Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vaasa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vaasa. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Aina samat jutut


Sen tiesi jo etukäteen. Samat tarinat kerrottaisiin taas.

Niin käy aina kun käyn tapaamassa iäkkäitä serkkujani. Siellä on seinällä muotokuva vuosia sitten pois nukkuneesta Vaasan-mummosta. Sen muotokuvan alla aina ruvetaan muistelemaan hassuja tapauksia, joita mummolle sattui.

Ja sattuihan mummolle. Hän oli Pohjanmaan ruotsinkielisiä ja siksi hänellä oli hieman hoono soomi, mutta kovasti hän yritti suomea puhua. Aina eivät sanat kuitenkaan osuneet aivan kohdalleen.

Mummo oli ruokakaupassa kysynyt sellaisia luumuja, joissa ei ole kiveksiä. Apteekista hän oli mennyt ostamaan pimppikiveä (ruots. pimpsten, suom. hohkakivi). Jossakin hän oli valitellut vuotavaa nenäänsä, kun ilmassa on niin paljon siitinpölyä.

Hyväntahtoisesti me päätä pudistellen nauroimme mummon kömmähdyksille. Voi sitä mummoa. Että pitikin sattua aina tällaisia noloja.

Ei siinä mitään, hauskoja tapauksiahan nämä. Ainoa vika niissä on, että samat jutut kerrotaan aina kun siellä käyn. Usein en ole käynyt, välissä on ollut vuosienkin taukoja. Viimeksi viime kesänä. Ensimmäisen kerran varmaan jo lapsena 1960-luvulla. Silloin mummo oli itse paikalla niitä sattumuksiaan kertomassa.

Kuvassa lisää kielellisiä epätarkkuuksia. Toistoa tämäkin, ei kuitenkaan mummoon liittyvää.



Kai me kaikki toistelemme samoja tarinoita. Naapurissani asuva vanharouva alkaa aina kahvikupin ääressä valokuva-albumien kera kertoa tarinoita lapsuutensa Terijoelta. Ex-sihteerini neiti B. kertoo hurjimmat moottoripyöräseikkailunsa pitkin Eurooppaa.

Minä ja lukiokaverini P. olemme tässä oikein hyviä myös. Kerran kesässä tavatessamme me kesäyön hämärässä saunan jälkeen virvokkeiden kera avaamme tietokoneelta vanhat kouluaikaiset valokuvamme ja muistelemme menneitä. Vanhat opettajamme, luokkakaverimme, parhaat kolttosemme, tyttöseikkailumme, kaikki ne samat aina, yhtäkään unohtamatta. Aina välillä jonkun uuden vanhan tapauksenkin muistaen, sillä kaikenlaista tapauksia niihin vuosiin mahtui paljon.

Toistoa, toistoa. Tässä blogissakin olen huomannut monta toistoa, kun olen talven mittaan omia vanhoja kirjoituksiani lukenut. Tähän on antanut aiheen se, että olen lukijatilastoista huomannut muutamankin lukijan käyvän läpi systemaattisesti vanhoja kirjoituksiani. Aina kun joku on avannut luettavakseen vanhan kirjoituksen, näen listasta sen otsikon. Jos jään ihmettelemään, että mitähän minä tuon nimisessä jutussa olen kirjoittanut, avaan sen ja katson. Kaikenlaista yllättävääkin on löytynyt, myös toistoa.

Onkohan se niin, että elämässä sattuu kaiken kaikkiaan niin vähän muistelemisen arvoisia tapauksia, ettei niistä riitä uutta muisteltavaa pitkäksi aikaa? Vai onko muisti niin armelias, että se jättää suurimman osan unohduksiin?

tiistai 25. joulukuuta 2018

Yksi nenä, kolme vikaa

Ei tunnu komealta katsoa nyt peiliin. Ei vaan voi olla katsomatta, kun tässä Nikolainkaupungin hotellissa on niin isot peilit (kaupunki tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Vaasa).

Nenässä on naarmu. Lisäksi siinä samassa nenässä on finni.

Naarmu tuli, kun leikin aamulla pienen kissanpoikasen kanssa. Pehmeän tassun kätköissä vaani salakavala kynsi. Finni tuli, kun riehaannuin maistelemaan lahjaksi saatuja suklaakonvehteja jo monta päivää ennen aattoa. Suklaasta tulee aina näppylöitä. Pitäisi jo uskoa.

Aina kun nenä on huomion kohteena, tulee väistämättä mieleen Nikolai Gogol. Hän on kaikkien aikojen merkittävin nenäkirjailija. Yhden klassikkokertomuksen pääaihe - ellei peräti päähenkilö - on nenä. On vaikea löytää toista kirjailijaa, joka olisi enemmän ja mehevämmin kuvannut nenään liittyviä aiheita, kuten hajuja, aivastuksia, kuorsauksen ja niistämisen ääniä ym.


Oli Gogolilla aikamoinen nenä itselläänkin. Siitä varmaankin kiinnostus aiheeseen on käynnistynyt. Kuvista näkee, että nenä oli pitkä ja teräväkärkinen. Vaikea arvailla, tuntuiko komealta katsella kuvaansa peilistä.

Gogol väitti pystyvänsä koskettamaan alahuulella nenänsä kärkeä. Minä en pystyisi. Pottunokka (lajiketta Siikli) ei sellaiseen taivu. Pitäisi olla vähintäänkin lajiketta Puikula tai vielä mieluummin Rosamunda. Olisihan se tietysti komeaa esitellä sellaista taitoa. Voisi diivailla samalla tyylillä kuin eräs tuttu musiikinopettaja, joka polleana esittelee notkeuttaan, kun onnistuu koskettamaan isovarpaalla nenäänsä.

Nenä on Gogolin mukaan miehen vartalon toiseksi groteskein kohta. Oli hänen nenänsä huomion kohteena silloinkin, kun lääkärit olivat hoitaneet hänen luulotautiaan laittamalla pulleita iilimatoja sieraimiin. 

Kaiken huipuksi lääkärit olivat Pariisissa 1841 havainneet, että hänen mahalaukkunsa oli ylösalaisin. Anatomian puutteellisen osaamisen vuoksi en ryhdy arvioimaan tämän merkitystä,  mutta kyllä Gogol kirjoitti paljon myös vatsan tuntemuksista. Vatsa oli hänen kertomustensa kaunotar, nenä niiden sankari, kertoo Gogolista monografian kirjoittanut Vladimir Nabokov. - Kuolema tuli sitten kovin aikaisin, 43-vuotiaana. Kuolinsyy oli aivojen akuutti anemia. Mestarikirjailija osoitti vielä tässäkin mestaruutensa. Voiko lyyrisempää kuolinsyytä olla kuin tällainen alliteraatio?

Ai niin, mikä on se otsikon lupaama kolmas vika (siis minun, Dessun, nenässä, ei Gogolin)?

Se sama nenä on nyt kaiken kamaluuden huipennukseksi tukossa. Ei se ole vilustumista, arvelen sen syyksi tämän hotellihuoneen kokolattiamattoa.

Nuhasuihke tekisi nyt hyvää mutta kirkollisten juhlapyhien vuoksi Vaasan apteekit eivät ole näinä päivinä auki. Pitää vain kestää ja nukkua suu auki ja olla kiitollinen, ettei Gogol ole täällä kuuntelemassa. 

Hyvä puoli nenävaivoissa on, että venäläisperäisen folkloren mukaan nenän kutiaminen ennustaa tulossa olevia hyviä uutisia kun taas näppylä nenässä merkitsee, että juomingit ovat tulossa. Nähtäväksi jää, vielä ei ole tällaisia näköpiirissä. Paikallinen yökerhokin oli suljettu.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Kissa kiitoksilla


Kävin Kannelmäen kauppakeskuksessa. En edes kotiin ehtinyt, kun puhelin piippasi. Siellä pyydettiin arvioimaan, kuinka hyvin käyntini kauppakeskuksen Prismassa onnistui. Sama tapahtui äskettäin Vaasan keskustassa sijaitsevassa Rewell Center -kauppakeskuksessa.

