Irti addiktiosta

 

Olen talven mittaan pyrkinyt vähentämään riippuvuuttani somesta ja siihen liittyvistä erilaisista älylaitteista. Havahduin alkusyksystä huomaamaan, että se oli mennyt liiallisuuksiin.

Olen edennyt niin hyvin, että nykyisin vilkaisen facebookit, blogit, twitterit, instagramit, sähköpostit ja muut kaksi kertaa vuorokaudessa, keskipäivällä ja keskiyöllä. Niistäkin keskipäivä voi muiden puuhien vuoksi jäädä pois. Tunnin verran siihen kerrallaan menee aikaa plus kirjoittamiseen kuluva aika päälle.

Sanomalehtien lukemisessa olen palannut paperilehteen. Kirjat luen ensisijaisesti kirjoina, en sähköisesti. Kuuntelukirjoihin en koskaan erityisemmin innostunut. Suoratoistot katson isolta pöytäkoneen ruudulta, en puhelimesta tai tabletista. Podcastit ja musiikki voivat kaupungilla kulkiessa tulla välillä puhelimen luureistakin.

Tuntuu kuin olisin pikkuhiljaa palaamassa vaarallisilta harharetkiltä terveelliseen elämään. Kyllä tässä vielä addiktiosta tokenen.

Nykynuorten kyvyttömyys lukea kirjoja ja vaikeus keskittyä ovat ilmiselvästi yhteydessä tähän. Koulun vaatima pitkäkestoinen keskittyminen ei voi onnistua, jos on tottunut lyhytkestoiseen hermostuneeseen peliohjelmien nykimiseen ja kännykän alituiseen vilkuilemiseen.

Somehälyn täyttämästä nuoruudesta on vaikea edetä ammatteihin, joissa tarvitaan päivien ja jopa kuukausien intensiivistä keskittymistä ja luovaa ajattelua. Siinä ei riitä, vaikka kuinka notkeasti osaa näppäillä kojeitaan. 

Ellei sitten tekoäly hoida kaikkia tehtäviä ihmisen puolesta.

Miehekästä meininkiä

Olen ihmetellyt, miksi presidenttiehdokkailta ei kysytä heidän kirjallisista mieltymyksistään – ja saman tien muistakin taiteista. Vai eivätkö ne kuulu presidentin tehtäviin tai valtaoikeuksiin? Minua ilahduttaisi tietää, että presidentti lukeekin jotakin.

Kekkonen luki paljon, se tiedetään. Kirjallinen sivistys näkyi ja kuului hänen rehevässä ilmaisussaan. Kirjailijavaimo Sylvillä varmaankin oli vaikutusta asiaan.

Niinistö sai minulta monta sympatiapistettä, kun hän yllättäen ilmestyi julkisuuteen haastattelemaan amerikkalaista Paul Austeria tämän käydessä Suomessa muutama vuosi

sitten. Ja hyvin haastattelikin, oivaltavia ja analyyttisiä kysymyksiä ja keskusteluja. Vaimo on kirjallisuuden ammattilainen. Erinomaisia valintoja sisältävä runoantologia Katso pohjoista taivasta (Otava 2017) on Jenni Haukion toimittama.

Hufvudstadsbladet on sentään valtavirrasta poikkeava kulttuurilehti. Se esitti eilen (3. helmikuuta) presidenttiehdokkaille kysymyksen: ”Vad är din relation till finlandsvensk poesi?”

Kysymys on hyvä, vaikkakin hieman suppea-alainen, mutta se on ymmärrettävä, kun ottaa huomioon lehden kohderyhmän. Ihan tasapuolinen kysymys ei ole, sillä vain toinen ehdokkaista kuuluu itse tuohon kohderyhmään.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Se kohderyhmäläinen ”svarade att hans relation till poesin tyvärr är ganska svag” eikä näin ollen vastannut kysymykseen mitään. Yhden kirjailijan hän kuitenkin mainitsi henkilökohtaiseksi tuttavakseen (Mårten Westö). Tämä ei nyt kuitenkaan pelasta noloa tilannetta, sillä hän ei ole runoilija.

Se ei-kohderyhmäläinen ehdokas onneksi pelasti nolon tilanteen. Hänelle tuttuja olivat Claes Andersson, Tove Jansson ja Märta Tikkanen sekä 70-luvulla ilmestynyt runouteen erikoistunut alakulttuurilehti Fågel Fenix.

Hyvä näin. Tästä(kin) tuli minun arvoasteikollani toiselle ehdokkaalle plussaa ja toiselle miinusta.

Tällaiset runoaiheet eivät taida olla nykyhetken yleiselle mielipiteelle merkitseviä. Nyt menestyvän ehdokasmiehen pitäisi olla karski ja jämerä. Suosiota tulee puheista, joissa toistuu Kova kovaa vasten ja Rautaa ja piikkilankaa rajalle!  Jos ehdokkaalla ei oikeasti ole luonnetta tuollaista suustaan päästellä, pitäisi edes pikkuisen oppia teeskentelemään. Jos ei yhtään yritä, häviää taatusti vaalipelin.

Jossakin katsannossa saattaa olla suoranainen haitta, jos ehdokas tuntee runoja ja loruja. Onhan muillakin henkilökohtaisilla vähemmistösuuntautumisilla ilmeisesti haitallista vaikutusta.

Tällaisessa maailmanajassa meikäläinen runojen ystävä tuntee olevansa aika omituinen olento, kun  huomaa innostuneensa keskustelemaan blogissaan vaikkapa jostakin lyriikan havainnosta (ks. edellisen blogikirjoitukseni kommenttiketju).

Se ei taida olla ollenkaan miehekästä meininkiä.

[jatkuu, ehkä…]

(Elokuvat: 1. Edvin Laine / Väinö Linna: Tuntematon sotilas  -1955  /  Åke Lindman)  ///  2.  Peter Weir: Dead Poets Society -1989  / Kuolleiden runoilijoiden seura  /  Robin Williams)

Sanomalehtikatsaus

Sanomalehteä lukiessa tulee usein tunne, että mieluummin pitäisi lukea kirjaa, jotta aika tulisi käytetyksi hyödyllisemmin.

Tunne jäi kai kytemään alitajuntaan nuoruusvuosilta, jolloin se piti paikkansa. Luin nimittäin iltapäivälehtiä. Sittemmin olen moisesta huonosta tavasta rimpuillut irti, joten enää ei pitäisi olla aihetta kovin voimakkaaseen kriittisyyteen.

Sanomalehteen ei koskaan voi olla täysin tyytyväinen - aina löytyy aihetta moittimiseenkin. Luen päivittäin kahta pääkaupungissa ilmestyvää lehteä, Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia. Niitä pidetään laatulehtinä. Se pitää siltä osin paikkansa, että ne eivät kovin usein sorru joutavanpäiväiseen sensaatiojournalismiin tai repäiseviin klikkiotsikoihin.

Toisaalta niiden asialinjaisuutta voi moittia hampaattomuudesta vallan vahtikoiran tehtävässä. Myönteisiä poikkeuksia kyllä löytyy aina välillä. Molemmissa lehdissä näyttää olevan kykyä tehdä laadukasta tutkivaa journalismia. Kun sellainen skuuppi osuu kohdalleen, siinä on kyllä skandaalin ainekset, mutta ei joutavanpäiväisen skandaalin.

