aina Komisario Palmusta alkaen.

Hänen kotinsa Tunturikadulla on entisellään, alkuperäisessä asussa. Kalusteet ja taideteokset ovat niin kuin ne Waltarilta jäivät. Asunto on ollut tyhjillään 35 vuotta, sillä perikunta ei ole hennonut sitä myydä. Siinä on Helsingille ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä kulttuuriteko.  Waltari on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija.

Waltari asui Tunturikadulla lähes puoli vuosisataa. Minäkin pääsin nuorena kirjallisuudenopiskelijana ryhmän mukana käymään keskustelemassa hänen kodissaan. Näin hänet myös ikämiehenä monta kertaa kävelemässä pienen koiransa kanssa asuntonsa lähikaduilla. Joskus näin hänet myös ravintola Elitessä, joka sijaitsee parin korttelin päässä Tunturikadulta.

Helsingin poliittiset päättäjät, älkää hukatko tätä tilaisuutta hankkia kaupunkiin uusi kulttuurikohde!

P.S. YLEn ykköskanava lähettää Waltarista ja Tunturikadun kodista ohjelman 28. joulukuuta klo 23.

Ruotsinkieliset

 

Lähdin sakeassa lumisateessa Kruununhaasta kotiin päin. Esplanadilla mieskuoro (Akademiska sångföreningen)  lauloi Runebergin patsaalla. Tuli mieleen, että pitää käydä kahvilassa - on SE juhlapäivä. 

Runeberg on ollut minulle kaksijakoinen runoilija. Koulussa luettiin Vänrikki Stool. Suomenkielistä koulua kun kävin, teos luettiin suomeksi - Otto Mannisen käännös. Se jätti vastenmielisyyden.  

Paljon myöhemmin luin kirjan ruotsiksi. Siitä jäi toisenlainen vaikutelma. Enää ei maistunutkaan yletön vanhakantaisuus, ei ollut loppuheittoisuutta, ei rytmin kummallisuuksia,  ei omituisia sanajärjestyksiä. Se oli kepeää.  

Varhaiset fennomaanit olivat vaatineet eurooppalaisten runomittojen siirtämistä suomeen. Tätä Manninen ja Cajander käännöksissään tiukasti toteuttivat. Yksi sellainen oli nouseva runomitta, jambi, jota Runeberg käytti runsaasti. Käännösten ongelma oli se, että jambi ei aina ole kovin luonteva suomenkielisessä runossa. Tulee rytmiongelma, sillä suomenkielessä pääpaino on ensimmäisellä tavulla.  

Mannisen ja Cajanderin käännökset kuitenkin vakiintuivat ja kivettyivät ja hallitsivat pitkät vuosikymmenet. Notkeaa nykykieltä ne eivät olleet. Niissä maistui eräänlainen sotilaallinen uho, siksi ne saivat turhankin hurmahenkistä sävyä.  

Mutta alkuperäinen ruotsinkielinen runo ei vanhentunut lainkaan, paitsi joissakin oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa. Suomenkielinen lukija harhautui luulemaan sellaistakin, mitä alkuperäisissä runoissa ei ollut. Laskeva runomitta, varsinkin trokee, olisi ollut suomen kielelle ominaisempi.  

Esimerkki:

(1. Runebergin alkuperäinen "Molnets broder)   2. Mannisen käännös 1909   3. Juhani Lindholmin käännös 2007)  

• 1.  Ej kom den vän, som kunde få / hans sista avskedsord, / ej var den jord, han blödde på, / en älskad fosterjord. / Hans hembydg Volgas bölja skar; / en hatad främling här han var.  
• 2. Ei ystävä hält´ yksikään / jäähyväissanaa saa, / Maa jota kastoi verellään, / ei ollut synnyinmaa; / kotonsa Volgan äärell´ on, / tääll´ on hän vieras suomaton.  
• 3.  Ystävä ei kuulla saisi  / viime sanojansa; / hän ei verin kostuttaisi / maata rakkaintansa. / Synnyinmaataan Volga halkoi, / täältä vihan rannat alkoi.  