Mistä hemmetistä ne tietävät, että olen käynyt? Mistä hemmetistä ne osaavat lähettää kyselyn puhelimeeni? Tämän täytyy olla sitä televalvontaa, jolle eduskunnassa ollaan juuri nyt rohmuamassa lisää valtuuksia. Missä tahansa kuljenkin, jokin näkee joka hetki sijaintini.

Ilmiö oli tuttu jo 50-luvun kansakoulussa. "Minne käynkin maailmassa", siellä opittiin veisaamaan. Joku näkee askeleeni, mutta ei se silloin vielä tainnut Google olla.

Samansisältöisen kyselyn lähetti myös käyttämäni hammaslääkärifirma. Sen vielä ymmärrän, sillä olen käynyt saman hammaslääkärin luona kaksi kertaa vuodessa jo 20 vuotta. Olen siis kanta-asiakas ja heillä on tietoni, sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Mutta Kannelmäen ja Vaasan ostoshelveteillä ei ole.

Mitä sellaiseen kyselyyn vastaisin? Kehujako kerjäävät? En vastannut kyselyihin, mutta kaikenlaisia mietin. Moittisinko rumaa ympäristöä ja kolkkoa rakennusta? Pitkiä kassajonoja? Asiakaspalvelun puutetta, kun en meinannut löytää mustekasetteja printteriini?

Tuttua hammaslääkäritätiä en kehtaa moittia, vaikka hinta nousee samasta toimenpiteestä joka kerta ja on jo yli kolminkertaistunut 20 vuodessa. Enkä siitä, että toimenpiteen lopussa hän hosuu hammaslangan kanssa. Jos lanka ei heti mahdu rakoon, hän hyppää seuraavaan. Aikojen alussa hän ei hosunut.

Kehujen antaminen on vaikeaa, vaikkakin hyödyllistä. Kouluajoilta muistan erityisen hyvällä erästä opettajaa, joka jaksoi kirjoittaa myönteistä palautetta aineen perään. Se innosti yrittämään entistäkin parempaa.

Olen yrittänyt oppia antamaan kiitosta silloin kun aihetta on. Parhaiten se on onnistunut eräissä etnisissä ravintoloissa, joissa henkilökunta on helposti kohdattavissa.

Itse sain yllättäviä kehuja entisen ammattini onnistumisesta, kun julkisuudesta tuttu henkilö mainitsi haastattelussa eräistä vanhoista kokemuksistaan. Tiedon tästä sain häneltä facebook-linkistä. Koskaan en ole mihinkään viestiin pistänyt niin pitkää riviä peukkuja ja muita myönteisiä merkkejä. Hyvin kissa kiitoksilla elää.



maanantai 23. huhtikuuta 2018

Sanomalehtikatsaus


Sanomalehteä lukiessa tulee usein tunne, että mieluummin pitäisi lukea kirjaa, jotta aika tulisi käytetyksi hyödyllisemmin.

Tunne jäi kai kytemään alitajuntaan nuoruusvuosilta, jolloin se piti paikkansa. Luin nimittäin iltapäivälehtiä. Sittemmin olen moisesta huonosta tavasta rimpuillut irti, joten enää ei pitäisi olla aihetta kovin voimakkaaseen kriittisyyteen.

Sanomalehteen ei koskaan voi olla täysin tyytyväinen - aina löytyy aihetta moittimiseenkin. Luen päivittäin kahta pääkaupungissa ilmestyvää lehteä, Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia. Niitä pidetään laatulehtinä. Se pitää siltä osin paikkansa, että ne eivät kovin usein sorru joutavanpäiväiseen sensaatiojournalismiin tai repäiseviin klikkiotsikoihin.

Toisaalta niiden asialinjaisuutta voi moittia hampaattomuudesta vallan vahtikoiran tehtävässä. Myönteisiä poikkeuksia kyllä löytyy aina välillä. Molemmissa lehdissä näyttää olevan kykyä tehdä laadukasta tutkivaa journalismia. Kun sellainen skuuppi osuu kohdalleen, siinä on kyllä skandaalin ainekset, mutta ei joutavanpäiväisen skandaalin.

Tänäänkin luin lehtiä monta tuntia. Skuuppeja ei ollut mutta ansiokasta journalismia kyllä. Aloitan lukemisen aina Hbl:sta. Sen kulttuuripalstoja ja kolumneja pidän virkeämpinä kuin HS:n. Tänään luin kiinnostavia laajahkoja juttuja mm. Brysselin kaupunkikävelykohteista, maailman kasvien siemenien turvavarastosta ("frövalvet") ja Helsingin liikennesuunnittelusta. Muutama kiinnostava kirja- ja teatteriesittely löytyi myös.

HS:n aloitan aina takaperin. Ensin sää, televisio ja sarjakuvat. Sitten kuolinilmoitukset, joita sunnuntaisin on paljon. Kai se on ikä, joka on kääntänyt uteliaan ja hieman pelonsekaisen huomion tällaiseen. Nimen lisäksi tulee katsotuksi syntymävuosi. Jatkuvasti joutuu toteamaan, että paljon on ikäisiäni ja nuorempiakin. Tuttuja  löytyy aika usein, tänäänkin eräs ikäiseni naishenkilö, jonka 47 vuotta sitten hetkellisesti tulin tuntemaan. Ja toissapäivänä nekrologi  henkilöstä, jonka kanssa olin hyvinkin paljon tekemisissä lähinnä ammatillisissa asioissa.

Päivän HS sisälsi tavallista enemmän kiinnostavaa. Peruskiinnostavan Usko Siskoa -palstan lisäksi ansiokasta juttua löytyi tekoälystä, kuninkaallisesta protokollasta, rintaliivimyymälästä, Ruotsin akatemian kriisistä ja kirjailija Sara Stridsbergistä, etätyöstä, mormonipojista ja Hilja Pärssisestä.

On päivän HS:ssa kyllä turhanpäiväistäkin aineistoa, kuten näinä päivinä kaikissa tiedotusvälineissä Yleä myöten. Mediataitoiset temppumiehet ovat perustamassa uudenlaista pöhinää politiikkaan luovaa liikettä. Julkisuustyrkkyiset sankarit, jotka tähän asti ovat keränneet suurimmat otsikot lähinnä parisuhdepärjäämisellään, ovat nyt uudistamassa poliittisen venkuloinnin menetelmiä. Porukasta ei puutu muita kuin Tuurin kyläkauppias, jotta epäuskottavuus olisi täydellinen.

Henkilökohtaisesti kiinnostavin oli juttu säveltäjä Toivo Kuulan kuolemasta. Olen ollut väärässä käsityksessä. Olen luullut, että Kuulan kuolema 1918 oli sotatoimien aiheuttama, samoin kuin esim. Maiju Lassilan ja Juhani Siljon. Näin ei ollutkaan, vaan Kuula kuoli sotatoimien jo päätyttyä valkoisten voitonjuhlassa käsistä riistäytyneessä juopottelussa. Lehtijutussa kerrotaan Kuulan ja ampujaksi arvellun jääkärin jälkeläisten kahdenkeskisestä tapaamisesta nyt, 100 vuotta tapahtuman jälkeen..