Tänäänkin luin lehtiä monta tuntia. Skuuppeja ei ollut mutta ansiokasta journalismia kyllä. Aloitan lukemisen aina Hbl:sta. Sen kulttuuripalstoja ja kolumneja pidän virkeämpinä kuin HS:n. Tänään luin kiinnostavia laajahkoja juttuja mm. Brysselin kaupunkikävelykohteista, maailman kasvien siemenien turvavarastosta ("frövalvet") ja Helsingin liikennesuunnittelusta. Muutama kiinnostava kirja- ja teatteriesittely löytyi myös.

HS:n aloitan aina takaperin. Ensin sää, televisio ja sarjakuvat. Sitten kuolinilmoitukset, joita sunnuntaisin on paljon. Kai se on ikä, joka on kääntänyt uteliaan ja hieman pelonsekaisen huomion tällaiseen. Nimen lisäksi tulee katsotuksi syntymävuosi. Jatkuvasti joutuu toteamaan, että paljon on ikäisiäni ja nuorempiakin. Tuttuja  löytyy aika usein, tänäänkin eräs ikäiseni naishenkilö, jonka 47 vuotta sitten hetkellisesti tulin tuntemaan. Ja toissapäivänä nekrologi  henkilöstä, jonka kanssa olin hyvinkin paljon tekemisissä lähinnä ammatillisissa asioissa.

Päivän HS sisälsi tavallista enemmän kiinnostavaa. Peruskiinnostavan Usko Siskoa -palstan lisäksi ansiokasta juttua löytyi tekoälystä, kuninkaallisesta protokollasta, rintaliivimyymälästä, Ruotsin akatemian kriisistä ja kirjailija Sara Stridsbergistä, etätyöstä, mormonipojista ja Hilja Pärssisestä.

On päivän HS:ssa kyllä turhanpäiväistäkin aineistoa, kuten näinä päivinä kaikissa tiedotusvälineissä Yleä myöten. Mediataitoiset temppumiehet ovat perustamassa uudenlaista pöhinää politiikkaan luovaa liikettä. Julkisuustyrkkyiset sankarit, jotka tähän asti ovat keränneet suurimmat otsikot lähinnä parisuhdepärjäämisellään, ovat nyt uudistamassa poliittisen venkuloinnin menetelmiä. Porukasta ei puutu muita kuin Tuurin kyläkauppias, jotta epäuskottavuus olisi täydellinen.

Henkilökohtaisesti kiinnostavin oli juttu säveltäjä Toivo Kuulan kuolemasta. Olen ollut väärässä käsityksessä. Olen luullut, että Kuulan kuolema 1918 oli sotatoimien aiheuttama, samoin kuin esim. Maiju Lassilan ja Juhani Siljon. Näin ei ollutkaan, vaan Kuula kuoli sotatoimien jo päätyttyä valkoisten voitonjuhlassa käsistä riistäytyneessä juopottelussa. Lehtijutussa kerrotaan Kuulan ja ampujaksi arvellun jääkärin jälkeläisten kahdenkeskisestä tapaamisesta nyt, 100 vuotta tapahtuman jälkeen..

Kuula on vuosien varrella noussut minua kiinnostavaksi henkilöksi, jonka tuotantoon olen jo pitkään ollut aikeissa perehtyä paremmin. Osaltaan tähän on vaikuttanut usein toistuva vierailuni Vaasaan. Asun siellä paikassa, jonka ikkunasta näkyy Toivo Kuulan muistomerkki (kuva 1). Lähellä sijaitsee myös Tikanojan taidemuseo, jonka nimikkotaiteilija Eemu Myntti on maalannut omaleimaisen muotokuvan Toivo Kuulasta (kuva 2).   

Äly hoi!

Heikkona hetkenä tulee kokeilluksi facebookissa kiertäviä testejä. Ei kannattaisi. Niistä ei toivu.

Yhdestä sain tuloksen, että suurin lahjakkuuteni on musikaalisuus. Ei varmasti ole. Vahvin toidiste päinvastaisesta on viiva laulusta alakoulun todistuksessa. Toisessa testissä sain kaikki oikein testissä, jossa piti tunnistaa kuuluisuuksien naamoja, sellaisia kuin Hitler, Stalin, Mao, Elvis, Lennon, Kennedy, Diana. Oli seassa muutama aivan tuntematonkin, mutta tarjolla olevista vaihtoehdoista onnistuin kai arvaamaan oikean. Testin lopussa sain pistemäärän lisäksi tietää olevani huippuälykäs. - Mikäpä siinä, hyvä että huomasivat. En kuitenkaan jakanut tietoa ympäri facebookia vaan pidin onnen itselläni. "Kell onni on, se onnen kätkeköön", neuvoi Eino Leino. Hänen luulisi tietävän.

Sitten iski trauma. Kaveri oli tehnyt saman testin ja saanut myös täydet pisteet ja saman neroksi julistuksen. Hän jakoi tiedon meille kaikille tiedoksi. Salaa syömmessäin tiesin, että nyt meni mönkään. Tunnen kaverin, ei ole huippuälykäs.

Palasin tekemään testin uudestaan. Nyt vastasin tahallani kaikkiin kysymyksiin väärin. Ja eikös vain koneen henki julistanut minut taas huippuälykkääksi, sillä sain täydet pisteet.

Muistiko kone minut? Huomasiko se huijausyritykseni? Palasin tekemään testin kolmannen kerran mutta nyt eri nimellä. Välttääkseni tunnistetuksi tulemisen vastasin nyt joihinkin kysymyksiin oikein ja joihinkin väärin. Mitä sanoi nyt kone? - Ei muuta kuin edelleen olen huippuälykäs ja kaikki oikein. Nyt oli uskottava.

Lapsena tein lastenlehdistä kaikenlaisia kuva-arvoituksia. Muistikuvani mukaan ne olivat kovin helppoja. Nero siinäkin puuhassa? Alla näyte. Siinä on kaksi kuva-arvoitusta, viiva välissä. Blogin lukijat voivat kokeilla. Kerron oikeat vastaukset seuraavassa kirjoituksessa. (Kuva-arvoituksen lähdeviite on jäänyt merkitsemättä muistiin. Ilmeisen vanha kuitenkin suttuisuudesta päätellen).

Välillä eteen sattuu toivottomia tehtäviä. Niin äskenkin. Kysyttiin, montako jalkaa on kolmella koiralla ja yhdellä kissalla.

Mikä tuossa nyt on? Tietysti 16 jalkaa.

Mutta sitten epäluuloinen mieli alkoi epäillä kompaa. Ehkä vastaus onkin neljä jalkaa. Jokaisella erikseen, ei yhteensä.

Lunttasin vastauksen. Se kuului: 12 jalkaa.

Miten niin? Äly hoi, älä jätä!

Polleata poikaa

Ei niihin osaa varautua. Aina ne tulevat yllättäen.

Saattaa mennä pitkiä aikoja, ettei kukaan kehu. Sitten yhtäkkiä saa kahdet kehut peräkkäin.