Kokeilkaapa käännösten rytmiä vaikkapa sormella pöytää naputtaen. Mannisella iskukohta osuu sanassa monta kertaa ikään kuin vääriin kohtiin, Lindholmilla ei. Ero on siinä, että Lindholm on hylännyt jambin ja ottanut tilalle trokeen.   

Häviääkö runosta jotain olennaista? Väärentääkö Lindholm taideteoksen? Siinäpä aihe kiisteltäväksi. Minä olisin valmis väittämään, että Runeberg nykysuomeksi antaisi koulukäytössä myönteisempiä lukukokemuksia kuin vanha.  

*   *   *    

Patsaalta kävelin Esplanadin puistoa toiseen päähän ja poikkesin Akateemiseen kirjakauppaan. Selailin pitkään Jörn Donnerin vasta ilmestynyttä muistelmateosta Mammuten (suomeksi Mammutti). Olin aamulla lukenut arvostelun sekä Helsingin Sanomista että Hufvudstadsbladetista. Molemmat olivat hieman pidättyviä kehuissaan.   

Teos on varsinainen järkäle - sivuja pitkälti toista tuhatta. Hintakin melkoinen. Pohdiskelin, ostaisinko. Olen lukenut Donnerin tuotantoa aika paljon, en kuitenkaan kaikkea. Uusi järkäle ei mahtuisi kirjahyllyyni. Ainakin kolme kirjaa pitäisi poistaa antamaan tilaa.  

Lueskelin keskivaiheilta muutaman sivun. Aika ilkeästi - etten sanoisi hävyttömästi - Donner siinä käsittelee erästä tuttua henkilöä. Ilkeys on kritiikin mukaan koko teokselle ominainen sävy. Kaikkein armottomimmin hän kuvaa omaa itseään. Mietin ostamista vielä.  

Televisiosta tulee torstaisin Donnerin elokuvien sarja. Aikanaan moni niistä oli skandaalinkäryinen. Enää ei. Eivät ne mitään mestariteoksia ole mutta katsomisen arvoisia hyvinkin. Suomalaista uutta aaltoa.  

Kirjakaupasta kävelin lumisateessa Bulevardia pitkin Ekbergin kahvilaan ja ostin kahvin ja runebergintortun. Perinnettä kunnioittaen. Oikeammin fredrikan, sen kosteamman. Hyvää oli.  

Kuvassa on Donnerin talo Pohjoisrannassa. Siellä on se kuuluisa kirjasto, josta olemme nähneet kuvia vaikka missä, varsinkin kirjakerhon mainoksissa. Siellä kirjahyllyjen edessä on otettu myös viimeisimmän Suomen kuvalehden kuvat. Niissä ikuinen itsensäpaljastaja-Jörn on taas kerran ilkosillaan, aivan kuin nuorempana omissa elokuvissaan. Jotenkin sympaattisempaa kahdeksankymppiseltä.

 

Outoja taideteoksia 2

 

[jatkoa eiliseltä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Moitiskelin tylsiksi Eduskuntatalon edessä seisovia (ja yhtä istuvaa) presidenttipatsaita. Tämä ei tarkoita, että olisin näköispatsaiden vastustaja. On niissä vaikuttaviakin - etten sanoisi karismaattisia: Runeberg Esplanadilla ja Aleksis Kivi Rautatientorilla. Eino Leino ei niinkään. En osaa selittää, mihin sympatiani ja antipatiani perustuvat. Tunteista tässä on kyse.  

Parhailta kuitenkin maistuvat muutamat harvalukuiset onnistuneet muistomerkit, jotka eivät yritäkään olla mallinsa näköisiä. Sellainen on Sibelius-monumentti (Eila Hiltunen). Sen vieressä ja alla seisoessa tuntuu kuin Finlandia alkaisi soida. Viereen lisätty kasvoreliefi tuntuu tarpeettomalta.   

Harvoin patsaat kuitenkaan onnistuvat niin että tuntuisi hyvältä. Pitkästä aikaa ensimmäinen, joka minusta tuntui hyvältä ensi katsomalla, oli viime kesänä paljastettu "Laulupuut" (Reijo Hukkanen), josta kirjoitin aiemmin  . Sitä pidän onnistuneena ja arvokkaaseen paikkaansa integroituvana (Eduskuntatalon edustalla, Musiikkitalon ja Kiasman välissä).  