Kuula on vuosien varrella noussut minua kiinnostavaksi henkilöksi, jonka tuotantoon olen jo pitkään ollut aikeissa perehtyä paremmin. Osaltaan tähän on vaikuttanut usein toistuva vierailuni Vaasaan. Asun siellä paikassa, jonka ikkunasta näkyy Toivo Kuulan muistomerkki (kuva 1). Lähellä sijaitsee myös Tikanojan taidemuseo, jonka nimikkotaiteilija Eemu Myntti on maalannut omaleimaisen muotokuvan Toivo Kuulasta (kuva 2).   







maanantai 2. huhtikuuta 2018

Reissulta palattua


Pitkällä junamatkalla kaipaa virkistystä. Sitä varten junassa pitää olla ravintolavaunu. Enää ei luonnistu, että kotoa otetaan mukaan eväät, niin kuin 50-luvulla. Silloin matkalle otettiin kahvia termospullossa ja voipaperiin käärittyjä voileipiä, välissä koskenlaskijaa, lauantaimakkaraa ja kananmunan viipaleita.

Minulla ei siis ollut eväitä. Niinpä suunnilleen Hyvinkään kohdalla pistin Evert Tauben runokirjan penkin selustassa olevaan verkkokoriin ja lähdin toiveikkaana kolmen vaunun päässä olevaan ravintolavaunuun, jonka olemassaolosta tiedotettiin kolmella kielellä lähtökuulutuksessa. Tarkoituksena oli nauttia kupillinen kahvia ja sämpylä.

Junassa kulkeminen on kohtalaisen vaativa toimenpide. Ovia avatessa pitää huomata nappula, josta painetaan. Jostain syystä se nappula on jokaisen oven kohdalla eri paikassa. Sitä ei aina heti huomaa. Vaunujen läpi kulkeminen on vähän kuin esiintymään menisi. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat kulkijaa, joka yrittää olla tönäisemättä istujia hakiessaan tukea hoippuvalle menolleen tuolien reunoista.

Perillä seurasi synkkä hetki. Ravintolavaunun myyjä sanoi, että kahvia ei ole. Keitin on rikki.

Voi kurjaa elämää! Hetki, jonka odotuksessa on hekumoinut, ei tule. Unohtui siinä se sämpyläkin ja hoipuin takaisin kolmen vaunun läpi paikalleni potemaan. Edes Taube ei tarjonnut lohdutusta, vaikka omalla tavallaan hauska onkin. Tamperetta lähestyessä yritin laskea , ehtisinkö juosta muutaman pysähdysminuutin aikana ostamaan kahvin asemahallin myymälästä. En uskaltanut kokeilla.

Tampereen jälkeen hoipuin uudestaan junan ravintolaan toiveikkaana, että ehkäpä keitin on saatu korjatuksi. Ei ollut.

Ehdotin myyjälle, että eikö hän voisi kuuluttaa keskusradiossa, löytyisikö junan matkustajien joukosta korjaustaitoista henkilöä. Niinhän lääkäriäkin kuulutetaan, jos joku saa sairauskohtauksen.

Myyjää vähän nauratti. Ei taitaisi kenelläkään olla edes työkaluja mukana. Eikä mekaanikoilla tai insinööreillä ole edes valan velvoitetta tarttua toimeen.

Ei auttanut. Tavallistakin kiukkuisempana saavuin Pohjanmaan pääkaupunkiin. Lipsuvassa liukkaudessa kiskoin matkalaukkuni hotellin ohi viereiseen kahvilaan, jolla on osuva nimi, suoraan Shakespearen tragediasta: Othello. Siellä korjasin vahingon ja join nautiskellen kolme isoa kupillista kahvia. Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä ostamassa marketista paketin tummapaahtoista kahvia kämpille.


(Kuva: Pinterest / Robert Holewensky)

Paluumatka pelotti, mutta se oli aiheetonta. Junan keitin oli kunnossa. Jo Tervajoen kohdalla kävin nauttimassa kupillisen.

Matkasuunnitelma muuttui, Jyväskylä jäi käymättä, samoin Näsijärven mökkiretriitti. Sen sijaan pysähdyin humputtelemaan kaverin kanssa Tampereen yössä. Asuin tavalliseen tapaan Tammelan stadionin nurkalla.

Kiire ajoi Helsinkiin, sillä olisi anteeksi antamatonta menettää yksi vuoden kiertokulun tärkeimmistä tapahtumista. Entisen sihteerini neiti B:n perinteiset aprillipäivän bileet ovat sellainen harmaan elämän väriläiskä, että kukaan kutsun saanut ei niitä jätä väliin, jos suinkin henki pihisee. 


maanantai 26. maaliskuuta 2018

Reissuun lähdössä


Pidän hieman yllättävänä itsetutkiskelun havaintona, että eläkeläisenä muutuin niin helposti paikallaan pysyväksi. Työssä matkustin paljon ympäri Eurooppaa, eläkeläisenä pysyn kotona. Viime vuosina en ole Tukholmaa ja Osloa kauempana käynyt. Kaiken huipuksi tunnen syvää kiitollisuutta siitä, ettei tarvitse lähteä mihinkään.

Tämä juolahti mieleen, kun huomasin, että pääsiäinen lähestyy. Jos olisin vielä hoitamassa virkaani Vuoronvarausvirastossa, olisin erittäin todennäköisesti juuri tänään pakkaamassa matkalaukkua lähteäkseni huomenna kokoukseen Saksaan tai johonkin. Pääsiäisenalusviikolla niin tapahtui melkein joka vuosi.

Tunnen matkustaneeni tarpeeksi. Olen käynyt melkein joka paikassa. Nyt pysyn mielelläni kotona. Stressikin vähenee, kun ei tarvitse miettiä putoavia lentokoneita. Olisi liioittelua sanoa, että pelkään lentämistä, mutta en koskaan ole oppinut siitä pitämään.

x   x   x  

Pikkuisen huijasin kirjoittaessani edellistä. En paljon mutta pikkuisen. Olen nimittäin juuri pakannut matkalaukun lähteäkseni huomenna aamulla matkalle.

En kuitenkaan lentokoneella vaan junalla. En Saksaan vaan Pohjanmaalle.

Junalla matkustan mielelläni. Se rauhoittaa, siinä saa rauhan mietiskellä. Siina tuntee temperamentilleen ominaisia mielentiloja, kun katselee neljä tuntia junan ikkunasta radanvarren pajukkoa kiitäessään läpi Hämeen, Satakunnan ja Pohjanmaan. Hintakin on kohtuullinen. VR laski lippujen hintoja ja eläkeläisalennuspäälle, 22,20 e Helsingistä Vaasaan.

Nähtävyyksiä on matkan varrella niukalti. Tikkurilassa näkyy Heureka, Hämeenlinnassa Hämeen linna, Tampereella Näsinneula, Seinäjoella Lakeuden risti ja Pohjanmaan lakeuksilla tuulimyllyjen komeat profiilit.



Vaasa on mukava kaupunki. Oheinen matkailujuliste lupailee mielestäni vähän liikoja, tai sitten en ole huomannut kaikkea tarjolla olevaa toimintaa. Täytyypä pitää silmät auki. Ehkä sittenkin pääsen kiitämään Vaasan vilkkaaseen yöelämään. Julisteen kuva on hieman epäinformatiivinen. Jää jotenkin epäselväsi, millaista nightlifea on tarjolla. Mielikuvitus lähtee villinä laukkaamaan.

Paluumatkani kiertää poikittaisrataa Seinäjoelta Jyväskylään.Siellä kuuluu itsestäänselvyyksiin poiketa vanhojen koulukavereiden kanssa Sohville kaljalle (paitsi minä nykyisin siiderille, kun on tuo kihtivarvas).

Rengasmatkaksi tällaista reittiä joskus 50-luvulla kutsuttiin. Muistan, kun vanhempani kiersivät rengasmatkalla sukulaisissa ympäri maata kesälomalla joskus 50-luvun lopulla. Se oli aikansa interrailia, jotenkin modernia meininkiä.