Ensin kyselin entisen työpaikkani kuulumisia. Sain kuulla, että ilmapiiri on käynyt kireäksi. Uusi pomo painaa päälle. Turhanaikaista hyppyyttämistä, luottamuksen puutetta, kyttäilyä.

- Ennen oli kaikki paremmin.

Se oli kehu. Hän tarkoitti minua, sitä aikaa jolloin minä olin vielä vaikuttamassa asioihin. Ihan noin luottamuksellisesti, meidän kesken sanottuna.

***

Vähän myöhemmin sain luettavakseni naistenlehden. Siinä oli kiiltävällä paperilla värikuvien kera tutun näyttelijän haastattelu. Tavanomaisen naistenlehtilätinän keskellä hän yhtäkkiä mainitsee minut, ei nimeltä mutta tunnistettavasti. Viitisentoista vuotta sitten minä olin ollut se, joka innosti hänet Teatterikorkeakoulun pääsykokeeseen. 

Myönnän, muistan. En silloin mitenkään osannut arvata, että satunnaisella harrastajateatteriesityksen jälkeisellä rupattelulla olisi niin ratkaiseva vaikutus nuoren ihmisen elämään.  Jotenkin tuntui, etten ansainnut tätä kehua. Kiitin kuitenkin facebookissa huomionosoituksesta.

Kun näin ylenpalttinen kehujen aalto oli ylleni vyörynyt, tuntui, että minun on vuorostani jatkettava samassa sävyssä. Ensimmäiseksi kehuin ravintola Mezopotamyan herkullisen lounasbuffetin. Kyllä oli kokki polleata poikaa. Ihan niin kuin minäkin.

Tätä on syytä jatkaa.

Kaiken se tietää?

Kun Bertolt Brecht kehotti, että "ota selvää, sinun täytyy tietää kaikki", hän ei tarkoittanut Google-hakua. Minulle se nykyisin aika usein tarkoittaa juuri sitä.

Kaikki vanhat ensyklopediat olen poistanut käytöstä. Tarjosin niitä aikoinaan divareihin, mutta eivät ne tietenkään kelvanneet. Onneksi niille kuitenkin löytyi uusi koti vanhusten palvelutalon kirjahyllystä. Siellä asukkaat eivät olleet vielä laajamittaisesti siirtyneet digitaaliseen tiedonhakuun.

On minulla tietenkin tallella ja käytössä erikoisalojen laajoja tietosanakirjoja, kuten Kansojen kirjallisuus 1 - 12 ja Otavan iso musiikkitietosanakirja 1 - 5, mutta ne ovat eri asia kuin kaikkien alojen yleistietosanakirjat. Niitä ei Google korvaa.

Netistä löytää hämmästyttävän laajamittaisia tietokantoja. Minulla on runsaassa käytössä esim. IMDb, International Movie Database, jossa on yksityiskohtaiset tiedot maailman kaikista elokuvista, ohjaajista, näyttelijöistä ja muista tekijöistä tarkasti ristiin linkitettynä, niin että kaiken kuviteltavissa olevan tiedon löytää heti. Mikään paperille painettu teos ei ikimaailmassa olisi päässyt lähellekään tällaista täydellisyyttä.

Katsoin uteliaisuuttani pitkästä aikaa, mitä Google tietää minusta itsestäni. Onko se pysynyt mukana ajan riennossa?

On se pysynyt. Kaikenlaista se tietää ja huomaa. Senkin se on huomannut, että joulun alla kirjoitin lehteen nekrologin. Ja että liityin jäseneksi erääseen kirjallisuusaiheiseen yhdistykseen. Kaiken se tietää! 

Onkohan se ihan todellisesti ja pysyvästi "astunut johtoon", niin kuin Brecht laulussaan neuvoo?

Ainakin johtoon astumista internet ja (epä)sosiaalinen media on selvästi edesauttanut, kuten maailmalta näemme. Mutta kumpaa se on oikeasti lisännyt, tietoa vai luuloa?

Älä usko kuulopuheisiin

Elämme totuuden jälkeistä aikaa (post-truth politics), lehdessä kerrottiin. Varsinkin Yhdysvalloissa eletään näin presidentinvaalien alla. Vaikuttaa uskottavalta väitteeltä.

Kyllä se leviää meillekin. Onhan jo kaksi suomalaista veljespuoluetta lähettänyt valtuuskunnan Amerikkaan hakemaan mallia menestyskampanjan rakentamiseen.

Eletään totuuden jälkeistä aikaa kyllä Suomessakin, sen olen voinut aivan itse todeta. Sillä saavutetaan menestystä paremmin. Kreationismi näyttää vetävämmältä kuin evoluutioteoria. Homeopatia näyttää vetävämmältä kuin ns. koululääketiede. Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää pätevämmältä kuin yliopisto.

Olen minäkin altistunut. Entisessä työpaikassani oli taipumusta mm. rokotuskielteisyyteen. Kovaa vänkäystä käytiin. Kiivas vähemmistö ei suostunut rokotuksiin, vähemmän kiivas enemmistö suostui, minä mukaan lukien.

Lapsena tunsin kaivonkatsojan. Pajuvitsa kädessään hän kulki pitkin pöheikköä ja näytti, mihin kannatti kaivaa kaivo. Siihen se kaivettiin. Vettä riitti, tyytyväisiä oltiin.

Äitini haki kolmiraajahalvauksensa jälkeen apua henkiparantajalta. Tuttavani haki hoitoa korvakynttilästä. Äskettäin poliitikko kertoi televisiossa, että lepakot räjähtelevät tuulivoimaloiden ympäristössä. Kannattamiensa ydinvoimaloiden turvallisuudesta hän ei maininnut mitään eikä hidas toimittaja hoksannut kysyä. Miten esim. Fukushima?

"Älä usko kuulopuheisiin", ohjeisti meitä jo Bertolt Brecht. Se on hyvä ohje, mutta jatko menee vaikeaksi. "Sinun täytyy tietää kaikki"  /  "mitä itse et tiedä, sitä et tiedä" /  "ota selvää".

Ei se noin voi mennä. En minä voi kaikkea tietää tai ottaa selvää. Pitäähän asiantuntijoihin luottaa. Pitää vain osata tunnistaa asiantuntijat. Eikä se ole kovin vaikeaa.

Toisaalta ei tiede ole voinut kaikkea tutkia.

Viime kesänä sain kesänaapurilta kuulla ohjeen. Tämä oli siis sitä otsikon tarkoittamaa kuulopuhetta.

Sen mukaan käymälästä kärpäset kaikkoavat, jos maalaa käymälän seinät ja katon kauttaaltaan sinisiksi. Pitäisikö uskoa? Kävin katsomassa naapurin sinistä käymälää. Ei siellä kärpäsiä ollut. Minun maalaamattomassa käymälässäni on. Toisaalta en tiedä, josko naapuri olisi vaikka ruiskuttanut Raidia käymäläänsä.

Rohkenen epäillä, että tieteellistä tutkimusta sinisen värin vaikutuksesta kompostikäymälöiden kärpäsmäärään ei ole olemassa. Luottaisinko kuulopuheeseen. Kokeilisinko ensi kesänä?

