Uhkarohkea kokeilu

 

Ostin kumiset liukuestekalossit. Liukastumispelko iski muutama talvi sitten, kun keikahdin kolme kertaa nurin. Oli ihme, että selvisin vähäisin vaurioin. Aineksia oli pahaankin loukkaantumiseen.

Ostin silloin heti piikkipohjaiset talvisaappaat. Käytössä on ollut myös kuminen kengänpohjan piikkiremmi. Molemmat ovat epämukavia kävellessä, eikä niillä voi mennä sisälle. Kaupan muovilattialla piikkipohjakengät vasta liukkaita ovatkin.

Kalossimainoksessa luvattiin, että niillä voi kävellä sisälläkin. Eivät ole liukkaat eivätkä riko lattiaa. Niissä kun ei ole piikkejä vaan pohjan sisällä on liukuesterakeita, jotka liukkailla pinnoilla kävellessä työntyvät esiin.

Uteliaisuus heräsi, vaikka epäilyttävältä tuntui. Mahtavatkohan olla turvalliset? Pahanhajuiset ne ainakin ovat. Ei voi jättää eteisen kenkähyllyyn. Suljetussa pussissa on säilytettävä.

Ensikokemus kalosseista oli myönteinen. Tavallisilla lenkkitossuilla kävely ei muuttunut epämukavaksi. Turvalliseltakin tuntui, kunhan ensin oppi luottamaan eikä liikaa arastellut.

Kävelin Esplanadin päähän Runebergin patsaalle. Väkeä oli paljon liikkeellä. Piti pitää varansa, ettei ajautunut ihmisvirran viemänä mihinkään tavarataloon tai markkinoille.

Onnistuin pysymään syrjässä kauppojen hulluilta päiviltä ja helkkyviltä soitoilta. Hupsis pupsis pimpeli pompeli –tyyppinen joulumusiikki saattaa aiheuttaa minussa hallitsemattoman aggressiivisen kohtauksen.

Kotimatka pitkä lie, joten kävelin Stockmannin viereiselle pysäkille ja ajoin raitiovaunulla takaisin Töölöön. Runebergin patsaalla oli juolahtanut mieleen ajatus, että taisi olla Johan Ludvigilla samansuuntaisia asenteita kuin minulla, kun hän Vänrikin markkinamuistoissa kirjoitti kitkeriä ajatuksia markkinahumusta ja ostamisesta. Ja vaunuilla siinäkin lähdetään pois paikalta.

Kaupassa käyminen kalosseilla oli vielä kokeilematta, joten poikkesin Töölöntorin Alkoon ostamaan kolme pulloa viiniä jouluksi. Hyvin toimivat sisälläkin – ei ollenkaan liukasta niin kuin piikkipohjaisilla.

Alkon kassahenkilö toivottaa nykyisin aina hyvää päivänjatkoa. Onkohan se ihan loppuun asti harkittu toimintaohje myyjille? Kun nuori kassaneiti sen sanoi, minulle tuli vähän hämmentynyt ajatus, että hän toivottelee minulle villiä iltaa, kunhan siitä pääsen kotiin viinejäni maistelemaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

------------------------------------------------------------------------------

Ti 12.12.23

Sohvalla selällään

 

Suomi on maailman onnellisin maa. Sijoitus on pysynyt samana jo vuosikaudet. Ei tapahdu selittämättömiä romahduksia niin kuin koululaisten Pisa-tuloksissa.

 

Jotkut kuulemma ihmettelevät, jotkut peräti kieltäytyvät uskomasta tällaista tulosta. Minä en ihmettele, minä uskon. Havaintojeni mukaan tulos on itsestään selvä.

 

Havaintoni tosin ovat aika suppeat ja sen vuoksi ehkä hieman vinoutuneet. Kohderyhmääni kuuluvat itseni lisäksi pari kaveriani. Me kolme olemme mallitapauksia suomalaisesta onnellisuudesta.

 

Aivan erityisesti onnellisuutemme kukoistaa tällaisena hämäränhyssyn aikana. Sielu lepää, kun valveilla ollessa on koko ajan hämärää. Pienen häiriön tuottaa maassa oleva lumi. Parempi olisi vetinen tihkusade. Sadetakki, huppu päässä ja kumisaappaat jaloissa – siinä onnellisen eläkeläisen ulkoiluhurmion huippu.

 

Sisällä sen sijaan olisi houkutus kiivetä uuninpankolle talviunille. Tämä houkutus on kuitenkin helppo välttää, sillä Töölöntorin taloissa ei ole uuninpankkoa. Erityisesti nyt on syytä varoa, ettei ulkoillessaan osu ihmisviran viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Bling bling -meininki pilaisi koko suloisen tunnelman.

 

Kyllä tällaisen lepovaiheen antamilla voimilla taas kestää kohta koittavan häikäisyn ja helteen rasitukset.

 

Onnellisuus ei tosin näytä jakautuneen tasaisesti joka puolelle Suomea, kuten kartta näyttää. En ole huomannut, onko syytä tutkittu. Arvelen, että kyse on taloudellisen vaurauden epätasaisen jakautumisen vaikutuksista. - Punainen näyttää painottuvan juuri niihin osiin maata, jotka ovat minulle jääneet vieraiksi.

 

Kuvassa teemaan liittyvää peruskirjallisuutta. Siihen tutustuminen onnistuu luontevimmin sohvalla selällään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

-------------------------------------------------------------------------------

 

To 07.12.23

Kuuluuko käsky?

 

Katsoin Ylen Areenasta tositapahtumiin perustuvan sarjan Viides käsky. Se oli niin intensiivinen kokonaisuus, että neliosainen sarja tuli katsotuksi kerralla alusta loppuun. Niissä täpinöissä pääsi unohtumaan toiselta kanavalta tullut - vähintään yhtä intensiivinen -  uuden tuotantokauden osa pitkässä sarjassa nimeltä Presidentin kättelyjono.

 

Brittiläisen draaman nimi on siis Viides käsky. Englanninkielinen nimi näytti olevan The Sixth Commandment. 

 

Heräsi epäily, onko Yle palkannut hieman huolimattoman kääntäjän. Vai onko se nyt niin nokonuukaa näiden käskyjen järjestyksen kanssa? Samalla listalla peräkkäiset numerot kuitenkin.

 

Koska teologinen koulutukseni on aika niukka – pelkkä rippikoulu – piti kaivaa hyllystä alan perusteos eli Kateksimus ja katsoa, mitä näissä käsketään. (Tuon rippikoulun kepulikonsteista olen kirjoittanut täällä aiemmin, ks. täältä:  CLICK)

 

Viides käsky: Älä tapa. Kuudes käsky: Älä tee huorin. –On siinä eroa! (Netistä lisäksi huomaan, että jälkimmäisen kieliasua on muutettu: Älä tee aviorikosta.)