Jos suunnitelma pitää, Jyväskylän jälkeen rengasmatka kiertyy Tampereelle ja sieltä muutaman päivän yksinäiseen retriittiin kaverin syrjäiselle mökille Näsijärven rannalle, kuten monena talvena ennenkin. - Tämä on kuitenkin vielä epävarmaa.

Työvuosien Euroopan-reissaamiseen verrattuna tällaiset kotimaan rengasmatkat tuntuvat kuitenkin melkein siltä kuin kotona pysyisin.


(Kuvat Kansallismuseon Suomi - Finland-näyttelystä 2017)


torstai 16. marraskuuta 2017

Vierasta vaikutusta

Olisi mielenkiintoista selvitellä mekanismia, jolla uudet innostumisen kohteet valikoituvat. Innostunko uudesta asiasta ihan tuosta vaan sattumalta? Onko taustalla jotain vanhaa taipumusta tai perimää? Syttyykö uteliaisuus ihan vain sen mukaan, mitä sattumalta eteen tipahtaa?

Olen aina ollut suomalaisen / eurooppalaisen / länsimaalaisen kirjallisuuden ja taiteen suurkuluttaja. Venäjä mahtuu mukaan mutta jo Japani on ollut vaikea muutamaa kirjailijaa ja elokuvaohjaajaa lukuun ottamatta. Afrikka on ollut vieras maanosa.

Torjuvasta asenteesta tämä ei ole johtunut. Jotain on vaan jätettävä pois, kun kaikki ei mahdu mukaan.

Tänä syksynä on tuuli kääntynyt.

Ensin tuli Intia Arundhati Royn kirjojen mukana (Äärimmäisen onnen ministeriö / Joutavuuksien jumala). Sitten kyytiin tuli kiinalaista lyriikkaa Pertti Niemisen käännöksinä. Ja jotta oikein sekavaksi ja sattumanvaraisemmaksi harhailu kävisi, nyt on eteeni tipahtanut afrikkalainen kansatiede.

Kaiken kummallisuuden lisäksi täytyy myöntää, että kiinnostavaa on.

Aikomukseni oli tänä syksynä lukea systemaattisesti läpi kotimaista ja pohjoismaista vanhempaa lyriikkaa, jota perinnönjako haltuuni työnsi suuren kasan. Nyt se kaikki on jäänyt odottamaan parempaa aikaa, kun isäntä onkin innostunut Saharan eteläpuolisesta ajattelusta.

Mikähän tämänkin tielleni toi? Sytykkeenä toimineen kirjan löysin sattumalta vaasalaisesta divarista, kun kiireessä etsin luettavaa junamatkalle. Alkukielestä ja kulttuurista ei ole hajuakaan, mutta samankaltaisesta ihmisten jokapäiväisestä elämästä, arkiaskareista, peloista, unelmista ja toiveista nämä viisaat ajatelmat kertovat kuin meillä kaikilla. Elinympäristö vain on aika lailla toisenlainen kuin minulla täällä Töölöntorin reunalla. Arvot, ihanteet ja odotukset hyvästä elämästä ovat kyllä yhtenevät.

Tässä muutama näyte sananlaskuista: 
"Kun toiselle annetaan, häntä suositaan; kun minulle annetaan, minä ansaitsen sen." 
"Me olemme kuin torakat jotka nahistelevat kauhan ympärillä." 
"Jos puu pudottaa lehtensä, älä sano että se on kuollut pystyyn." 
"Ei tyhmyri ymmärrä, vaikka häntä huhmareessa survoisit." 
"Lyhdyn sytyttäminen sokealle on öljyn tuhlaamista." 
"Hiljaa kulkeva leijona on se, joka saa syödäkseen lihaa."



sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Turistimme tutustuu

Tukholman historian tunnelmiin voi tutustua vaikkapa lukemalla Strindbergin Punaista huonetta tai Bellmanin epistoloita. Pietariin voi tutustua lukemalla Dostojevskiä. Helsinkiin voi tutustua lukemalla vaikkapa Mika Waltarin Isästä poikaan -trilogian.

Mutta mitä voi lukea tutustuakseen historiallisiin tunnelmiin matkustaessaan Vaasaan?

Vaihtoehtoja on kaksi: Jorma Ojaharju ja Vaasan-Jaakkoo.

Ojaharjut luin tarkasti jo siihen aikaan kun Jomppa oli vielä hengissä ja istui aina Kosmoksessa ja puhui, puhui ja puhui, lakkaamatta. Ääni oli iso, samoin mies itsekin. 

Niinpä valitsin nyt Vaasan-Jaakkoon (oik. Jaakko Ikola  1887- 1951). Epäilin kyllä, tuleekohan tästä mitään. Murrepakina ei ole ennenkään ollut minun lajini. Olen kyllä kokeillut niin savvoo kuin raumlaistakin jaaritosta. Parhaiten on kuitenkin sujunut murteille käännetyt sarjakuvat, Aku Ankasta Harald Hirmuiseen.

Etelä-Pohjanmaan murteen kanssa minä kyllä pärjään, siihen on ripaus sukurasitetta. Ei se kielestä kiinni jää.

Kunnianarvoisa blogituttuni Kemppinen on nyt toimittanut uudet kokoelmat Jaakkoon kirjoituksia. Tämäkin edesauttoi kiinnostuksen kasvamista näihin vanhoihin pakinoihin, jotka ilmestyivät alun perin Vaasa-lehdessä. Jollain tasolla utelutti myös Jaakkoon henkilö. Hänhän oli hyvin monitaitoinen ihminen, mm. kielenkääntäjä ja lehtensä päätoimittaja. Poliittisesti hän liikkui oudoissa vesissä, mm. Lapuan liikkeessä ja kokoomuksen äärilaidalla.

Kuinka lukeminen sujui?

Hetken aikaa hyvin. Oli siellä hauskoja kohtia, mm. byrokraattista turhantärkeilyä pilkkaavaa. Myönnän: on tällaisella kulttuuri- ja paikallishistoriallista arvoa.

Mutta aika äkkiä tuli tympääntyminen. Ei sellaista rehvakkaan leikillistä murreuhoilemista loputtomiin jaksa. Kesken jäi. Ehkä joskus toiste lisää.



On Vaasassa Jaakkoon muistomerkkikin, niinkin uusi kuin 2015 pystytetty. Hieman ihmettelin sen sijaintipaikkaa. Se sijaitsee aivan Vasabladet-lehden toimitustalon nurkalla. Ei kai siitä lehdestä herunut ymmärrystä kilpailevan suomenkielisen lehden poliittisesti vimmaiselle toimittajalle? (Muistomerkin kuvan otin jo viime syksynä, kun lehti oli vielä puussa).

=  =  = 

Antoisa kulttuurikokemus oli (taas kerran) käynti Tikanojan kotimuseossa. Siellä oli ruotsinvirolaisen taiteilijan Ilon Wiklandin teosten näyttely nimeltä Ihmeiden maa. Wikland on tunnettu Astrid Lindgrenin teosten kuvittajana, mm. Katto-Kassisen, Marikin, Lotan, Melukylän, Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen kuvituksista.

Näiden kuvien katseluun ei väsynyt. Tikanoja on yksi pitkäaikaisista mielimuseoistani. Museon oma "kotitaiteilija" on Eemu Myntti, varsin omintakeinen ja minulle mieluinen mestari 1900-luvun alkupuolelta.



tiistai 2. toukokuuta 2017

Perinteitä rikkoen

Vappuna kuuluisi ryypätä, marssia, laulaa, käydä piknikillä, kulkea valkolakki päässä Esplanadilla, kuunnella puheita, kärsiä krapulaa, käydä silliaamiaisilla ja ylihintaisilla lounailla, heitellä serpentiinejä, töräytellä pillejä, ostaa ilmapallo ja vappunenä.