Taidan pysyä skeptikkona tässäkin asiassa.

Taas meitä järkytetään

Taas meitä järkytetään.

Ikiaikaisen turvallinen luterilainen maailmankuvamme uhkaa luhistua. Syyllinen on tietysti taas se sama kuin aina, peruskoulu. Nyt siellä puuhataan lapsille tasa-arvoa ja neutraalia sukupuolitietoisuutta.

Haiskahtaa poliittiselta feminismiltä. Sitä kammotkaamme! Ja kansa kammoaakin, on kuulunut raivokasta vastustusta. Siihen ovat reagoineet jopa sellaiset, joita mikään ei ole tuntunut järkyttävän, ei kasvava rasismi, ei edes ääriliikkeiden väkivalta. Nyt löytyi asia, joka ei enää jättänyt kylmäksi. Netti paukkuu raivokkaasta vastustuksesta.

=   =   =  

Edellä yritän käyttää vaikeaa tyylikeinoa nimeltä ironia. (Tämän infon suuntaan blogin satunnaisille lukijoille, vakituiset lukijat huomaavat se kyllä itsekin.)

En järkyty tasa-arvopyrkimyksistä. En edes ole luterilainen. Olin kyllä lapsuuteni ja nuoruuteni, rippikoulunkin kävin mutta sitten lopetin. Olen sekulaari.

Olen aikuisiällä nähnyt läheltä traagisia tapauksia, joissa kyse on juuri tästä, poikkeavista sukupuoli-identiteeteistä. Pidän hyvänä tavoitteena, että peruskoulu pyrkii tässäkin asiassa pääsemään tilaan, jossa ketään ei leimata omituiseksi henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Pintataso on jo aikoja sitten saavutettu, enää ei ole tyttöjen lankakäsityötä ja poikien puukäsityötä. Mutta tämän lisäksi on vielä muutakin.

Kuvassa luterilaista naisia ja nuoria koskevaa sukupuoli- ja tasa-arvo-oppia. En ole huomannut, että kansankirkko olisi tällaisesta irtiottoakaan tehnyt. 72,9 % kansasta kuuluu Martti Lutherin nimeä kantavaan ja uskontunnustuksen sisältävään järjestöön.

Myönnän, että tässä kärjistän asiaa. Ihan tahallani. Mistä lienen mallin ottanut?

Peilistä katsoen

"Tunne itsesi", kuuluu vanha kreikkalainen aforismi. Se on kirjoitettu Delfoin temppeliin.

Voisin tietenkin kirjoittaa lauseen tähän myös alkukielisin aakkosin. En kuitenkaan tee niin, sillä arvelen että epäilisitte minun leikanneen ja liimanneen sanat siihen Wikipediasta oppineisuuttani korostamaan. Arvelen, että ette pidä minua niin oppineena, että osaisin muinaiskreikkaa.

Epäilyksenne osuisi nolostuttavasti täysin oikeaan. Näin hyvin luulen tuntevani teidät, arvoisat blogini lukijat.

Itsensä tunteminen sen sijaan on vaikeampi laji. Olen tehnyt testejä, jotta oppisin. Sopivia testejä on onneksi tarjolla, varsinkin Facebookissa. 10 - 15  kysymyksen sarjoilla pyritään selvittämään vastaajan sisimmän olemuksen piirteitä. Tässä raportti tuloksista.

1. Mikä antiikin jumalista olisin. Vastaus: Hermes.

2. Mikä on luonteesi todellinen väri: Sininen.

3. Mitkä ovat luonteesi kaksi tuntematonta ominaisuutta? Vilpittömyys ja sitkeys.

4. Mitä piirrettä ihmiset arvostavat sinussa?  Syvällinen ajattelija.

5. Kuinka neuroottinen olet?  5 %.

6. Keneltä filmitähdeltä näytät 80-vuotiaana? Sean Connerylta

7. Miltä aikakaudelta olet kotoisin? Renessanssi.

8. Mikä ammattisi olisi pitänyt olla? Kirjailija.

Tähän asti kaikki hyväksyttäviä ja jopa mieltä nostattavia tuloksia. Neuroottisuusprosentista olen erityisen ilahtunut. Odotin huonompaa tulosta, sillä minulla on fobioita, kuten olen aiemmin blogissa maininnut. Ja vähän on taipumusta kynsien pureskeluunkin.

Mutta sitten alkoi tulla ikäviä yllätyksiä.

10. Mikä eläin asuu sielussasi?  Viisas pöllö.

Sinänsä ihan imarteleva tulos. Olisin kuitenkin halunnut olla kanarialintu.

11. Mikä Muumi-kirjojen hahmo olet?  Mörkö.

Voi voi. Tämä masentaa. Olin etukäteen varma, että olisin Muumipappa. Tein testin uudestaan ja muuttelin vastauksiani, mutta ei auttanut.

12. Missä aivosi ovat erityisen lahjakkaat?  Musikaalisuudessa.

Tämä oli tyrmäävä testitulos. Olin luullut aivan päinvastaista. Kansakoulun laulukokeesta en selvinnyt enkä päässyt kuoroon. Todistukseen jäi pysyväksi arvosanaksi viiva. Sen koommin en ole laulanut enkä soittanut. Kuunnellut kyllä.

Pitäisikö uskoa? Goethen sanoin jään tätä mietttimään:

Täss´ oon nyt, hupsu, alla päin,

en viisaampi oo entistäin.

Kuin kalat parketilla

[jatkuu]

En malta olla jatkamatta kielikompurointien tarkastelua. Aineksia kyllä riittää, sillä olen määrätietoisesti kerännyt näytteitä vuosikymmenet. Suomen kuvalehden Jyviä ja akanoita -palsta on ollut ehtymättömin ilon tuottaja.

Hykerryttävimmät tapaukset ovat mielestäni ojaan ajaneet kielikuvat, juuri sellaiset kuin edellisessä kirjoituksessani mainitut pääministerin veneen tappi tai päätoimittajan köli vedenpinnan yläpuolella. Kovalla yrittämisellä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkimisellä kielikuvasta voi tulla aivan hurmaavan pöhkö. Mitä sanotte seuraavista? 

"Santalahdet asustivat monikerroksista taloaan Braunsfeldtissä ja tulivat vähitellen osaksi Kölnin sosieteettia. He luistelivat kuin kalat kiiltävimmälläkin parketilla." 

"Kolesteroolikellot kalkattivat raivokkaasti, kun nostalgiseen hurmioon antautunut meikäläisen suu kieriskeli nautinnoissa." 

"Niin siinä jälleen kävi, että juuri kun olimme nuolaisemassa ennen kuin tipahtaa, tipahti pettymyksen pommi, joka maistui karvaalta kielellä."

 Joskus yksikin sana riittää. Jos sana on saanut yleisessä kielenkäytössä kuvallisen erityismerkityksen, sen käyttö tavallisessa merkityksessään tuo lukijalle kovin outoja mielleyhtymiä. 

"Susiparin tappolupa Sotkamoon"  

"Viikatemies vankilaan Orimattilassa. Poliisien saavuttua miestä rauhoittamaan tämä kävi poliisien päälle puutarhaviikatetta käyttäen." 