 

Mistä tässä nyt on kysymys? Sarjan aiheena on enemmän tuo viides käsky. Miten nämä järjestysluvut ovat menneet noin sekaisin?

 

Mieleen nousee vanha kotimainen elokuva Kuudes käsky (ohj. Orvo Saarikivi 1947). Siinä Tapio Rautavaara rakastuu naapurin emäntään.  Syntyy iso sotku, jota selvittelemään tarvitaan vanha emänä ja isäntä ja kaikenlaista Aapelia ja Löppöskää ja muuta ukkoa ja akkaa. Käsikirjoituksen elokuvaan teki niinkin maineikas kirjoittaja kuin Toini Havu – se sama kriitikko, joka laati 1954 Helsingin Sanomiin arvostelun poikkeuksellisen kelvottomasta romanista nimeltä Tuntematon sotilas. – Tässä elokuvassa ei kuitenkaan rikota kuudetta käskyä vastaan mutta sitäkin selvemmin viidettä vastaan.

 

Numerointisekaannuksen selvitys vaati lisää hakuja. Onneksi on wikipedia. En ryhdy tässä toistamaan, mistä on kysymys. Erinomaisen ymmärrettävä vastaus löytyy hakusanalla wikipedia kymmenen käskyä.

 

(Kuvassa Charles Heston Mooseksena Hollywood-elokuvassa Kymmenen käskyä – Ohj . Cecil B. DeMille 1956)

 

 

 

https://roopedessutom.blogspot.com/2010/01/kepulikonstilla-naimisiin.html

------------------------------------------------------------------------------

 

ONNELLISUUSBLOGI:

https://roopedessutom.blogspot.com/2021/12/vahan-onnellinen.html

 

Huijausta

Pienet kirjakaupat ovat kai kuolleet. Ainoa outo poikkeus taitaa olla Ruoveden vanha Vinhan kirjakauppa, joka on saanut uuden omistajan ja uudenlaisen toimintakonseptin.

Tällaiselle projektille on syytä nostaa peukku pystyyn ja toivottaa menestystä. Harmittaa, etten enää ole pääsyt poikkeamaan. Vanhan omistajan aikana käynti Ruovedellä kuului jokakesäiseen perusohjelmaan (klikkaa TÄSTÄ ). Kesäkotini sijaitsi siinä lähiseudulla.

Isot marketit ovat tuhonneet pienet laatukirjakaupat. Sellaista on bisnes. Mutta markeille kelpaavat vain myyntimenestykset, eivät muut kirjat. Eivät varsinkaan vanhat latukirjat.

Vai kelpaavatko sittenkin? Hetkeksi iski toiveikas epäily.

John Steinbeckin Vihan hedelmät? Onko se otettu myyntiin? Asia piti tutkia.

Ei löytynyt, vaikka etsin. Vain niitä hedelmiä löytyi. Huijausta!

Onneksi kodin kirjahylly voittaa mennen tullen markettien tarjonnan.

 

 

Bussipysäkin yllätys

Erityisen huonosti voi runous, eikä kehumista ole muussakaan kirjallisuudessa. Myyntiluvut pienenevät, lukeminen vähenee, kirjojen painosmäärät kutistuvat. Nuoriso ei lue ollenkaan, paitsi nettiä. Kustantamot ovat hätää kärsimässä. Modernisti sisustetuissa taloissa ei enää ole kirjahyllyjä.

Onko ongelma korjattavissa? Joko gutenbergiläinen aikakausi meni ohi? Eivätkö ihmiset ihan oikeasti kaipaa enää lukemista?

Sain asiaan miettimisen arvoisen näkökulman, kun kävin äskettäin katsomassa Maria Jotunista tehtyä muraalia (ks. blogini 22.8. 2023). Haagalaisella Thalianaukion bussipysäkillä huomasin lasiseinään liimatun paperin, jossa oli tuntemattoman tekijän kirjoittama runo.

Runopaperi herätti kiinnostusta. Jokseenkin jokainen pysäkille tullut pysähtyi lukemaan. Sitä luettiin yksin ja yhdessä, siitä keskusteltiin, se aiheutti iloisia ilmeitä, hymyä, nauruakin.

Runo tuli ihmisille vastaan oudossa paikassa. Pysäkin seinällä sen saivat eteensä ihmiset, jotka tuskin ottavat runokirjaa koskaan käteensä. Mutta siinä runo kelpasi ja aiheutti tunnereaktioita.

Bisnesihmisille ja markkinointiväelle mietittäväksi, olisiko mahdollista jalostaa ja laajentaa tällaista runoja pyytämättä ja yllätyksenä -ideaa niin että siitä runoilijallekin korvausta kertyisi.

 

Jotain pysyvää?

Mikään täällä maan päällä ei ole pysyvää. ”Meri, taivas ja maa /
kaikki kaik'  katoaa…” synkisteli Eino Leinokin runossaan Virta venhettä vie.

Nyt on katoamassa Tupperware. Sen jos minkä olisi luullut pysyvän keskuudessamme ikuisesti.

Minulla on Tupperwareen erityissuhde. Olen nimittäin käynyt Tupperware-kutsuilla. Harva mies on.

Se oli elämys. Jäi pysyväismuistiin. Olen kokemuksellani usein leuhkinut. Jostain syystä naisia kokemukseni tuntuu huvittavan. Miehet eivät oikein tunnu tajuavan.

Oli kesä 1980-luvun puolivälissä. Olin viettämässä lomaa kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla. Onnistuin saamaan kutsukortin tutussa maalaistalossa pidettävään tilaisuuteen. Siellä oli tupa täynnä emäntiä, minä ainoa mies ja selvästi joukon nuorin, suunnilleen 35-vuotias. Jotenkin tuntui, että emännät vierastivat oloani, että mitäs tuo täällä tekee.

Kahvia juotiin, monensorttista pullaa ja pikkuleipiä oli tarjolla. Kaikkia maistoin. Puhe pysyi yllättävän tiukasti koko illan kokemuksissa purkeista ja kannuista, mitä nyt välillä reseptejä vaihdettiin.

 

                                          (Hilmanpäivät / ohj. Matti Kassila 1954)

Kauppa kävi ilmeisen hyvin. Lisää kahvia keitettiin. Lisää pullaa ja pikkuleipiä maistettiin. Minäkin taisin jonkinlaisen purkin ostaa. Johonkin se on matkan varrella kadonnut, en ainakaan tunnista sitä huushollin nykyisestä astiakaapista.

Onkohan käynyt niin, että kahvikekkereillä käytävä kaupustelu on bisnesmuotona mennyt muodista, vai miksi Tupperware on nyt ajautumassa konkurssiin? En usko.

Ehkä tuote on vain menettänyt vetovoimansa, sillä olen nähnyt toisenlaisten tuotteiden menestyvän saman liikeidean menetelmällä. Niitä tilaisuuksia järjesti ex-sihteeri neiti B.