Minä en tehnyt näistä mitään. Sen kun murjotin kotona ja katselin ikkunasta.

Ei ollut edes simaa eikä tippaleipää. Eikä varsinkaan krapulaa, sillä olen kokonaan kuivin suin krapulaa tuottavista aineksista. Syy ei ole puritaanisessa moraalissa eikä kansakoulun raittiuskilpakirjoituksissa. Syy on varpaassa. Siinä kun kytee kihti.

Ehkä juhannuksena sitten kokeilen, kuinka käy jos maistan. Maalla Längelmäveden rakkailla rannoilla käen kukkuessa, kerttusen yökonserttia kuunnellen. Saunan lämmön varvasta hivellessä.

Esplanadi on Vappuna kamala paikka. En  mahdu tungokseen. Mieluummin katselen kotona elokuvia, sellaisia kuin Teemalta tullut Philomena. Hidasta eurooppalaista, ei tietoakaan mistään actionista. Ketään ei ammuttu, ketään ei kidnapattu, ei yhtään takaa-ajoa. Pääosassa loistava Judy Dench. Minun makuuni sopivaa draamaa.

Kuvassa on Vappu Esplanadilla 1926. Aika väljää. Tulenkantajien ydinryhmä siinä hurvittelee. SKS:n kirja ei mainitse henkilöitä nimeltä, mutta tunnistan Erkki Valan (toinen vasemmalta, olisiko Katri Vala siinä hänen vierellään?), Lauri Viljanen (kolmas oikealta), Elina Vaara (neljäs oikealta) ja tietenkin Olavi Paavolainen (ensmmäinen oikealta, hieman epäilyttävin ottein edessä seisovaa tuntematonta daamia kohtaan).

Lähden tästä Pohjanmaan valkoisen kaupunkiin muutaman päivän visiitille. Juna hiljaista miestä kuljettaa. Palaan viikon lopulla.



tiistai 10. tammikuuta 2017

Kukoistus

Kansallisfilosofi Pekka Himanen kirjoitti raportissaan "kukoistusosaamisesta", joka täyttäköön maan.

Olen matkustanut joulutauolla valtakuntaa pitkin poikin ja vähän mennen tullen edestakaisinkin. Kukoistusta ei ole paljon näkynyt.

Tällainen tulevaisuudesta ja mikseipä nykyisyydestäkin kroonisesti huolestunut ihminen kuin minä, melankolikko, näkee asian toisin. Suomalaiskansallinen synkistely on mahtavaa. Väkinäisestä positiivisesta ajattelusta olisi syytä päästä eroon. Itsesäälissä piehtarointi on ihanaa. Voi meitä!

Matkustin junalla, sillä autoni on talviteloilla. Sopivaan tunnelmaan pääsee jo katselemalla ulos junan ikkunasta. Ei näy merkkejä kukoistuksesta, näkyy vain radanvarren pajukkoa. Kukaan vaunun matkustajista ei puhu. Kaikki selaavat facebookia. Rauhallinen tunnelma rikkoutuu vain kun joku nousee ja lähtee vessaan. Jyväskylään saavuttaessa ravintolavaunun suunnalta ilmestyi kaksi juopunutta miestä. Siinä oli kyllä ripaus kukoistusta.

Kävin myös Pohjanmaan rannikkokaupungissa. Jätän nimen mainitsematta, ettei kaupungin turistitoimisto saisi harmeja. Tällä kerralla en asunut hotellissa vaan airbnb:n kautta löytyneessä asunnossa. Se oli hyvä valinta, sain nukutuksi, toisin kuin hotellien liian pehmeissä sängyissä.

Kaupungissa on kolme  ruokaravintolaa. Kävin taas niissä kaikissa. Ranskalainen (jonka henkilökunta on kyllä aivan suomalaista) tarjoaa aina kohtuullisen maukkaita mutta isolle miehelle liian pieniä annoksia ylihintaan. Kämpille palatessa täytyy kiertää torin nakkikioskin kautta. Kreikkalaisessa (aito kreikkalainen tarjoilija ja kokki) minä olin ainoa asiakas. Niin on ollut aina ennenkin. Miten sellainen ravintola pysyy pystyssä? Ihan kelpo annos, paitsi leipä, joka oli kuiva. Kiinalainen on paras. Kevyt mutta runsas "kolmen pienen annoksen" kokonaisuus. Hintakin kohdallaan. Jäin vain miettimään, miten kiinalainen omistajapariskunta onkaan päätynyt kotimaastaan pieneen pohjanmaan kaupunkiin, hirmupakkaseen. Ihmisparat?

Tarkoitukseni oli ulkoilla paljon, jopa uhkarohkeasti hiihtää. Majapaikasta löytyvät sukset ja monot. Hiihtoon sopiva vaatetuskin minulla oli matkassa mukana.

Muuten kaikki oli siis kohdallaan, mutta suksien siteet ja monot eivät olleet yhteensopivat. Siteet olivat modernia mallia, monot vähemmän modernia.



torstai 6. lokakuuta 2016

Kaikki toistuu


Kun käyn Jyväskylässä, on aika varmaa, että poikkean yömyöhään herkuttelemassa kanakorin Lounaispuiston grillillä. Kun käyn Tampereella, on aika varmaa, että tulee poiketuksi Tammelantorilla maistamassa mustaamakkaraa. Kun käyn Vaasassa, on jokseenkin varmaa, että tulee maistettua vietnamilaista ruokaa torin laidalla. Kun käyn Münchenissa, on aivan varmaa, että työnnetään heti alkajaisiksi kouraan iso tuopillinen olutta. Kun käyn Oslossa, on varmaa, että päädyn ravintolaan syömään turskaa.

Kaikki toistuu. Ei voi sanoa, että varsinaisesti olisin päättänyt tehdä näin. Tämä vain tapahtuu, vanhasta muistista, perinteitä kunnioittaen. Ei oikein muutakaan voi.

Nämä ovat minulle taas kerran tuoreita kokemuksia päättyneeltä kesältä. Kaikki muut paitsi München. Minulla oli vuosikausien perinne matkustaa työasioissa Müncheniin aina näin lokakuussa, mutta eipä ole enää. Tämä on yksi eläkkeelle pääsyn iloista. Oktoberfest ei oikein ollut minulle mieluinen tapa viettää kokousten välistä vähäistä vapaa-aikaa isäntien innokkaassa ohjauksessa.

Oslossa kävin pikavisiitillä alkukesästä juhlimassa vanhan ystäväni merkkipäivää. Jyväskylässä, Tampereella ja Vaasassa pistäydyin useasti.

Turskan lisäksi Osloon liittyy kaksi muutakin toistuvaa kokemusta. Molemmat epämiellyttäviä.

En minä kovin usein Oslossa ole käynyt, olisikohan kymmenkunta kertaa kaikkiaan. Mutta aina sama juttu. Aina siellä sataa koko ajan. Aina minä saan siellä flunssan. Niin nytkin.

Minua on iät ajat kiehtonut ajatus matkustaa kuuluisa "Hurtigrutten", höyrylaivamatka Norjan  vuonoja pitkin. Ei välttämättä koko pitkää matkaa Trondheimista Hammerfestiin, mutta muutama päivä kuitenkin. Taas oli sellainen ajatus. Aikaa siihen minulla olisi kyllä ollut. Mutta sää oli kamala ja sellaisena se olisi jatkunutkin. Ja sitten iski flunssa.

Vain yhden vuonon näin, senkin autokyydillä. Sitten lähdin kotimatkalle junalla Ruotsin läpi, huonossa kunnossa, räkätaudissa.