Taiteilijan taidosta on paljon kiinni. Stadionin edessä Paavo Nurmi on hieno,  Lasse Viren lähinnä nolo. Molemmat juoksijatähdet ovat kuitenkin näköispatsaita.  

Sana "taide" on vaikea ja välillä harhaan johtava, erityisesti modernin kuvataiteen yhteydessä. Sana on samaa juurta kuin "taito", "taitava", "taidokas". Tämä aiheuttaa odotuksia, jotka eivät toteudu. Pitäisi keksiä jokin muu sana tarkoittamaan töitä, joissa ei ole lainkaan kyse tekijän taitavuudesta siinä merkityksessä kuin klassinen kuvataide tarkoittaa.  

Olen seurannut paljon nykykuvataidetta, varsinkin Kiasmassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Ristiriitaisia mietteitä ne herättävät.  Malmberg irvii esseessään esimerkkinä yhtä näkemäänsä, jota ei sanonut ymmärtäneensä: "Muistan Kiasman radioista tehdyn tornin, jota kiiteltiin kovasti. Kaikki radiot kailottivat eri aaltopituuksilta. Se kuvasi maailman moniäänisyyttä.  - Jaha."  

Minä muistan saman radiotornin. Minusta se oli hauska. Se jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Elämykset pysyvät, turhanpäiväiset unohtuvat. Ei siinä mitään "ymmärtämisen" aineksia ollut eikä kaivattu.   

Välillä eteen tulee hienoja elämyksiä ja oivalluksia, välillä tökeröitä yritelmiä, jotka eivät olisi ansainneet näkyvyyttä. Minulle jälkimmäisestä on esimerkki Mäntän näyttelystä muutama vuosi sitten. Näyttelytilana toimivan vanhan tehdashallin lattialle oli kipattu valtava keko styroksinpalasia. Se oli siinä, nimilappu vieressä.  

Se ei minuun kolahtanut eikä tullut kuin harmistumisen tunne, että pilkkana pidetään. Ehkä joku muu koki myönteisempää. Taitoa tämän "taideteoksen" teko ei ollut tekijältä vaatinut, joten nimi taidenäyttely oli  sen osalta harhaanjohtava. Vitsailtiin siinä keon vieressä rehvakkaasti, että taideteos on täydellinen sellaisena kuin taiteilija on sen luonut, mitään yksityiskohtaa siinä ei voi muuttaa. Piruuksissamme muutimme kuitenkin: käänsimme yhden styroksinpalan eri asentoon. Pilasimmeko teoksen?  

Tässä juuri on nykytaiteen ongelma. Kaikenlaiset pilkkakirveet ovat aina liikkeellä paljastamassa turhuuksia, joista apurahataiteilijat kuuluvat pahimpiin. Populismille löytyy aineksia, välillä ihan aitojakin.  

Kuvissa mieleen jäänyttä nykytaidetta Mäntästä. Nimiä ja tekijöitä en muista, paitsi että alempi on uusi ehdotus betoniporsaaksi. Se vakiintunut ruotsalaismalli kaipaakin jo kilpailijaa.

[jatkuu]

 

 

Ei vettä, rantaa rakkaampaa

Runebergistä on melskattu. Dessu, jolla tunnetusti on kieroon kasvanut luonne, tuntee sielussaan outoja mielihyvän värähdyksiä aina, kun joku keksii uuden näkökulman johonkin itsestäänselvyyteen, kuten nyt tämä dosentti Maamme-lauluun. Sellaisesta virkistyy kummasti. Näyttää moni muukin virkistyneen.

Dessu kuuluu sukupolveen, joka joutui keskikoulussa lukemaan Vänrikki Stoolin tarinat alusta loppuun. Niitä lausuttiin ääneen, muutamakin runo piti opetella ulkoa. Touhusta jäi vastenmielisyys kirjaa ja Runebergia kohtaan.

Myöhemmin kirjallisuuden opiskelijana luin kirjan uudestaan, tällä kerralla alkukielellä. Lukuelämys oli yllättävästi toisenlainen, parempi, jotenkin kepeämpi, vähemmän pateettinen. En moiti Otto Mannisen (tai Paavo Cajanderin) suomennosta, mutta jotain luontevampaa ruotsin kieli tarjosi.