Tilaisuuden nimi oli Pikkuwappu. Kahvia ja pikkuleipiä ei tarjottu, tilalla oli hieman villimpiä tuotteita. Se oli vuoden kiertokulun tärkeimpiä juhlia. Naisille suunnattuja tuotteita niissäkin esiteltiin, meidät harvalukuiset mukaan kutsutut miehet suljettiin toiseen huoneeseen juhlajuomia nauttimaan siksi ajaksi, kun tuote-esittely suljettujen ovien takana oli käynnissä.

Neljä Pikkuwappua peräkkäin on nyt jäänyt juhlimatta. Ensin korona esti, nyt neiti B. on Yhdysvalloissa viimeistelemässä tohtorin-tutkintoaan. Hän on kyllä luvannut, ettei tämä perinnejuhla ole iäksi kadonnut.

Saivartelu

Läheinen vanhus kuoli kesällä. Jälkeläiset kysyivät minulta, voisinko laatia perukirjan.

Katselin ohjeita ja sain selville, että kuka tahansa voi laatia perukirjan. Ei tarvitse olla juristi. Netistä löytyi  ohjeita. Luin kotihyllyni mapissa olevat omien vanhempieni perukirjat sillä silmällä, että olisiko niissä jotain sellaista, mikä tuottaisi pulmia.

Kaikki näytti helpolta. Vainaja oli jo vuosikaudet asunut palvelutalossa, ei ollut mitään vaikeasti jaettavaa, kuten taloa, osakehuoneistoa, kesämökkiä, autoa tms. Kirjoja,  tauluja, astioita ja huonekaluja oli jonkin verran. Kaikki muu omaisuus oli pankkitilillä ja rintaperillisiä vain kaksi.

Silti epäröin. Ajatus kulki sitä rataa, että tällaisissa asiakirjoissa voi olla sudenkuoppia, joita amatööri ei tunnista. Vain juristi osaa metkut, joilla kiemurrellaan muotovirheiden ohi.

En suostunut pyyntöön vaan suosittelin ammattilaista. Perilliset hyväksyivät perusteluni, sillä hekin tuntevat juridisen saivartelun maineen.

Nyt se ammattilaisen laatima asiakirja tuli. Luin sen sillä silmällä, että olisiko onnistunut minulta.

Olisi!

Aivan varmasti olisi. Jokainen kohta. Itse asiassa paremman olisin laatinut, sillä siinä on kielivirhe. Juristi ei näköjään osaa pilkkusääntöjä.

Pikkuisen harmittaa, varsinkin kun katson laskua. Aikamoinen.

Epäviihtyisiä paikkoja

Asemalla tuli tuttava vastaan. En ollut sen pidemmälle matkalle lähdössä kuin Pasilaan, ja eikös tuo epäluuloinen tuttu heti keksinyt, että ahaa, Dessu on siis menossa Triplaan. Moisesta ajatuksesta voi närkästyä. Jotain rajaa sentään pitää olla epäluuloillakin! Kirjastoonhan minä, arkistokokoelmaa selaamaan.

Lehdestä olin kyllä katsonut tuon vasta avatun ostoshelvetin kaavakuvan. Kun moiseen paikkaan juna vie, voi tulla vaikeuksia löytää sieltä ulos. Ettei joudu juna-asemalta kauppakerroksiin vaan osaa suunnistaa suorinta tietä kirjaston suuntaan.

Siinä lehden kaavakuvassa oli jotain tutun tuntuista. Ei kestänyt kauan tajuta, että suppilomainen monikerroksinen rakenne on tuttu klassisesta kirjallisuudesta. Tähän Pasilan uuteen Mall of Tripla -rakennukseen on otettu vaikutteita itseltään Dantelta!

Dante Alighieri (1261 - 1321) ei varsinaisesti suunnitellut aikansa kauppakeskuksia, ei ainakaan käyttänyt sitä nimitystä. Hän suunnitteli helvetin. Näiden kahden ero ei ehkä ole kovin merkittävä. Ainakin yhtä epäviihtyisiä molemmat.

Danten helvetin maanalaisen kuilun kerrokset oli varattu erilaisille synnintekijöille. Vaikuttaa, että ei elämänmeno ole Danten päivistä isommin muuttunut. Samankaltaista väkeä on tietääkseni Triplassakin, koronkiskureita, pettureita, irstailijoita, ahmatteja, tuhlaajia, tekopyhiä ja muita. Sitä en tiedä, avautuuko Triplasta pohjakerroksesta pääsy johonkin laadukkaampaan, niin kuin Jumalaisessa näytelmässä Vergilius opasti Danten pois Helvetistä Kiirastulen läpi Paratiisiin, jossa odotti ihana Beatrice.

Minä onneksi löysin nopeasti reitin ulos kohti kirjastoa. Aseman oven edessä parveili onnettoman näköistä väkeä, jolla ei ollut pääsyä sisään. Ihan niin kuin Dantellakin oli väkeä, joka ei kelvannut edes Helvettiin. Kauempana käännyin vielä katsomaan tuota isokokoista rakennusta. Ei se ulkoakaan kaunis ollut.

Jotain hyvääkin luulin uudessa rakennuksessa olevan: musiikkimuseo. Mutta ei, mikäli voin luottaa muusikkotuttavaani, joka oli mennyt tutustumaan paikkaan heti avajaispäivänä. Tämän oopperan ja klassisen musiikin asiantuntijan arvio museosta oli hyvin myrkyllinen.

Vähän paremmat

Ei minulla pulaa kengistä ole kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Päin vastoin, sinne on kertynyt niitä liikaakin: vaaleat kesäkengät, sandaalit, kahdet lenkkarit, crocsit, Reinot matalavartiset kumisaappaat ja korkeavartiset Kontio-saappaat. Luulisi niillä pärjäävän.

Mutta ei, yhdet puuttuivat: tummat juhlakengät.

Niille tuli tarve, kun iäkäs Pohjanmaan setä poistui päiviltä kesken kesän ja piti lähteä hautajaisiin. Sandaalit, Reinot, Kontiot ja muut saattaisivat herättää kiusallista huomiota hautajaiskenkinä konservatiivisella Etelä-Pohjanmaalla

Sedän lähestyvästä lähdöstä oli kyllä tullut tieto jo keväällä, joten olin ymmärtänyt varautua. Helsingissä oli matkalaukkuun pakattu tumma puku, valkoinen paita ja kravatti. Mutta jostain syystä pukuun sopivat kengät unohtuivat.

Ei semmoisia kannattanut lähteä 200 km:n päästä Helsingistä hakemaan vaan piti ostaa uudet.