Miten ollakaan, junassa alkoi muistissa soida vanha mestarirunoilijan säe:

"Mies tuli vuonolta
näyttäen huonolta
norjalaispaitoineen.
Poljennon rennon ja hennon
John Lennon
loi viehätystaitoineen - - "

Ei minulla norjalaispaitaa ollut. Mutta tabletilta kaivoin kuunneltavaksi Juice Leskisen Norjalaisen villapaidan. Lennonia olen kuunnellut aina. Kuva on Juice-näyttelystä Mäntässä 2016. Juicella näköjään oli norjalaisvillapaita.



keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Tarkemmin ajatellen



Egon Friedell siteeraa Uuden ajan kulttuurihistorian alkusivuilla Ralph Waldo Emersonia tavalla, joka pistää blogikirjoittajan tunnistelemaan itseään ja puuhasteluaan. Luulen, että minä en ole ainoa.

"Lausu tänään julki se, mitä tänään ajattelet, ja julista yhtä huolettomasti huomenna, mitä huomenna ajattelet, joskin se, mitä edellisenä päivänä olet sanonut, on täydessä ristiriidassa sen kanssa. Johdonmukaisuus on peikko, joka kummittelee vain ahtaissa aivoissa."

Kun joskus tulee luetuksi omia vanhoja blogitekstejään, tulee vastaan juttuja, joita ei voi kuin ihmetellä. Mitähän olen tuossakin ajatellut? Taidanpa deletoida koko kirjoituksen.

Häpeän tunteen voi yrittää kumota siteeraamalla suurta periaatteen miestä Pontius Pilatusta, joka sanoi: "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Se on niin ylittämättömän suoraselkäisesti ajateltu, että sitä siteerasi Nummisuutareiden lukkari Sepeteuskin.

Amerikassa kaikki on tunnetusti joustavampaa. Marx sanoi: "Nämä ovat periaatteeni, ja ellette satu pitämään niistä, voin kyllä vaihtaa niitä."  (siis Groucho Marx, ei Karl). Täytyy myöntää, että tällä asenteella blogin pito ja muukin elämä kävisi helpommaksi. Mutta mehän olemme eurooppalaisia, siis puritaaneja.

Vai olemmeko sittenkään. Ranskalaisen dekadenssin kuuluisin runoilija Charles Baudelaire ei ollut erityisen puritaani. Hänen mukaansa  eräs perustavaa laatua oleva oikeus oli päässyt unohtumaan, "oikeus puhua omia väitteitään vastaan".

Näitä ristiriitaisia näkökulmia muistissa pitäen luin muutaman edellisen blogikirjoitukseni. Pitkän harkinnan jälkeen kallistuin herra Pilatuksen kannalle. En deletoi, vaikka mieli tekisi.

Mutta on tässä näppäimistöä näpelöidessä syytä olla tarkka, ettei tule ylivoimaisia houkutuksia olla huomenna eri mieltä itsensä kanssa.

(Kuva:  Uuno Nurmi: Kirjoittaja / Tikanojan kotimuseo Vaasa)




maanantai 8. helmikuuta 2016

Matkan vaivat ja harmit



Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisin tänään (maanantaina) lähdössä matkalle. Tuli kuitenkin muutos suunnitelmaan.

Päämäärä oli Tukholma, ja tarkoitus oli viipyä kuukauden verran. Asunto Södermalmilla lähellä Hornstullia oli varattuna. Tukholma on minulle tuttu paikka, asuin siellä monta vuotta 70-luvulla. Lentolippukin oli ostettu.

Todellakin lentolippu, ei laivalippu. Tämä omituisuus johtuu edellisillan kiireestä. Pakollisen menon vuoksi en olisi ehtinyt iltalaivaan. Tukholmassa oli kuitenkin tarkoitus osallistua erääseen tapahtumaan jo maanantai-iltana.

Nyt tuntuu helpottavalta. Pitkäaikaiset blogin lukijat muistanevat, että en ole lentämisen ystävä. Vaikka olen paljon joutunut matkustamaan lentäen, en ole oppinut pitämään lentämisestä.

Yritin lohduttaa itseäni lieventävillä seikoilla. Lento Tukholmaan kestää vain 55 minuuttia. Siinä ajassa kone ei ehkä ehdi nousta hirveän korkealle. Jos kone putoaa, pudotaan matalammalta. Tuli mieleen myös Ikaros ja se kuinka hänelle kävi, kun lensi liian korkealle.

Kaiken siis jouduin peruuttamaan, ja se tuntuu helpottavalle. Tukholmaan lähtö toteutuu kyllä joskus myöhemmin, ja silloin toivottavasti laivalla.

Tukholman sijaan olen tiistaina lähdössä junalla Pohjanmaalle. Junasta pidän. Se ei putoa, ei ainakaan korkealta. Olen viime aikoina matkustanut vähän väliä Helsingistä Vaasaan. Siellä minua tarvitaan, voin olla avuksi. Ikävä puoli on, että joudun taas hotelliin. Niissä nukkuminen sujuu aina huonosti. Oletuksena on, että viivyn kaksi tai kolme yötä, mutta jos tilanne vaatii, voin olla pidempäänkin.

Viimeksi Pendolinossa ei toiminut mikään, ei edes ravintolavaunu. Hirmupakkanen oli jäädyttänyt. Piti sinnitellä tablettia lukien. Junassa  oli kyllä mielenkiintoisen näköisiä matkustajia, mutta olin kai liian yrmeän näköinen, ettei kontakteja tullut. Yhtäkin herraa katsoin, että tuossa on aineksia samaan kuin Hitchcocin elokuvassa Muukalaisia junassa.

Siinä tennistähti Guy tutustuu erääseen Brunoon. Puhtoinen urheilijasankari kohtaa demonisen hahmon. Sitten alkoi tapahtua outoja asioita. Voisikohan tällaista osua minunkin kohdalleni. Minä tietysti olisin kyvykkäämpi selviytyjä kuin naiivi Guy. Ihan vaan mielen virkistykseksi, sillä hieman alan tympääntyä radanvarren pajukoiden katseluun.





lauantai 23. tammikuuta 2016

Läpi lumen ja jään




Junassa matkustaminen on kirvoittanut runoilijoita ja kirjailijoita ja elokuvan tekijöitä monenlaisiin kuvauksiin. Usein tunnelma junassa on kuvattu lupsakkaaksi. Tiedättehän: 

"Juttu siinä luisti, naurukin eli - naurukin eli.
Kiskoloella lenti siivetön peli, Lentävä Kalakukko!
Evväitäkkii syötii, rakkaas se iti - rakkaas se iti.
Ilot sekä murheet matkassa piti, Lentävä Kalakukko!" (Reino Helismaa)

"Vaunussa nyökkää päitä
niitä ja näitä
irralla juuristaan,
kaikesta irrallaan.
Päitten lomissa peli:
haitari kurnahteli." (Aaro Hellaakoski)

Minä matkustin taas junalla, mutta ei ollut lupsakkaa. Ei soinut haitari, ei lyöty korttia, ei ryypätty viinaa. En ainakaan nähnyt, en ´rakkaattakaan´. Eväitä joku söi, minullakin oli sämpylä ja vesipullo. Oli kyllä "ukkoa, akkaa, nyyttiä vakkaa" mutta juttu ei ihmeemmin luistanut eikä nauru raikunut. Kovin oli vaiteliasta porukkaa. Melkein kaikilla oli tietokone tai tabletti näppäiltävänä. Niin minullakin.

Mutta matka ei sujunut kovin mukavasti. Pakkanen aiheutti harmeja. Helismaan ja Hellaakosken sijaan todellisuus oli lähempänä Hande `Tuomari´ Nurmion runon tunnelmia:

"Kylmän kyydin tilasitte
kolkkoon kyytiin kiipesitte
kylmään kyytiin, niinpä niin
tää on pikajuna helvettiin"

Minun junani ei ollut pikajuna helvettiin eikä Lentävä Kalakukko Kuopioon vaan Pendolino Vaasaan. Aikataulut eivät pitäneet, pääosa vessoista ei toiminut, oikeanpuoleiset ulko-ovet eivät toimineet, ravintolavaunun hellat eivät toimineet. Ja tarkenemisessa oli omituinen kaksijakoisuus: ikkunapaikalla poski, kaula ja käsivarsi palelivat ikkunan kylmästä ja kylki ja reisi melkein kärventyivät lämmityspuhaltimen kuumuudesta. Ne eivät kompensoineet toisiaan.