"Niin että metsään ja sieneen tällaisena syksynä! Mikä onkaan komeampaa näin syksyllä kuin päättää päivänsä limanuljaskasopalla."

Joskus Jyviin ja akanoihin on eksynyt tapauksia, joista ei oikein tiedä, ovatko ne kielen lipsahduksia vai kirjoittajan taidon osoituksia. Palstan luonne viittaisi lähtökohtaisesti lipsahdukseen, mutta toisinkin voi ajatella.  Sellainen on mielestäni mm. seuraava otsikko, jossa siinäkin on kyse yhden sanan erityismerkityksestä. 

"Purjevene tuuliajolla - mies seilissä"

 Ammattikirjoittajilta voi vaatia kirkasta ajattelua. Lukijan pitäisi ymmärtää viesti. Aina se ei onnistu. Havainnollista viranomaiskieli ei ole, siinä maistuu byrokratia. Kielikuvilla ei ole sijaa. Tällaista siitä sitten tulee. 

"Kokeiluvaiheessa asukaspysäköintioikeudesta ei peritä muuta maksua kuin kaupungin viranomaisten toimituskirjoista perittävistä lunastuksista koskevan päätöksen mukainen lunastus asukaslunastuksesta." 

"Takaa tullut himankalainen mies törmäsi henkilöautolla pakettiautoon, joka törmäyksen voimasta ajautui tien luiskaan. Takaa tullut parkanolainen auto törmäsi himankalaiseen ja samaan jonoon ajoi vielä kauhavalainen auto, joka sysäsi parkanolaisen auton tieltä ja törmäsi himankalaiseen. Rytäkässä loukkaantuivat himankalaisessa olleet kaksi henkilöä ja ikaalislaisen pakettiauton kuljettaja."

 Mieluummin luen kyllä noita kielikuvakompurointeja kuin kireää pykäläproosaa. Loppuun taas näytteitä menneen vuosituhannen Jyvistä ja akanoista.

Tuhmien poikien lehti

Ajankohtainen Kakkonen lähetti tiistaina muisto-ohjelman konkurssiin menneelle printtimedian vähemmän arvostetulle edustajalle, Jallu-lehdelle. Ohjelma aiheutti ristiriitaisten tunteiden täyttämiä muistikuvia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin, että en ole ollut tekemisissä tämän julkaisun kanssa. Olen minä. Aktiivisin kausi sattui 1960-luvun puolivälin paikkeille. Olin silloin noin 15-vuotias. Rohkenen väittää, että niinä aikoina huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista miehistä oppi tuntemaan lehden, tosin aika yksinäisissä ja syrjään vetäytyneissä oloissa. Myöhempinä ikävuosina yhteys katkesi, tosin näkihän sen kansikuvan joka kerta R-kioskilla käydessään, jos sattui kääntämään katseen ylähyllyn suuntaan.

Ensikosketukseni lehteen muistan tarkasti. Äiti vei minut parturiin, olin varmaankin alakouluikäinen. Äiti lähti omille asioilleen, minä jäin odottamaan vuoroani. Odotuspenkin vieressä oli lehtiä, otin siitä päällimmäisen. Parturitäti kuitenkin nappasi minulta lehden pois. Jäin ihmettelemään, ja lehden nimi painui muistiini.

Keskikoulun loppupuolella lehteä alkoi näkyä koulussa. Sitä vaihdettiin. Jostakin niitä vaan ilmestyi. Varsinkin luokkatoverini Jorma H:n varasto vaikutti runsaalta. Oli hänellä rankempiakin lehtiä, ruotsin- ja tanskankielisiä. Hänellä oli isoveli, joka oli muuttanut töihin Ruotsiin Volvon tehtaille Göteborgiin.

Tätä kautta tarjoutui poikaporukoille vahva pohja keskustella omista kokemuksistamme lehtien erityisosaamisalueilla.

Olen blogissani usein maininnut, että minun kesäkotini aitan ullakolla on valtaisat kasat vanhoja lehtiä. Minulla on kesäisin tapana selailla niitä. Kasoista löytyi myös kaksi Jallua, molemmat vuodelta 1962. Tässä näkyvät kuvat ovat niistä. En tiedä, mistä lehdet ovat aitan ullakolle tulleet. Minä itse taidan olla epäilysten ulkopuolella, sillä olen lehtien ilmestyessä ollut 11-vuotias. 

Luin jutut tarkasti ja skannasin kuvia talteen. Olivat ne aika reppanoita lehtiä. Kansikuva kertoo koko lehden tyylilajin. Paljas pinta jää siihen, että on hieman avoimia kaula-aukkoja. On maalattuja töröhuulia, pörröisiä tukkalaitteita, hieman polven yläpuolelle ulottuvia kolttuja. "Tosikertomuksissa" annetaan ymmärtää, että joku alkoi huohottaa. Näyttävintä kuvaa tarjosi näyttelijä Liana Kaarina, joka kirmaili bikineissä rannalla.

Ja sitten oli vielä drinkkien sekoitusreseptejä, Jallu-vaarin kommentteja lukijoiden kysymyksiin ja julkkisjuoruja. Tammikuun numerossa julkkiksia oli tarkkailtu mm. Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kovin kesyä kamaa, täytyy todeta.

Kevyet mullat kuolleelle lehdelle. En jää kaipaamaan, mutta muistoja ei voi estää. Lehden toimialaan liittyy vakavia ongelmia, sen ymmärrän nyt, aikamiehenä, en koulupoikana. En kuitenkaan nosta niitä tässä esiin, mutta se ei tarkoita väheksymistä.

Makeaa mahan täydeltä

Mummo joi aikoinaan kahvinsa niin että kaatoi sen ensin kupista tassille ja imi siitä suuhunsa sokeripalan läpi. Sokeripalaa hän piti etuhampaittensa välissä. Kun se suli, hän otti heti uuden. Aikamoinen määrä paloja kului. - Tämä oli vanhan kansan vallitseva tapa.

Mummon veli oli pihassa leikkivien lasten mielestä mukava ukkeli, sillä hänellä oli aina tarjottavaa. - Suu makkeeks, hän sanoi ja ojensi otettavaksi sokeripaloja suoraan kilon paketista.

Siihen aikaan - sodan jälkeen - sokeri oli ylellisyystuote, jota oli säännöstelty. Sellaiseen syntyy tietysti himo. Meillä kotonakin kerättiin suuret määrät marjoja ja niistä tehtäviin mehuihin ja hilloihin kaadettiin pakettikaupalla sokeria. Lapsia oikein hemmoteltiin makeilla tuotteilla. Se oli kauan kaivattua hyvinvointia.

Muistan kyllä, että sokerista varoiteltiin koulussa, sillä se on paha hampaille. Myöhemmin olen tullut ymmärtämään, että se on paha myös painolle. Juuri siitä syystä olen jättänyt sokerin pois melkein kaikesta.

Olen lukioikäisenä ollut yhden kesäloman työharjoittelussa Gotlannissa sokerijuurikkaita harventamassa. Se oli kovin rankkaa ja rasittavaa työtä. Pellolla tuli ajatelleeksi, että onko kaikki tämä vaiva sen arvoista, että kahviin saadaan niitä sokeripaloja. Toisaalta lukiolainen sai siitä kaipaamaansa taskurahaa. Taksa oli 15 kruunua kilometri.