Siinä kohdassa iski rationaalinen nuukuus. Ei kannata ostaa mitään kovin kallista, kun laadukkaita tummia kenkiä on useampi pari kaapissa Helsingissä. Riittää kun ulkonäkövaatimus täyttyy.

Marketista löytyi kolmenkympin mustat kengät. Ne!

Sanotaan, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Looginen seuraus tästä on, että rikkaan kannattaa. Keskiluokkaisista en osaa sanoa.

Pohjanmaan pienessä maalaispitäjässä oli yllättävän miellyttävä hotelli keskellä kylää. Oli myös yllättävän tasokas kahvila hotellin vieressä. Nähtävyyksiä yhdessä illassa ei liiemmin löytynyt, ja se ainoakin olisi saanut jäädä löytymättä, koulu, jossa jokunen vuosi sitten ammuttiin.

Mutta kun aamulla oli aika pukeutua juhlallisesti, uuden kengän takasauma repesi. Kenkä tuntui putoavan jalasta joka askeleella. Sillä oli kuitenkin mentävä. Voi olla, ettei kukaan huomannut. Arkulle kukkia laskiessa oli sellainen olo, että nyt on kriittinen hetki, mutta ihan muusta syystä kuin yleensä.

Uudet kengät jäivät hotellihuoneen roskikseen. Ei semmoisia kannata suutariin. Ehkä olisi kannattanut ostaa vähän paremmat, mutta ei marketissa ollut.

Kuvassa aika paljon paremmat.

Kansallistunne sydämessä

Häivähdys surumieltä liihoitteli sieluun, kun tieto tuli. Pala Suomea poistui taas keskuudestamme.

Reinoja ei enää valmisteta. Globalisaatioko jyräsi taas? Luultavasti jotkut halvat kiinalaiset tupsutohvelit ovat vallanneet markkinat aitosuomalaisilta Reinoilta ja Ainoilta.

Tässä on kai kansallistunnetta terveellisessä alkutilassaan. Joka puolella esiin tunkeva poliittisesti vaarallinen korskea kansallismielisyys on kokonaan eri asia, sitä vastustan. Mutta kielen ja taiteen rinnalla elävä lähinnä  yhtenäiskulttuurin elämänmenoon kuuluva esineistö on tärkeää suomalaisuutta. Kalevalan, Seitsemän veljeksen, Vänrikki Stoolin, Raamatun ja Tuntemattoman sotilaan rinnalla joka kodissa olisi syytä olla Aalto-maljakko, Järvisen sukset, Marimekon raitapaita, Jalostajan hernekeittopurkki, Kossupullo, Hankkijan lippalakki  ja Reinot / Ainot. Ilman näitä ei ole ihan täysimittainen suomalainen. Ilman uhoa ja korskeutta!

Reinoihin liittyy jännittävä ironisuus. Niissä on sopivalla tavalla junttimaisuutta, jotta niitä voi käyttää hyväntuulista huomiota herättävinä tyylipoikkeamina yllättävässäkin ympäristössä. Ne sopivat niin juppiväelle kuin rokkijätkillekin, vaikka ei uskoisi. Harva tuote on niin notkea, että pystyy tämmöiseen.

Ne sopivat myös minulle. Kun muutenkin olin menossa markettiin, kiersin kenkäosaston kautta. Nyt minulla on tuliterät Reinot. Kohta niitä ei enää saa.

Ajattelin esiintyä uusissa Reinoissa, kun kohta on taas aika juhlia pikkuvappua, tuota neiti B:n ylläpitämää vuoden kiertokulun suurta ja hilpeää perinnejuhlaa.

Tottelevaista väkeä

Entinen kollegani rouva R. muisteli tapausta lapsuusvuosiltaan:

Vanhemmat olivat poissa, hän oli yhdeksänvuotiaan isosiskonsa kanssa kotona. Odottivat illalla televisiosta tulevaa elokuvaa, jolla oli jännittävä nimi "Noita palaa elämään". Varmaankin hauska lastenelokuva. Mutta tuli yllätys, kun kuuluttaja-Teija ilmoitti, että se on lapsilta kielletty.

Mikä pettymys! Vai voisiko sittenkin... Vanhemmathan ovat poissa ja viipyvät myöhään.

Pikaisen neuvottelun tulos oli, että ei voi katsoa. Luultavasti käry kävisi. Ehkä ne siellä Pasilassa näkevät, kenellä on televisio auki ja kertovat vanhemmille. Pettyneenä televisio suljettiin.

Myöhempinä vuosina rouva R. on korjannut vahingon katsomalla Noidan moneen kertaan. Niin aikoi tehdä nytkin, kun elokuva tuli taas Ylen vanhojen Suomi-filmien sarjassa keskiviikkona.

Katsoin minäkin, vaikka muistin, että elokuva on varsin kehno kummitustarina. Mutta katsoin sillä silmällä, mikä tuon teki 60-luvulla lapsilta kielletyksi. Nyt kielloista ei mainittu mitään.

No, olihan siinä yritetty aavemaista tunnelmaa. Pitkin suota juoksenneltiin ulvoen ja käsiä heilutellen. Alaston nainen nousi haudasta, tosin hunnun läpi kuvattuna että mitään ei näkynyt. Kuolaavia miehiä kyllä riitti. Tunnelma oli pahaenteinen. Tämän vuoksi kai viranomainen oli määrännyt ikärajan. Ja sitä toteltiin.

(Mirja Mane elokuvassa Noita palaa elämään - Roland af Hällström 1952)

Pahempaa tottelevaisuutta saimme seurata televisiosta heti seuraavana päivänä suorana lähetyksenä. Se olisi ollut syytä kieltää kaiken ikäisiltä.

Jostain uskontojen tunkkaisimmista loukoista kaivettua ajattelua edustava ulkoministeri on edustanut maailmalla minun kotimaatani aatettaan julistaen. Nyt piti saada tuki touhulle.

Ja tukihan löytyi, kun löytyi tarpeeksi tottelevaista väkeä.

Arvopuolueeksi ja sivistyspuolueeksi itsensä nimittänyt puolue jätti arvot ja sivistykset pariksi tunniksi vähemmälle huomiolle, kun piti turvata terveysalan bisneskavereille pääsy isoihin rahoihin. Siinä naisten oikeudet ovat tietysti vähäinen sivuseikka, kun ulkoministeriä ja hänen porukkaansa piti silittää myötäkarvaan, etteivät loukkaannu. Voihan sitä taas myöhemmin olla moderni ja vapaamielinen nuorten koulutettujen kaupunkilaisnaisten puolue. Varmemmaksi vakuudeksi sallittiin muutaman hieman oireilla siihen suuntaan jo nyt

Muut sen sijaan tekivät niin kuin käskettiin. Sammuttivat itsenäisen ajattelun, kun kerran korkealta käskettiin. Monesta taisi tuntua vaikealta - ei toki kaikista.