Kaipa niiltä ajoilta Dessun sieluun jäi pieni ripaus kansallisromantiikkaa, kaiken muun romantiikan täydennykseksi. Ei paljon mutta jotain kuitenkin. Siinä on varmaankin selitys sille, että Dessu vei kesäkuumalla tyttärentyttärensä Sofian ajelulle Runebergin jälkiä katsomaan. Matkalla kävi yllättäen mutta kiistämättömästi toteen, että kyllä Runebergillä on haitallinen vaikutus nykylapsiin, jos toki aikuisiinkin. Ainakin yhdestä näkökulmasta, joka ei kuitenkaan ole sama kuin tällä dosentilla.

Sofia eli Sohvi on 9-vuotias ja asuu Brysselissä. Kesäksi hän tuli Suomeen ja asui vuorotellen molempien isovanhempiensa luona ensin Kallaveden ja sitten Längelmäveden rannoilla. Minä vein hänet Ruovedelle. Sekin on pohjoista Pirkanmaata, samoin kuin kesäkotini Längelmävesi. Matka ei siis ollut kovin pitkä.

Ruovedellä Ritoniemen kantanossa Runeberg vietti kotiopettajana vuoden 1825. Sieltä hän löysi esikuvan vanhalle vänrikille. Ruovedellä on kirkon eteen pystytetty Runebergin muistomerkki, siellä on laatta Ritoniemen kartanon seinässä ja ennen kaikkea siellä on Runebergin lähde, jonka reunalla hänen kerrotaan usein istuneen haaveilemassa nuoren miehen haaveitaan.

Sen lähteen tiedetään inspiroineen runoilijaa kirjoittamaan yhden tunnetuimmista runoistaan, joka alkaa sanoilla ”Sua lähde kaunis katselen” (”Jag sitter, källa, vid din strand”)

Dessu on poikennut lähteellä ennenkin, Sohville kerta oli ensimmäinen. Tarkoitus oli mennä ottamaan lähteestä pulloon kylmän raikasta ja terveelliseksi kehuttua juomavettä helpottamaan janoa. Autoilu kuumana kesäpäivänä vaatii virkistystä, eikä kaupan limsa ollut kiinnostavaa, kun luvassa oli tällaista kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa nestettä. Runebergin kirjoittamaa laulua kuuntelimme autossa levyltä, sillä sen sävel oli aivan liian vaikea Dessun itsensä laulettavaksi. (Kehtaan laulaa ääneen tyttärentyttäreni kuullen ainoastaan ”Isoisän olkihatun” ja ”Kulkurin valssin”, en muita.)

Niinpä tulimme lähteelle pullojemme kanssa. Lähde sijaitsee rehevän kasvillisuuden ympäröimänä, varjoisassa paikassa, vähän kuin viidakossa. Otimme valokuvia (ne saa klikkaamalla suuremmiksi). Mutta sitten huomasimme kyltin.

Pitikin mennä läheiseen ravintola Lieraan juomaan. Siellä oli tarjolla mustaa amerikkalaista nestettä, jota ei voi terveelliseksi kutsua.

* * *
Lähteellä

Sua, lähde kaunis, katselen
likellä vettäsi,
kuin pilven varjot vaeltavat
kuvastimessasi.

Kas, tuol on pilvi loistava,
ihana, kaunoinen;
jo lähti pois pakenemaan -
hyvästi, varjoinen.

Mä näitä nähden aattelen
mun omaa sieluain.
Niin moni pilvi kultainen
noin senkin jätti vain.
(suom. Elias Lönnrot säkeet 1-2, P.J. Hannikainen säe 3)

Vid en källa

Jag sitter, källa, vid din rand
och ser på molnens tåg,
hur, ledda af en osedd hand,
de växla i din våg.

Der kom en sky, den log så röd
som rosen knoppen ler;
farväl, hur snart farväl den bjöd
för att ej komma mer.

Jag tänker, när jag ser dig så,
uppå min egen själ:
hur mången gyllne sky också
har bjudit den farväl.