En pistä kahviin yhtään palaa. En syö makeisia, en juo limsaa enkä mehuja, en syö hilloja, muroja, kakkuja, keksejä, munkkeja enkä muitakaan makeita leivonnaisia. Hampaat ovatkin pysyneet kunnossa mutta pano ei. Yksi heikko kohta tiukassa linjassani on: jäätelö.

Nyt viime päivinä olen lukenut joka puolelta varoituksia, että sokeri on epäterveellistä muutenkin kuin hampaiden ja painon kannalta. Maailmanlaajuisen suosituksen mukaan sokerin käyttö pitäisi rajoittaa 25 grammaan päivässä. Se on puolet vähemmän kuin aikaisempi suositus. Määrä täyttyy jo kuudesta teelusikallisesta päivässä.

Kuuliaisena ohjeiden noudattajana tutkin heti eri ruoka-aineiden sokerimääriä saadakseni selville, olenko pysynyt uusien suositusten mukaisissa määrissä. Jäätelö on paha, samoin yllätyksekseni aamiaisjogurtti. Mutta kun muuta ei ole, uskoakseni asia on suunnilleen kohdallaan.

Nykyisin kaikki nämä sokeroidut aamiaismurot ja Coca-Colat ja muut raksut ja naksut ovat leimallinen osa amerikkalaista elämänmuotoa, joka on vauhdikkaasti leviämässä kaikkialle. Sota-aikainen kuvakin sen kertoo. 

Trendikäs mies

Luin lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.

Minä en ole koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.

Partani ei ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki. Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset kädessä.

Minulla on aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt tykkäsivät.  Yhdelläkään opettajalla ei ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi käyttämättä.

Jos parta nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon. Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.

Nyt en oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa. Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.

Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.

Sopimaton pukeutuminen

Nuorta pääministeriämme on moitittu liian rennosta käyttäytymisestä ja epämuodollisesta pukeutumisesta. Kesällä hän saapui johonkin tilaisuuteen polkupyörällä polvihousuissa. Eihän sellainen ole pääministerin arvovallalle sopivaa.

Minä en tällaisesta erityisemmin osaa järkyttyä. Muita kritiikin aiheita minulla kyllä olisi, mutta ne eivät kuulu tämän kirjoituksen piiriin. Kulkekoon vaikka uimahousuissa. Jos polvihousupoliitikko saa erilaisuudellaan suuren äänisaaliin, niin mikäpä siinä. Vastapainoksi poliittiset linjanvedot näyttävät karkottavan äänestäjiä sekä ministeriltä itseltään että varsinkin hänen puolueeltaan. Sitä pidän paljon tärkeämpänä. Siinä ei näytä auttavan edes möreämmällä äänellä puhuminen.

Muodollisesta pukeutumiskoodista poikkeaminen voi olla joskus tehokastakin. Esimerkin muistan omilta kouluajoiltani. Opettajan odotetaan pukeutuvan asiallisesti ja välittömästi.

Naisopettajan tuli olla keski-ikäinen, tarmokkaan oloinen, huoliteltu, siisti, korkeintaan kevyesti meikattu, aina samanlainen kampaus, päässä silmälasit, joiden kehykset olivat kalliin näköiset. Poikkeus sallittiin nuorelle kuvaamataidon opettajalle, jolla sai olla Marimekkoa, sillä siitä tuli tyttömäinen vaikutelma.

Miesmaikalla piti olla hieman nuhjuinen teryleenipuku, kravatti kaulassa, hilsettä olkapäillä ja ruskea nahkasalkku kädessä. Poikkeuksia sallittiin kaksi. Jumppamaikka sai olla verryttelypuvussa, musiikin nuori sijainen sai kulkea farkuissa ja villapaidassa ja hänellä sai olla liian pitkä tulla.

Mitä tapahtuikaan, kun opettaja poikkesi tästä yleiskaavasta? Muistiini on jäänyt, kun 60-luvun lopussa lukiossa luokan eteen ilmestyi vuoden ajaksi englannin sijainen. Ulla-opettaja oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän oli omaksunut aikakauden kaikki parhaat nuoren naisen pukeutumismallit, minihame, kireä t-paita, monipuolista hippi-imagoa. Käsiteltäviin teksteihin alkoi ilmestyä oppikirjan rinnalle myös aikakauden lauluja: Hair-musikaalia, Jefferson Airplanea, Beatlesia. Johan alkoi opiskelu maistua, minulla niin kuin monella muullakin pojalla. Varmaan tytöilläkin.

Vuosi kului, mutta Ulla-opettaja ei enää tullut. Tuli uusi keski-ikäinen, siisti, huoliteltu, kevyesti meikattu, jolla oli kalliin näköiset silmälasin kehykset. En tiedä, johtuiko Ulla-opettajan katoaminen hänen pukeutumisestaan. Ainakaan opiskelussa saavutetun  edistymisen puutteesta se ei voinut johtua.

Minä olen pukeutumiskoodiltani vähän kuin Kreikan uusi pääministeri: en mielelläni käytä kravattia. Joskus takavuosina käytin. Virka vaati. En pitänyt tarpeellisena rimpuilla vastaan. Ei se mielestäni ole tarpeellista tähänkään suuntaan. Frakkiinkin olen aivan suosiolla pukeutunut.

Kuvassa asiallisen pukeutumisen ongelmatilanne elokuvassa "Äl yli päästä perhanaa" (Ohjaus Matti Kassila 1968,  kuvassa Toivo Mäkelä ja Maija Karhi).

Huilaamisen synti

Hufvudstadsbladet kirjoitti taannoin näkemyksellisen esseen nukkumisesta julkisella paikalla. Me kaikki tiedämme, että se ei ole sallittua. Jos päättäisin ottaa torkut vaikkapa kauppakeskuksen penkillä, kohta tulisi paikalle tunne-elämänsä kovettanut vartijanuorukainen ja komentaisi minut liikkeelle. Ei auttaisi argumentointi hetkellisestä uupumuksesta, jonka poistamiseksi olen levolle laskeutunut, jotta jaksaisin kohta taas jatkaa kulutuskäyttäytymistä kauppakeskuksen toivomalla tavalla. Ei käy. Viesti on, että suoritapa ostoksesi ja häivy.

Tämä tuli taas kerran mieleeni, kun lauantairuuhkassa tallustelin Kannelmäen maankuulun ostoshelvetin kilometrin mittaista käytävää. Tarkoitukseni oli ostaa sellaiset kengät, joissa on piikit pohjassa. Piikkikenkien tarve on viime aikoina tullut hyvin ajankohtaiseksi, sillä Helsinki muuttui tappavan liukkaaksi. Pelkään kaatumista. Vaellus käytävillä alkoi väsyttää. Halusin lepuuttaa jalkojani.

Miksi ei voi olla enemmän ja parempia lepopaikkoja? Jopa sellaisia, joissa voisi ottaa torkut?