Tätä alastonta totuutta ei huntu peitä niin kuin elokuvassa. Läpi näkyy ja rumalta näyttää, oikein rumalta. Että se siitä poliitikkojen yleisestä arvostuksesta, kun kohta taas ihmettelevät, miksi sitä ei ole. Sata tottelevaista pilasi koko porukan maineen.

Varo vaaraa

Amerikka on kieltojen ja varoituskylttien maa. Jos tapahtuu vahinko eikä vaarasta ole varoitusta, paikalle marssii joukkueellinen juristeja asiakirjasalkut papereita pullistellen. Tuomioistuin määrää sitten miljoonaluokan korvaukset maksettavaksi laiminlyönnistä.

Tällaisista tapauksista on ollut uutisia. Pitäisikö niihin uskoa - ne vaikuttavat välillä kaupunkitarinoilta. Jossain kuppilassa asiakas oli loiskauttanut kupillisen kahvia syliinsä. Siitä oli seurannut oikeusjuttu ja kahvilan omistaja oli tuomittu jättiläiskorvauksiin. Vahingosta on nyt viisastuttu. Kuppiloissa on nyt varoituskylttejä, joissa lukee, että kahvi voi olla kuumaa.

Kun on varoitettu, hölmömpikin asiakas ymmärtää olla varovainen. Korvauksia ei tipu.

Ei Suomessa ihan näin ole - ainakaan vielä.

Olen kyllä miettinyt, ovatko esim. sähkölaitteiden tai lääkkeiden pakkausselosteiden vaaraluettelot vähän tätä sukua.

Kävin pääsiäisen alla lääkärissä, kun varvasvaiva (kihti) ei ole ottanut kokonaan parantuakseen. Sain pienen purkillisen tabletteja. Luin pakkauspaperin, ja taas alkoi pelottaa, kuten aina. Haittavaikutuksia luetellaan pitkät litaniat: turvotusta, hypokalemiaa, diabeteksen puhkeamista, verenpaineen kohoamista, infektioalttiutta, luuston haurastumista, virtsakivien muodostumista, lihasten surkastumista, haavojen parantumisen hidastumista, ihonalaista verenvuotoa, pituuskasvun häiriintymistä, päihtymyksen kaltaisia tuntemuksia, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, todellisuudentajun häiriöitä, allergisia reaktioita, silmän paineen nousua, kaihia.

Tällainen säikähdyttää. Ensiajatus oli, että taidan mieluummin kärsiä pientä varvaskipua ja ontumista kuin riskeerata tällaisia kamaluuksia. Sitten kuitenkin muistan, että entisissä lääkkeissä on ollut vielä kamalampia vaaroja. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ehkä nytkin voin turvallisin mielin syödä pillerit.

Kesäkotini lähellä olevan rakennuksen seinässä on kyltti "Varo katolta putoavaa jäätä". Kyltti on paikallaan aina, kesät talvet. Se on naulattu seinään niin lujasti, että ei sitä ole helppo siitä irrottaa. Tulee kyllä mieleen se vanha tarina lammaspaimenesta, joka turhanpäiten huuteli suden tulevan. Sitten kun susi oikeasti tuli, kukaan ei enää viitsinyt reagoida.

Hankala asiakas

Ostin taas uuden patjan, entistä ohuemman ja halvemman.

Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun ostin edellisen, paksumman ja kalliimman. Se osoittautui huonoksi. Selkä ei tykännyt.

Olen ymmälläni näiden erimallisten patjojen ja sänkyjen kanssa. Lehdissä mainostetaan hyvinkin kalliita merkkejä. Olen käynyt myymälässä katsomassakin yhtä huippukallista. En kuitenkaan sortunut myyjän viekoituksiin. Myyntipuhe oli niin sliipattua ja harjoiteltua, että tuli samanlainen torjuntarefleksi kuin pankin sijoitusneuvojan rikastumismaalailuja kuunnellessa.

Pankissa sain sentään kysytyksi istunnon lopuksi, miten kannattaa menetellä, jos haluaa siirtää kaikki rahansa toiseen pankkiin. Sänkymyymälässä en osannut sanoa muuta kuin että täytyy miettiä vielä.

Uusi sänky ja patja pitäisi päästä koemakaamaan. Eikä siihen riittäisi mikään pieni kokeilu vaan tarvittaisiin monta rauhassa nukuttua yötä. Ei alkuunkaan riitä, että nyt patjan pehmeyttä voi vähän kädellä painella ja esitepapereista lukea teknisiä tietoja. Moottorilla patjan kaltevuuksia vaihtava sänky vaikuttaa minun asenteellani liioittelulta.

Pääseehän autokaupassakin koeajolle, miksi ei sänkykaupassa koeunille? Kerran kauan sitten minulle tuli jossain Konalan suunnalla pari tuntia joutilasta odotusaikaa, ja alkoi sataa. Hakeuduin suojaan viereiseen autokauppaan. Se osoittautui Porsche-merkkimyymäläksi. Mikäpä siinä, voinhan minä sadekuuron ajan kierrellä ja katsella näitä kalliita autoja.

Olin kai sen verran herraskaisen näköinen, että myyjä tuli ihan vakavalla otteella hieromaan kauppoja kanssani. Minä siinä yhtä vakavalla naamalla esitin kiinnostunutta, etten joutuisi poistumaan ulos sateeseen. Koeajollekin hän minut lähetti yhdellä kilpa-auton näköisellä vehkeellä. En minä kadulle uskaltanut sellaisella lähteä, siinä vaan pyörin hallin ympäri tyhjällä pihalla.

Koeajon jälkeen mentiin takahuoneeseen keskustelemaan. Tarjolle tuotiin kahvia ja kakkua. Myyntipuhe laimeni ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kerroin, että vaihtoautoni merkki on Samara. Sade oli silloin tauonnut. Lähtiessäni valitin, että ostopäätöstä en voinut vielä tehdä, sillä emännän hyväksyntä piti hankkia. Hänelle tässä uutta kauppa-autoa olin etsimässä.

Jos kerran Porsche niin miksi ei myös Hästens ja Vepsäläinen? Kunnon pitkä yöuni tai mieluummin muutamakin yö moottorisängyssä voisi edistää kaupantekoa.

Jokin iso epäily minulla elää näihin luksussänkyihin. Minun selkävaivani katoaa aina kesäksi, kun muutan mökille. Siellä nukun vanhassa kunnon Hetekassa, ja siinä on viiden sentin paksuinen ikivanha vaahtokumipatja.

Jostain käsittämättömästä syystä Hästens tai Vepsäläinen ei taida niitä myydä.

Hyviä ja huonoja vaihtoehtoja

Huomasin hiivapalan unohtuneen ostoskärryyn vasta kun olin työntämässä edellisen kärryn lukitusketjua kahvan koloon saadakseni panttikolikkoni pois lukosta.