Minä yleensä pidän junalla matkustamisesta, mutta nyt en menisi kehumaan. Pendolinossa on kyllä mukavat penkit ja riittävästi jalkatilaa. Vaasassakaan ei ollut mukavaa. Pakkasta oli yli 20 astetta. Ulkona silmät alkavat vuotaa, niin käy aina. Hotellihuoneessa lämpötilaa en saanut kohdalleen, vaikka kuinka patterin nuppia kääntelin. Liian kuumaa tai liian kylmää. Eikä Vaasassa tapaamalleni iäkkäälle pariskunnallekaan kuulu hyvää.

Kun en koko matkaa jaksanut tablettia näpelöidä, aloin kokeilla, miten Lumialla onnistuu kuvaaminen junan ikkunasta. Tässä näyte. Vauhti on varmaan lähellä kahtasataa. Aiheena Pohjanmaan lakeus. Vähän näkyy ikkunan heijastuksia. Kuu on aito.

Kotiin oli hyvä palata, myöhässäkin. Hellaakosken runossa perille pääsemien kuvataan näin osuvasti:

Matka kun loppuu, näitä
ei ole päitä
koskaan ollutkaan
irti, ei juurillaan, ovet on kiinni lyöty,
haitari halvalla myöty."




keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Hotellielämää


Ensimmäinen lapsuuden muistikuvani hotellissa asumisesta sijoittuu Jyväskylän keskustassa sijaitsevaan hotelli Jyväshoviin. En toki itse asunut hotellissa vaan pääsin käymään siellä vanhempieni kanssa tapaamassa Amerikasta tullutta sukulaispariskuntaa. Tämä tapahtui joskus 1950-luvun loppupuolella. Olin silloin alle kymmenvuotias.

Minusta hotelli oli henkeäsalpaavan hieno paikka. Käytävillä ja huoneissa oli punaiset kokolattiamatot. Kalliin näköisiä koristeita oli joka puolella. Ihmeellisin oli kylpyamme, sitä olisin halunnut kokeilla mutta en saanut.

Suorastaan tyrmäävä oli tieto, että itse presidentti oli hiljattain asunut Jyväshovissa, samoin Armi ja Gil. Oli se hieno paikka. Istuimme hetken ravintolassa ja kuvittelin, onkohan Kekkonen istunut samalla tuolilla kuin minä. Saimme Amerikan-tuliaisiksi isälle hawaiji-paidan ja solmion. En muista, että isä olisi koskaan pitänyt niitä. Minä pidin paitaa, kun koulussa järjestettiin naamiaiset.

Myöhemmät kokemukseni hotelleista ovat häivyttäneet hohtoa. Hotellissa asumisesta on tullut vastenmielistä. En ymmärrä, miten jotkut kestävät sitä suuret määrät.


 Viime viikolla asuin kolme yötä vaasalaisessa neljän tähden hotellissa. Huoneessa oli liian lämmintä, ja kun väänsin lämpöä pienemmälle, kohta oli liian kylmää. Sänky oli liian pehmeä, nukuin huonosti. Mikähän siinäkin on, että hotellien sängyt ovat yleensä liian korkeita. Nukkumaan mennessä on vaikeuksia päästä sänkyyn, kun jalat eivät ole riittävän pitkät. Peppu ulottuu vain nippa nappa patjan reunalle. Ja kun patja on laidastakin upottavan pehmeä, siitä meinaa liukua istumaan lattialle. Valitsin tietysti seinän puoleisen sängyn, jotta edes siihen suuntaan oli turvallista pyörähtää.


Aamiainen on sentään kohtalaisen tasokas. Minulla on vähän taipumusta ottaa noutopöydästä liikaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Kaksi mukia kahvia, hedelmäjugurtti, yksi juustovoileipä ja valikoima vihanneksia ja hedelmiä. Ei paistettuja nakkeja, ei pekonia, ei kananmunia.

Kolme perusasiaa löytyy jokaisesta hotellihuoneesta. Kallis minibaari, iso peili ja paksu Raamattu. Ilmankin voisin olla.



Jos istuu pitkän illan kirjoituspöydän ääressä katsellen naamaansa peilistä, tulee taatusti tarve ottaa lohdutusta minibaarista, monilla varmasti myös laatikossa olevasta Gideonien lahjoittamasta Raamatusta. Vaihtoehto on lähteä hotellin yökerhoon.

Minä en tällä kerralla tehnyt näistä mitään. Istuin kyllä peilin edessä pitkään mutta otin silmälasit pois, etten näkisi tarkasti. Iltaeväät olin käynyt ostamassa läheisestä citymarketista. Minulla oli myös omaa luettavaa mukana. Raamatun olen sitä paitsi lukenut opiskeluaikoina. En teologisista syistä vaan kirjallisuuden historian merkkiteoksena, jonka antamat vaikutteet myöhempään kirjallisuuteen on syytä tuntea.



Valokuvasin kaikki kolme kohdetta, sillä idea kirjoittaa blogiin valitusvirsi kypsyi siinä ison peilin edessä naamaa (ilan silmälaseja!) katsellessa.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Niin kuin aina ennenkin



Minussa tuntuu olevan outoa vetovoimaa. Hienommin siitä käytetään nimitystä charmi.

Charmini vetoaa erityisesti juopuneisiin ihmisiin. Ei aggressiivisiin vaan sellaisiin, jotka ovat juttutuulella, jotka tulevat heittämään huulta. ja taputtamaan olalle, että sinä olet hyvä jätkä. Nämä veitikat osaavat aina valita minut isostakin väkijoukosta. Se ei johdu katsekontaktista, osaan välttää sitä siinä kuin muutkin. Jotain muuta siinä täytyy olla. Olen kai oikeasti hampuusin näköinen, parta ja kaikki.

Näin tapahtui viimeksi eilen Vaasan rautatieasemalla. Olin kolmen yön reissulla Pohjanmaan pääkaupungissa. Odotin räntäsateessa junaa, kun tällainen ikäiseni känniläinen keksi minut joukosta ja tuli höpöttämään. Jotain hän selosti minulle, ehkä kertoi vitsejä. En oikein saanut selvää, mutta kovasti meitä nauratti.

Nauraa piti vaikka en ollut hyvällä tuulella. Reissu oli ollut rasittava, ja hotellissa nukun aina huonosti. Onneksi juna tuli ajoissa ja sain pätevän syyn irtautua

Junassa yritin ensin lukea tabletilta lehtiä ja facebookia mutta en kauan jaksanut. Onneksi viereinen istuin pysyi tyhjänä, ei osunut edes charmiini langennutta matkakumppania paikalle, joten ei tarvinnut seurustella.

Olen aina nauttinut junassa matkustamisesta. Valitsen aina junan jos mahdollista. Lentokonetta vältän. Junassa ei tule pelkoa putoamisesta. Junassa voi miettiä syvällisiä.

Kun nelisen tuntia katselee junan ikkunasta marraskuisen hämärän räntäsateen läpi radanvarren pajukkoa, tulee sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, että elämä on tukevasti kohdallaan.




torstai 1. lokakuuta 2015

Tosi on



"Tosi on", sanoi kauan sitten entinen pankinjohtaja televisiomainoksessa. Naama pysyi ihan pokkana. Uskoi ken tahtoi.