Potkut

Otsikko on tahallisesti harhaan johtava. Ei, en ole saanut / saamassa potkuja virastani. Aihetta saattaisi kyllä olla, monestakin syystä, mutta niitä en kerro. Ties vaikka joku minuakin suurempi päällikkö sattuisi lukemaan.

Olen siis kotiutunut Kööpenhaminan kongressista. Lustia oli. Päivisin piti kyllä kuunnella melko yhdentekeviä jorinoita ja osallistua työryhmiin ja keskusteluihin. Iltaisin piti osallistua puku päällä ja kravatti kaulassa vastaanotoille ja juhlaillallisiin. Mutta niiden jälkeen oli vapaata. Minulle on vuosien varrella kertynyt paljon tuttuja monista maista. Heitä oli hausta tavata. 

Nyt jälkeenpäin pitäisi sitten laatia kongressiraportteja, matkaselvityksiä ja päiväraha-anomuksia. Se on pakollista mutta rasittavaa. Reissun rasitukset haittaavat vielä oloa. Nuorempana tokeni nopeammin kuin näin varttuneessa iässä. Vaivan diagnoosiksi arvelen, että Jet Lag pääsi potkaisemaan.

* * * 
Sunnuntain iltapäiväkävelyllä osuin Auroran sairaalan viereiselle kentälle ja hämmästyin. Valkoinen lumi oli värjäytynyt monin paikoin verenpunaiseksi. Sitä oli niin paljon, että jos Runeberg olisi elossa ja sattunut paikalle, hän olisi saanut Vänrikki Stooliin uutta ainesta ”vainolaisen hurmehella” peittyvästä maasta.

Iltauutisista selvisi, keitä Auroran kentän vainolaiset olivat. Olympiastadionilla oli lauantai-iltana jääkiekko-ottelu HIFK - Jokerit. Kansaa oli katsomon lumisilla penkeillä kymmenintuhansin. Kahden helsinkiläisseuran paikallisottelu kuumensi tunteita niin, että joukkueiden faneja kokoontui tappelemaan. Vertahan siitä hangelle valuu kun lyödään ja potkitan.

Epäilyjen torjumiseksi vakuutan, että en itse ollut stadionilla, vaikka huomasinkin, että jotain siellä on tekeillä. Töölöntorilta kun ei ole sinne matkaa kuin muutamia satoja metrejä. Ja lehdetkin hehkuttivat etukäteen tapahtumaa. Joillekin lukijoille voi myös herätä uteliaisuus, kumpaa näistä kahdesta helsinkiläisjoukkueesta Dessu itse kannattaa. Vastaan, että en kumpaakaan. 

Dessu toivoi salaa, että molemmat häviäisivät.

* * * 
Päivän Hesarissa oli juttu potkukelkoista. Niiden menekki on lisääntynyt, mutta vain Kehä kolmosen ulkopuolella. Seinäjoella sijaitseva firma myy kelkkoja tänä talvena 20000. Se on paljon.

Juolahti mieleen, että minulla on Längelmäveden kesäkotini aitassa kaksikin potkukelkkaa, tosi vanhoja, varmaan jostakin sotaa edeltävältä ajalta. Vankkarakenteisia, ehjiä. En vaan ole koskaan käyttänyt niitä, sillä en oleskele kesäkodissani talvisin.

Tuli mieleen, että miksi minä hölmö en tuonut toista kelkkaa Helsinkiin. Sillä ajaisin nyt työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan, Marilaukku istuimella. Sepä olisi komiaa! 

Reitti kyllä pitäisi harkita uusiksi. Pitäisi etsiä pikkukatuja, joita ei ole hiekoitettu. Jyrkkiä alamäkiä pitäisi välttää. Simonkadun alamäki puistokäytävän puolella olisi vaarallinen. Se päättyy Mannerheimintien liikennevaloihin, eikä kelkassa ole jarruja. Voisi vauhdissa törmätä kadun yli Sokoksen seinään siinä kohdassa, mistä heiluriovi avautuu Metroon johtavaan tunneliin.

(Minulla ei ole edes valokuvaa Längelmäveden kelkoista. Korvaava kuva: Ann Sundholm Vils Schnee. Kaunis sekin).