Olin siis työntänyt hiivan kassan ohi maksamatta. Ei ollut kuulunut hälytyssireeniä. Siinä vähän säpsähtää. Mitä teen?

On kolme vaihtoehtoa.

1.  Turvallisin. Jätän hiivan kärryyn ja kävelen pois kaupasta. Haitta: Huomenna tuleva vieras jää vaille suunniteltua herkkutarjoilua.

2.  Vaivalloisin. Kierrän hiivan kanssa takaisin kauppaan ja maksan. Haitta: Kuluu aikaa ja muutenkin on kiire.

3.  Houkuttelevin. Pistän hiivan huomaamatta taskuun ja lähden ulos. Haitta: Entä jos jään kiinni? Jos tämä näkyy jossakin valvontakamerassa. Tulee poliisi, menee maine.

Päätös oli tehtävä äkkiä, ei siihen kärryjonoon voinut jäädä seisoskelemaan. Uusia asiakkaita virtasi ovesta ja kaikki tarvitsivat kärryjä.

Valitsin kohdan 2 mukaisen toimintalinjan. Se taitaa olla temperamenttikysymys. Ei umpimelankolikosta ole muuhun. Muistan vieläkin ahdistusta tuntien, kun 1970-luvun alkupuolella opettelin fuskaamaan Tukholman tunnelbanassa matkalippujen kanssa. Olisi pitänyt leimata kahden vyöhykkeen hinta päästäkseni Bagarmosseen. Minä leimasin vain yhden ja tähystelin sitten ovenraossa, tuleeko tarkastajia.

Nyt olisi riski, että saisin samanlaisen elämän loppuun kestävän ahdistuksen siitä hiivasta.

Jätin täyden kassini eteisen nurkkaan ja kiersin kauppaan takaisin hiiva kädessä. En sentään ruvennut työntämään sitä kärryssä. Lyhyttä reittiä kassalle ei tietenkään ollut, piti kiertää laaja kierros. Se on bisneslogiikkaa. Odotus on, että saisin kierroksella impulsseja ottaa hyllyiltä lisää tavaraa. Vältin houkutukset. Tulin kassalla pelkän hiivan kanssa.

Kassalle oli pitkä jono, ja edessäni ollut iäkäs mies jumitti sitä joillakin alennuskupongeilla ja arpojen ostamisella. Siinä kohdassa alkoi kaduttaa.

Sain kuitenkin aikanaan hiivan maksetuksi, pankkikortilla tietenkin. Jonottaessa mieleen nousi pelko, että juuri nyt luultavasti iskee jokin häiriö pankkiyhteyksiin. Niin ei kuitenkaan jostain syystä käynyt, vaikka olisi kuulunut.

Vieras saa tuoretta leivonnaista. Vaihtoehto nro 1 olisi ollut huonoin.

Valoa pimeyteen

On taas aika, jolloin on syytä pysyä kaukana tavarataloista ja muista joulun olennaisimmista ilmenemistavoista. Jos sellaiseen vahingossa eksyy, menettää taatusti mielenrauhansa.

Nyt on syytä pysyä kotona sisällä ja vetää verhot eteen. Jopa perinteisesti arvokkaana näyttäytyvä Töölöntori tulee näinä päivinä hulluksi. Se alkaa jo itsenäisyyspäivänä, jolloin natsit ovat jo parin vuoden ajan ottaneet tavaksi vallata torin marssiakseen Hietaniemen hautausmaalle. On kummallista, että tiedotusvälineet eivät tästä mainittavasti menetä mielenrauhaansa. Isomman tyrmistyksen niissä aiheuttaa, jos joltakin näkyvät nännit. Natseilta ei näy.

Niin paha nihilisti en sentään vielä ole, ettenkö joistakin joulun odotuksen perinteistä suorastaan nauttisi. Yksi sellainen on Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien). Topeliuksen sanoittamalla laululla on jännittävä yhtymäkohta (Sylvia atricapilla) Kesäpäivä Kangasalla -lauluun, siihen jossa mainitaan Längelmävesi, kesäkotini sijaintiseutu.

On niitä mieluisia lauluja muistakin, niitä jo 50-luvun kansakoulussa laulettuja. Sen sijaan tyylilaji Hupsis pupsis pimpeli pompeli ei saa suosiotani. Kuitenkin juuri niitä siellä tavaratalossa soitetaan.

Toisen mieluisan perinteen sain taas kokea kahteen kertaan, eilen ja tänään. Eilen olin sitä katsomassa Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla, tänään entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Se on Lucia-kulkue.

Se on leimallisesti suomenruotsalainen perinne. Hbl  järjestää vuosittain lukijaäänestyksen Lucia-neidon valinnasta. Kulkue on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Siinä tuodaan valoa pimeyteen. Lucia tuo tärkeän viestin. Siitä viestistä puuttuu kaikki kyynisyys ja ironia. Siksi se on tärkeä. Se viesti on tarkoitettu kaikille, uskonnosta, kielestä, kulttuurista ja muusta riippumatta. Se on viesti, jossa kannustetaan pitämään huolta toisistamme, kaikista. Se on hyvyyden viesti.

Työpaikan joululounaalla esiintyivät pienet lapset, alakouluikäiset. He antoivat kuulijoille itse leipomansa piparkakut.

Nämä ovat minun joulunodotusaikani kohokohdat.

Vanha ennakkoluuloinen jäärä

Päädyin pieneen periaatteelliseen kiistaan muutaman nuoremman tuttavan kanssa. Sain kuulla olevani vanha jäärä, joka ei ole huomannut, että maailma on muuttunut siitä kun itse olin nuori.

Kyse oli tietenkin alkoholin myyntiin suunnitellusta liberalisoinnista.

Sain aiheen itsetutkiskeluun. Voi olla, että olen jäärä, mutta kyllä minua nämä uudistussuunnitelmat epäilyttävät. Jos maitokaupasta saisi A-olutta ja viinejä ja jotain puoliväkeviäkin, luulen, että ongelmat lisääntyisivät. Entisiäkin on aika lailla.

Minä kuulun ns. ensimmäiseen kosteaan sukupolveen. Me totuimme nuoresta asti käyttämään juomia. Keskiolut vapautui, opiskelija-aikoina viinit kuuluivat luontevasti vapaa-ajan viettoon. Hauskaa oli.

Miksi sitten epäilen?

Hauskaa oli, mutta moni jäi jumiin. Olen nähnyt läheltä muutaman traagisen alkoholiongelman kehityksen. Jotenkin epäilen väitettä, että suomalainen nuorempi sukupolvi on ihan oikeasti oppinut eurooppalaisille juomatavoille.

Epäilenkö turhaan? Minuun itseeni myynnin vapauttaminen ei vaikuttaisi millään tavalla, siitä olen varma. En ole vuosikymmeniin juonut ensimmäistäkään A-olutta enkä mitään väkeviä. Viiniä en käytä, minun ruokajuomani on vesi. Maitokaupan siideri ja keskiolut kyllä kelpaavat. Ne riittävät minulle tulevaisuudessakin.