Nyt käy mahdoton kähinä, kun muka yllättäen on käynyt ilmi, että Das Auto onkin nimeltään Fuskwagen. Joukkoon tummaan ovat nyt liittyneet myös Audi ja Skoda. Jäämme odottamaan seuraavia. Kuinkas on, Bemari?

Ihmettelen kyllä tätä kauhistelua. Mikä tässä niin yllättävää on?

Ison firman tehtävä on voiton tuottaminen omistajille, ei moraali. Näin todisti julkisesti äskettäin ex-kotimainen finanssikonserninjohtajakin. Siitä tässä autoskandaalissakin on kysymys.

Mainoksen tehtävä on lisätä tuotteen myyntiä. Nykykuluttajat arvostavat luontoystävällisiä tuotteita. Kun trendi on tällainen, mainostaja edistää tuotteen myyntiä lisäämällä sen mainokseen jonkinlaisen "vihreän" elementin.

Tuotteen valmistaja joutui keksimään uskottavan keinon vihreyden lisäämiseksi. Se oli tietysti vaikeaa. Kun keinot loppuvat, konstit alkavat.

Konsti keksittiin. Laitettiin päästömittari, joka on käynnissä vain sen hetken, kun päästöjä mitataan. Tulee vihreä tulos mainostajan käyttöön. Muuna aikana ei väliä, mitä häkää moottori ilmaan puhaltaa. Näin autossa riittää tehoja, ja siitä omistaja vasta pitääkin.

Tämä on hyvä konsti. Autojen myynti on sujunut hyvin. Omistaja tuntee itsensä luonnon ystäväksi.

Voi epäillä, että vastaavalla tavalla toimii moni muukin, ei pelkästään saksasalainen autoteollisuus. Se tuottaa voittoa.

Vastavoimaksi on nousemassa erilaisia eettisiä tuotantofilosofioita, näitä reilun kaupan tuotteita ja muita. Mutta ei niistä ole suurteollisuuden haastajiksi.

Kun katsoo mainoksia, yksi ja toinen tuote on liimannut kylkeensä jonkinlaisen "vihreän" tai "reilun" elementin. Toivottavasti tutkivat journalistit ja muut alkavat selvittää, mikä on totuus.

Kävin äskettäin Vaasassa. Torin kulmalta löytyi kuvassa näkyvä mainos. Pienyrittäjällä näyttää olevan tuotteensa markkinoinnissa oikea ote, mutta pienemmällä kirjoitettu loppu pilaa kaiken. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen rehellinen.






maanantai 2. maaliskuuta 2015

Itsetutkiskelua



Vaasalainen hotellin aamiaispöydässä tutustuin ohimennen norjalaisen pariskuntaan. Juttelun aihe kääntyi heti hiihtämiseen. Niin norjalaisten kanssa kääntyy aina. Minulla on kokemusta asiasta. Joskus se kääntyy myös mäkihyppyyn, mutta se on melkein sama asia.

Kyläpaikassani katsottiin televisiota. Sieltä tuli hiihtokilpailua. Kilpailemassa oli norjalaisia ja ruotsalaisia. Norjalaiset voittivat. Saattoi mukana olla joukon jatkona suomalaisiakin, mutta heitä ei paljon näytetty. Ei oikein sytyttänyt tällainen kilpailu.

Nyt ei lukijan pidä luulla, että suhtautuisin penseästi hiihtourheiluun. Olen lapsena ja nuorena seurannut sitä paljon. Suuria elämyksiä tarjosivat Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteelliset selostukset radiossa. Koulussa opettaja kantoi radion kodistaan luokkaan, kun  iso kisa oli käynnissä. Muistan vieläkin, kun olympialaisissa 1960 Suomi sai kaksoisvoiton viidelläkympillä (Hämäläinen ja Hakulinen). Porilaisten marssin kohdalla luokka määrättiin seisomaan asennossa ja opettaja itki.

Jotain sellaista kansallistunnetta norjalaiset ilmeisesti tuntevat vieläkin. Suomalaiset eivät. Kun seuraavana aamuna taas istuin norjalaisen pariskunnan kanssa aamiaisella, taas puhuttiin hiihtokilpailusta. Minulta kysyttiin, miksi Suomi ei enää menesty.

En minä tiedä. Laji on kadonnut tietoisuudestani. Jotain kun piti vastata, niin arvelin, että jääkiekko on vienyt nuoret pois laduilta. Norja on siltä pääosin välttynyt. Samoin dopingilta. Sain kuulla vakuutteluja, että norjalaiset ovat puhtaita, samoin suomalaiset - nykyisin. Niin varmaan.

Sitä vähän itsessäni ihmettelen, että vaatiiko innostuminen todellakin oman maan kansalaisen menestymistä suurkilpailuissa. Yksilöthän siellä hiihtävät, eivät kansakunnat. Enkö yhtä hyvin voisi innostua norjalaisten menestyksestä? -  Mutta niin se kai menee. Miten muutoin selittäisin itselleni kiinnostuksen katoamisen? Poikaikäisenä seurasin monia urheilulajeja, nykyisin pelkästään keihäänheittoa.

Minä - urheilunationalisti? Tässä on kyllä itsetutkiskelun paikka.




torstai 26. helmikuuta 2015

Matkamies maan



Olen ankarasti miettinyt, minkä kirjan valitsisin matkalukemiseksi.

Ensin harkitsin Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin -teosta (1948), mutta en kuitenkaan päätynyt siihen. Se on kyllä hieno kuvaus junamatkasta, jollaiselle minäkin olen lähdössä. Mutta en ole lähdössä Istanbuliin, en sinne päinkään.

Sitten ajattelin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teosta (2011), joka on myös upea kuvaus pitkästä junamatkasta. Mutta en valinnut sitäkään, sillä matkani ei suuntaudu Venäjälle. Luulen, että lukunautinto jäisi vajaaksi, jos kirjasta välittyvä maisema ei ollenkaan vastaa sitä, mikä näkyy junan ikkunasta.

Sitten keksin. Valitsin Antti Hyryn kirjan Junakatkan kuvaus (1958). Se on tosin novellikokoelma, ja vain yksi novelleista kuvaa junamatkaa, mutta se on sitäkin vaikuttavampi.

Siinä vieras mies matkustaa jonnekin. Ei tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. On vain miehen mietteitä. Pitkästymistä on havaittavissa.

Sellaista matkanteko on. Istun paikallani, väkeä kulkee käytävällä ohi. Joskus käy niin, että joku istuu viereen. Joskus harvoin vieressä istuja saattaa sanoa jotain. Se ei kuitenkaan ole tavallista. Jos olen keskittyneessä mielentilassa, lukeminen etenee. Jos en ole, katselen ikkunasta maisemaa, jossa ei näy mitään huomion arvoista. Matkanteko kestää ja kestää, ja mieleen tulee tyhjyyden tunnetta tai sitten eksistentiaalisia ajatuksia. Sellaisia tuttuja tunteita Hyryn kirjan miehelläkin päässä virtaa, kun matka alkaa uuvuttaa: 
"Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."
 Luulen, että tämä novelli vastaa kokemustani paremmin kuin Waltari tai Liksom, kun huomenna lähden matkaan.

Niin, pitää tietysti vielä lopuksi paljastaa, mihin matkani suuntautuu, kun ei kerran Istanbuliin eikä Venäjälle. Alkumatka kulkee läpi Uudenmaan vauraiden seutujen, sitten mennään läpi hymyilevän Hämeenmaan, hetkeksi poiketaan pohjoiseen Satakuntaan ja loppu häämöttää, kun ikkunasta avautuvat Etelä-Pohjanmaan lakeudet. Junasta nousen, kun ollaan Vaasan asemalla.

Kaksi yötä perillä hotellissa, sitten sama matka päinvastaiseen suuntaan. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy jääkäripatsas.