On kai niin, että kauppakeskuksen kieromielinen omistaja on kieltänyt suunnittelijaa tarjoamasta tuoleja tai divaaneja turhille lepäilijöille. Markkinatalous toimii niin, että työaikana tehdään hullun lailla töitä ja sitten lauantai-iltapäivällä muututaan asiakkaaksi, joka ostaa hullun lailla tavaroita. Eikä hyvä asiakas lepää. Hän ostaa ja seisoo kassajonossa. Hän ei sulje silmiään eikä anna ajatustensa vaeltaa galaksien syvyyksissä. Ainoa kauppakeskuksessa sallittu ruumiillisen tarpeen ilmainen tyydyttäminen on vessassa käynti. Siihenkin on kovin vähän ja kovin epämukaviksi suunniteltuja toteuttamispaikkoja.

Torkkumisen vastainen ilmapiiri on vienyt jopa niin pitkälle, että joissakin paikoissa vierekkäisten tuolien väliin tungetaan esteitä, jotta kahdelle vierekkäiselle tuolille ei varmasti voi päästä pitkälleen.

Niinpä kävi, että ostoshelvetti jäi vaille minun rahojani. Apteekista ostin nuhasuihketta ja kirjakaupasta runokirjan. Mutta ne piikkipohjaiset tossut jäivät ostamatta. Lähdin pois, sillä halusin istumaan. Bussissa saa istua eikä tule tunne-elämäänsä kovettanutta vartijanuorukaista komentelemaan.

Hyviä neuvoja halvalla

Sain nuorelta opiskelijatytöltä pyynnön. Hän halusi kysellä minulta tietoja opinnäytettään varten. Hän oli löytänyt arkistosta muinaisen pro graduni ja huomannut, että hänen oma suunnitelmansa liittyy läheisesti samaan aiheeseen.

Mikäpä siinä, kyllä se minulle sopii. Ainoa ongelma on, etten oikein enää muista tutkielmani sisältöä. Siitä on sentään 35 vuotta. Kaivoin työn esiin ja selailin sitä. Se tuntui vieraalta. Alkoi epäilyttää, osaanko mitään vinkkejä antaa. Niukaksi taitaa jäädä.

Hetken kuitenkin ehti tuntua, että minua lähestytään asiantuntijana. Siihen rooliin kai moni muukin on joutunut opiskelutaustansa vuoksi. Lehdistä saa kaiken aikaa lukea juristien lakiohjeita, taloustieteilijöiden sijoitusohjeita, lääkäripalstoja, kuntoiluohjeita, ravinto-ohjeita, rakentamisneuvoja. On flirttiohjetta, laihdutusniksiä ja seksiohjetta. Asiantuntijoita tai asiantuntijaa esittäviä löytyy joka lähtöön.

Minun lapsuuteni kiinnostavin neuvontapalsta oli Eeva-lehden Leelian lepotuoli. Äitini tilasi Eevaa vuosikaudet. Leelian palsta ei ollut ollenkaan lapsille tarkoitettu. Sen vuoksi jouduin lukemaan sitä hieman salaa. Palsta tarjosi jonkinlaisen salaisen väylän aikuisten maailmaan. Siinä tuntui kielletyn hedelmän maku. Kaikkea ei voinut ymmärtää, mutta tarpeeksi kuitenkin, jotta avautui näköala johonkin sellaiseen, mikä herätti uteliaisuutta.

Tämä oli siis aikaa ennen murrosikää. Murrosiästä eteenpäin kiinnostus suuntautui aivan toisenlaisiin lehtiin. Salassa vanhemmilta nekin piti lukea.

Minulla on kesäkotini aitan ullakolla isot kasat aikakauslehtiä 1950 - 60-luvuilta. Olen niitä ahkerasti selaillut. Ne ovat monin osin kiehtovaa luettavaa, kiehtovampaa kuin uudet lehdet. Leelian palstojen viehätys on muuttunut toisenlaiseksi, mutta kyllä niitä vieläkin kiinnostuneena silmäilee. Arvelen, että tämä on tuttu palsta suurelle osalle naispuolista sukupolveani.

Kuvassa on näyte Eeva-lehdestä nro 11 / 1956.

Kahdeksan pistettä

Hesari viihteellistää itseään. Muutama päivä sitten (11. tammikuuta) saimme eteemme tunnistustehtävän. Oli valokuvia "tunnetuista" henkilöistä ja ohikulkijoilta kysyttiin, keitä kuvien henkilöt ovat.

Mikäpä siinä. Viihde virkistää. Ehkä se myös tuo lehdelle lisää tilaajia. En olisi kuitenkaan siitä ihan varma, kun kyseessä on laatulehtenä itseään markkinoiva Helsingin Sanomat. Iltapäivälehteen tällainen sopisi paremmin, kun ei olisi laadusta tarkkaa.

Kaikenlaisille houkutuksille ja viettelyksille altis kun olen, minäkin vilkaisin kuvia. Erityisesti houkutuskoukun aiheutti kuvasarjan ensimmäinen hahmo. Siinä komeili laulaja-runoilija, jota arvostan kovasti. Minun sukupolveni syttyi laajasti tämän artistin tuotannosta. Yksi piste minulle tunnistamisesta. Näinkö helppo testi?

Ei ihan niin helppo. Heti kakkosena oli kaunis nuori nainen, mutta minulle aivan vieras. Siitä eteenpäin katse havaitsi ensivilkaisulla muutaman itsestään selvän tutun. Nelosena vanha presidentti, kuutosena lapsuuteni TV-julkkis, seitsemäntenä kansallissankariksi 1970-luvulla noussut juoksija, yhdeksäntenä laulaja, jota ei kai kukaan suomalainen voi olla tunnistamatta, piti hänestä tai ei.

Tähän mennessä viisi pistettä.

Tästä eteenpäin on vaikeampaa. Numero kymmenen on tuttu naama, jota on hehkutettu jokaisessa mediassa. Laulaja josta muistan vain pseudonyymin. Kuuntelin joskus radiosta jotain hänen esittämäänsä mutta ei tehnyt vaikutusta. Kahdeksikon muistan paremmin. Facebookin linkki vei katsomaan hänen hauskoja esityksiään. Kolmosen tiedän jääkiekkoilijaksi, joka teki ihmevempulatempun. Nimi palasi mieleen, kun hetken tuumailin.

Tähän mennessä kahdeksan pistettä.

Mutta sitten numero viisi. Ei harmainta (eikä muunkaan väristä) hajua. Taas nuori kaunis nainen, niin kuin kakkonenkin. Olenko hukannut kiinnostukseni kohteista nuoret naiset?  En kokonaan, sillä tunnistinhan kahdeksikon. Mutta kyllä tässä on heikko kohtani.

Kahdeksan pistettä, ei heru enempää. Aika hyvä yleissivistys.

Vai onko? Tällainenko on Hesarin käsitys yleissivistyksestä? Seitsemän viihdeihmistä, kaksi urheilijaa, yksi poliitikko.

Missä ovat kirjailijat? Elokuvaohjaajat? Kapellimestarit ja säveltäjät? Muut taiteilijat? Filosofit? Tiedeihmiset?

Erityistä huomiota kiinnittää se, että nuorista vastaajista sata prosenttia tunnisti naaman numero 10, nolla prosenttia naaman numero 7. Jotenkin omituinen asetelma, minun mielestäni. Mutta minä en olekaan aivan nuori.