Kaikkeen on tietysti oltava poikkeuksia. Minulla on kaapissa aina pieni pullo rommia (erittäin pahan makuista). Lasillinen kuumaa rommia hunajan kera tulee käyttöön, kun flunssa iskee. Se tepsii (lääketieteellisten kaksoissokkokokeiden tuloksia en tunne).

Vuosikymmenten takana ovat onneksi ajat, jolloin appiukon kanssa istutut kirjallisuuskeskustelujen täyttämät pitkät lounaat tai päivälliset alkoivat snapsilla ja päättyivät kahviin ja konjakkiin. Ei tullut kuuloonkaan kieltäytyä, vaikka juomat olivat epämiellyttäviä. En tottunut sellaisiin.

Enkö siis uskalla uskoa, että muutkin suomalaiset pärjäävät jalojen juomien kanssa? Sitä nuoret minulle väittivät.

Katselin äskettäin A-studion tästä aiheesta. Siinä lääkäri edusti mielestäni järkevää kantaa. Bisnespuolueen nuori naiskansanedustaja oli kovasti vapautuksen puolella. Totta kai, kassavirtaahan sillä suunnalla painotetaan

Epävarmuus vaivaa. Onko se vain tämä varttuneempi sukupolvi, jossa kovin moni ei pärjää näiden juomien kanssa?.

Eteläsataman valot

Olen käynyt kokeilemassa uutta Merikylpylää Kauppatorin laidalla.

Kun idea rakentaa kylpylä ja maailmanpyörä presidentinlinnan edustalle muutama vuosi sitten esiteltiin, ajatus tuntui niin oudolta, että se herätti kiinnostuksen. Noin luovalla tavalla hullusta ideasta voi tulla hyvä.

Maailmanpyörää en ole kokeillut enkä kokeile. Kauhistuttaa ajatuskin nousta niin korkealle niin huteran näköisessä laitteessa. Mutta uimalaa ja saunaa olen kokeillut.

Hyvältä tuntui muuten, mutta väkeä oli liikaa. Saunaan piti hetken verran jonottaa. Tiedossa on jo, että ensi kesäksi rakennuksia laajennetaan. Aika mitättömän näköisiä ne saunan ja ravintolan rakennukset ovat, onneksi sentään matalia. Tuollaiselle paikalle toivoisi huippuarkkitehtuuria.

Toisessa altaassa oli lämmintä vettä, toisessa suoraan merestä (kauempaa) johdettua vettä. Minä olin arkanahka.

Pimeys korosti kaupungin valoja. Vastarannallekin on suunnitteilla uutta. Guggenheimista päätetään lähipäivinä.

Uima-altaan laidalta oli hyvä näkymä vastapäiselle rannalle siihen kohtaan, johon taidemuseo on tarkoitus rakentaa. Heräsi ristiriitaisia ajatuksia rakennuksen sopivuudesta.

Onneksi minun ei tarvitse päättää, sillä ajatukseni eivät ole saavuttaneet lopullista järjestystä. Olen puolesta ja vastaan. Niin näyttää olevan moni muukin.

Guggenheimia on helppo pilkata. Jo nimikin on pilkkakirveille otollinen. Se maistuu impivaaralaisen suomalaisen suussa hienostelevalta "kyldyyriltä", juuri sellaiselta Eino Leinon pilkkaamalta. Tämänmakuisia sukunimiä nimiä annettiin rillumarei-elokuvissa hienosteleville kekkuliherroille, jotka kippurakärkisissä viiksissään ja hännystakeissaan olivat ymmärtävinään taidenäyttelyiden omituisia teoksia. Samaa sukua ovat myöhempien aikojen poliittiset julmistelut "tekotaiteellisista postmoderneista kokeiluista".

Minä näkisin Guggenheimin mielelläni Helsingissä. Uskon, että sen myötä turistivirrat kovasti kasvaisivat ja kaupungin elinkeinoelämä hyötyisi.

Mutta rahoitus on ongelma. Miksi yksityinen raha ei ole tarttunut suuremmin tähän liikeideaan? Suomalaisen veronmaksajan osuus amerikkalaisen taidebisneksen saamiseksi Helsinkiin pitäisi saada vähäisemmäksi. Jos kotimaista taidetta tuettaisiin samalla summalla, mitä saataisiinkaan aikaan?

Eikä sijainti Eteläsataman laidalla ole mielestäni paras mahdollinen. Arkkitehtuurikilpailun voittanut rakennussuunnitelma sillä paikalla ei vakuuta.

Nimeen Guggenheim on minun ajatuksissani lähtemättömästi tarttunut sellainen arkkitehtuuri kuin New Yorkin ja Bilbaon museoissa. Talot itsessään ovat jo näkemisen arvoisia. Helsinkiin suunniteltu rakennus ei ole sinne päinkään.

Ei Etelärannan ympäristöön mikään wow-arkkitehtuuri sopisi. Mutta johonkin toisaalle voisi sopia, ehkä Töölönlahdelle.

Guggenheim-peli olisi ehkä viisasta puhaltaa poikki ja palata alkupisteeseen. Uusi paikka, uusi arkkitehtikilpailu, uusi rahoitus. Kaikella myötämielisellä asenteella ja kannustuksella hankkeesta voisi tulla huippumenestys.

Kuvassa vähän impulssia arkkitehtien luomistyön pohjaksi (elokuvasta One week / Buster Keaton 1920)

Vanhat halvat ajat

Auton keväthuolto merkkikorjaamossa maksoi  331 euroa.

Hammaslääkärissä käynti yksityisellä asemalla (40 min) maksoi 380 euroa.

Marimekon Jokapoika-paita maksoi 89 euroa.

Elokuvalippu arki-iltana maksoi 13 euroa.

Keskiolut Elitessä maksoi 7.60 euroa, Kämpissä peräti 11,80 euroa.

Hotellihuone Vaasassa yhdeksi yöksi maksoi 152 euroa.

Kupillinen tavallista kahvia Ekbergillä maksoi 3, 90.

Kaikki nämä ovat siis euroja, eivät markkoja.

Kuvan hinnat sen sijaan ovat markkoja. Kuva on peräisin Helsingin kaupunginmuseon näyttelystä, joka avattiin juuri Senaatintorin laidalla. Se on alkuperäinen hinnasto jostain helsinkiläisestä kuppilasta 1960 - 70-lukujen vaihteesta.

Kuka vielä väittää, ettei elämä ennen ollut halvempaa.

Nuoremmalle sukupolvelle tiedoksi markan ja euron suhde:  muutoksen tapahtuessa vuonna 2002 yksi euro oli arvoltaan aika tarkasti kuusi markkaa. Nykyinen kurssi taitaa hinnoista päätellen olla aika tasan ellei enemmänkin.

Terapian tarpeessa

Lapinlahden entinen mielisairaala Helsingissä sijaitsee poikkeuksellisen hienolla paikalla. Se on vain vajaan kilometrin päässä ydinkeskustasta, mutta silti se on syrjäinen paikka ison puiston ja puutarhan keskellä. Tie sinne vie Hietaniemen hautausmaan kiviaidan viertä. Toisella puolen tietä on vanha luterilainen hautausmaa, toisella puolen ortodoksinen. Tontti rajautuu mereen.

Sairaala valmistui 1841 Carl Ludwig Engelin suunnitelman mukaan. Tontti rajautuu moderneihin rakennuksiin, jotka näkyvät vehreiden puiden takana. Erityisen ruma on takana näkyvä pitkä savupiippu.

Paikka on silti keidas keskellä suurkaupunkia. Mutta sairaalakäytössä se ei ole ollut enää muutamaan vuoteen. Kävi kuulemma kalliiksi.

Voisin kuvitella, että parempaa miljöötä mielenterveyspotilaiden kuntoutumiseen ei ole. Siellä vallitsee harmonia ympäristön ja rakennusten kanssa. Mutta poliittiset päättäjät eivät välitä sellaisesta, eivät ainakaan kaikki. Valta on niillä, jotka laskevat euroja. Lapinlahti ei kelvannut.

Paikalla on historiaa. Siellä on hoidettu melkoista määrää Suomen kirjallisuuden ja taiteen mestareita, Aleksis Kivestä alkaen.

Nyt taide on palannut sinne. Kävin siellä taidenäyttelyssä. Se on esillä entisessä ylilääkärin asunnossa. Jos asunto on ollut ylilääkärin käytössä alusta asti, sen haltija on sata vuotta sitten ollut Christian Sibelius, Jeanin veli. Sinne säveltäjämestari itse pakeni, kun pelkäsi vuonna 1918 joutuvansa punaisten vainoamaksi.

Nyt siellä on näytteillä Seppo Fräntin yksityiskokoelma. Fränti tuli vuosituhannen alussa tunnetuksi jouduttuaan panttivangiksi Jolon saarella. Taidekokoelma on vaikuttava, jotenkin rujo mutta sympaattinen.

Tämä paikka pitää säilyttää. Sinne ei saa päästää gryndereitä bisnestä tekemään. Jos se ei sairaalaksi kelpaa, terapiaa se taidekin on. Varsinkin nautittuna vanhan puiston keskellä sijaitsevassa klassisen tyylikkäässä rakennuksessa suurkaupungin keskustan vieressä.

Asiaa vessaan

Tieteellinen tutkimus on nyt lopultakin selvittänyt asian, jonka minä olen empiiristen havaintojeni kautta tiennyt jo vuosikymmenet. Asiasta raportoi Helsingin Sanomien tiedepalsta tänään.

Kaikessa lyhykäisyydessään tutkimustulos kuuluu näin: Vessassa käyminen ostosreissun aikana kiihdyttää kuluttajan rahankäyttöä.  Mittaukset teki kauppatieteiden tohtorikoulutettava Samuel Piha. Ilmiön logiikka toimii siten, että vessassa käyminen lisää kaupassa vietettyä aikaa. Se yhdistyy ostosten lisääntymiseen, mikä tietenkin lisää rahan käyttöä. Asiakkaalla on ikään kuin mukavampi olo.

Minun kohdallani ilmiö toteutuu vielä jyrkemmin. Minä en edes suostu asioimaan tavarataloon, jossa vessan saatavuus on huono. Minulla on pitkään kokemukseen perustuva tieto vessajärjestelyistä Helsingin keskustan tavarataloissa.

Asia on olennaisen tärkeä tällaiselle varttuneessa iässä olevalle mieshenkilölle, jolla sattuu olemaan lisäksi vähän huono vatsa. Samanlainen valikoivuus pätee tavaratalojen lisäksi myös ravintoloissa, elokuvateattereissa ja bensa-asemilla. Huonovessaiset menettävät armottomasti minut asiakaskunnastaan.

Huonoksi luokittelen käyttäjämäärään nähden liian pienet vessat ja ahtaat kopit. Stockmannilla on hieman väljempää kuin Sokoksella. On vastenmielistä asioida yksityistilassa, jos tiedostaa, että oven takana on kärsimätön jono.  Ravintoloissa näin tahtoo olla joka paikassa, ainakin Elitessä, Kosmoksessa ja Sea Horsessa. Virgin Oil on parempi. Etniset eivät ole täsä asiassa keskimäärin yhtään parempia.

Harmillinen poikkeus on Elokuva-arkisto (Orion). Siellä on kelvottoman huono vessa, mutta käyn silti.

Mihin mennä, jos Helsingin keskustassa kulkiessa alkaa vaivata? Kolikkokäymälät rautatieasemalla ja Kampin keskuksessa ovat tietenkin tarjolla, mutta nuuka haluaa ilmaista. Parhaat tietämäni ovat Porthanian ala-aulassa ja yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Joutuukohan yliopisto säästökuurinsa ahdingossa panemaan kolikkoautomaatin ovelle?

Jostain käsittämättömästä syystä ABC-bensa-asemaketju on satsannut vessoihin. Siksi se on saanut minusta asiakkaan mökkireissuillani. Paikka on Hämeenlinnan Tiiriö. Siellä ei tule jonoa yksityispuolen oven eteen, sillä koppeja on paljon, ja kohtalaisen siistejäkin. Joskus valintani kohdistuu Oriveden Oritupaan, kohtalainen sekin. Häviäjinä tässä kisassa ovat Pälkäneen Aapiskukko ja Oriveden Neste. Ahtaat vessat ovat vieneet niiltä hyvän asiakkaan.

Kaikkein kamalin kokemani vessa oli koulussa. Poikien vessassa oli kyllä pitkä rivi pönttöjä mutta ei ovia eikä seiniä niiden välissä. Kun tila lisäksi oli aina täynnä tupakalla olevia isoja poikia, niin sellaista mahatautia ei ollutkaan, joka olisi saanut jonkun istumaan siihen väenpaljouden keskelle helpottamaan hätäänsä. Oli opeteltava pidättelemään.

Ehkä uusi tutkimus nyt saa aikaan kehitystä kaupoissa ja muuallakin. Ei muuten, mutta jos bisnes siitä paranee. Aiemmat kuluttajatutkimukset eivät tietenkään ole huomanneet tätä mahdollisuutta, sillä niissä näkökulma on ollut sosiologinen tai kulttuuritieteellinen. Nyt on kauppakorkeakoulu asialla, ja silloin alkaa tapahtua.

(Kuva: Markku Majaluoma HS 7-2003)