(Helsingin Sanomat 11.01.2015) 

Väärässä porukassa?

Naapuri alakerrasta poikkesi kysymässä, vieläkö itsepäisesti jatkan tipatonta marraskuutani. Enkö voisi pitää yhden illan tauon, sillä hän oli käynyt risteilyllä Virossa ja tuonut tuliaisia.

Itsepäisesti jatkan. En pidä taukoa. Jäi insinööri vaille kaljakaveria.

Puheeksi tuli politiikka, niin kuin tämän Tarmo Yli-Työsteistölän kanssa aina. Tuli puheeksi huomisen, perjantain, tärkeä äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tarmo yllätti: hän kertoi, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan. Menkööt naimisiin hänen puolestaan. Tarmo onkin siis suvaitsevainen mies!

Kysyin, eikö hän lähtisi mukaan perjantain mielenosoitukseen Eduskuntatalon edessä.

Minä lähden, minähän olen Vietnamin sodan veteraani mielenosoitustouhussa. Meitä on työpaikalta lähdössä pieni joukkue. Asia on minulle tärkeä, sillä tuttavapiiriini sattuu kuulumaan varsin paljon ihmisiä, joita laki henkilökohtaisesti koskisi. On lähisukulaisia, on hyviä kavereita, työtovereita; miespareja, naispareja, nuoria ja vanhoja, perheellisiä ja sinkkuja, professorista opiskelijaan, insinööristä taiteilijaan, teini-ikäisestä eläkeläiseen, päälliköstä sihteeriin, uskovaisesta ateistiin. Miten minulle onkin osunut tuttavapiiriin niin paljon tätä joukkoa. Mukavia ihmisiä kaikki, muutamat suorastaan ihania. Yksi vähän roistokin. Monilla on kuitenkin ollut ongelmia, sillä ympäristö kiusaa, kiihkouskovaiset etunenässä.

Kaikesta sydämestäni soisin heille kaikille sen lain, jota nyt ollaan hakemassa. En hyväksy sitä, että vielä nykyaikanakin oikeudenmukainen kohtelu on vain joidenkin etuoikeus.

Lupasiko Tarmo tulla mielenosoitukseen? Hän jotenkin hämmentyi kutsusta. Muuten kyllä, mutta mitä jos osuu median kameran eteen ja näkyy televisiossa tai lehdessä? Siitähän syntyy väärinkäsitys, että kuuluu itse siihen joukkoon, jolle oikeuksia haetaan.

Ai jaa. Tuollaiseen syy-seuraus-johtopäätös-logiikkaan minä en pysty, siihen tarvitaan insinöörimies. Ei luvannut Tarmo tulla mielenosoitukseen. Voisi mennä heteromieheltä maine.

Jäin miettimään, voiko noin oikeasti käydä ja olisiko se vakavaa. Olemmeko me valkoihoiset lihaa syövät heteromiehet noin ahdistuneita.  - Ei perhana, ei tuo logiikka kelpaa minulle. Jos joudun kameran kuvaan ja joku luulee sen perusteella jotain, minulta ei mene maine. Se on aivan merkityksetön asia. Parempi maine siitä oikeastaan tulisi.

Sen sijaan minulta menisi maine, jos joku luulee, että kuulun siihen joukkoon, joka julistaa jotain myyttistä suomalaista yhtenäiskulttuuria ja sellaisia "kristillisiä" arvoja, joilla perustellaan lakiesityksen hämmentävän kansan tervettä elämäntapaa. Sellaiseen "yhtenäiskulttuuriin" minä en suostu.

*   *   *  

Lähellä asuvat, tulkaa mukaan. Tapaamme Eduskuntatalon edessä perjantaina (28.11.) klo 12.

Lukemisen ilo ja tuska

Kirjakaupassa oli vieraana todellinen tähti, Jhumpa Lahiri. Menin kuuntelemaan haastattelua ja ostamaan uuden kirjan.

Taidan olla aika kranttu uudemman kirjallisuuden suhteen, mutta intialaistaustainen ja Yhdysvalloissa ja Roomassa asuva Jhumpa Lahiri saavutti suosioni heti ensitutustumisella. Romaanin nimi oli "Kaima" (The Namesake - 2003). Sen jälkeen olen lukenut kaksi novellikokoelmaa. Vetäviä nekin.

Nyt ostin uusimman, nimi on "Tulvaniitty" (The Lowland). Kustannusosakeyhtiö Tammi juhlisti sillä 60 vuotta sitten alkanutta Keltainen kirjasto -sarjaansa.

Keltainen kirjasto on hämmästyttävä saavutus näin pienellä kielialueella. Se julkaisee pelkästään uudehkoa laatukirjallisuutta maailmalta. Sellainen ei tietenkään voi olla kaupallisesti kovin kannattavaa, joten taustalla täytyy olla todellista kulttuuritahtoa. Jarl Hellemann oli vuosikymmenet sarjaan kelpuutettavien teosten jokseenkin yksinvaltainen valitsija. Laatutietoisuus näyttää säilyneen hänen jälkeensäkin.

Samalla käynnillä tein myös impulssiostoksen, aiheeseen kuitenkin väljästi liittyvän. Ostin Parnasson.

Parnasso oli minun opiskeluaikoinani huippukiinnostava lehti. Se oli nuoren kirjailijasukupolven foorumi. Siellä käytiin kiivasta polemiikkia, siellä esiteltiin merkittävimmät uutuuskirjat. Klassikoitakaan ei unohdettu. Minulle kuten kaikille kirjallisuuden opiskelijoille lehti tuli vuositilauksena, ja sen ilmestymistä odoteltiin. Sieltä sai virikkeitä. Päätoimittajina oli sellaisia alan huippunimiä kuin Kai Laitinen ja Tuomas Anhava. Vielä Jarkko Laineen kaudellakin kiinnostusta riitti, mutta ylipitkä päätoimittajakausi ei ollut hyväksi. Minunkin kiinnostukseni hiipui. Vuositilaus loppui ja muuttui irtonumeroiden ostoksi.

Nyt monta vuotta on mennyt niin, että irtonumeroidenkin ostaminen on ollut satunnaista. Nyt päätin ostaa.

Täytyy tietysti antaa tunnustus Otava-konsernille siitä, että lehti elää. Siinä näkyy kulttuuritahtoa aivan kuten Keltaisessa kirjastossakin. Sitähän Otavassa kyllä löytyy. Reenpää-suvusta on jatkuvasti löytynyt ihan oikeasti intohimoisia kirjallisuusihmisiä firman johtoon. Niin löytyi pitkään kilpailijastakin, WSOYsta, mutta nyt näyttää huonolta. Firma lähti mukaan pörssipeliin ja joutui heittopussiksi. Ensin Sanoma, nyt Bonniers. Paljonpuhuva haastattelu kertoi, että uusi toimitusjohtaja tuntee hänkin suomalaista kirjallisuutta, tosin vain Tuntemattoman sotilaan. Niillä eväillä siis jatkaa tämä suomalaisen kulttuurin perinnelinnoitus.

Sainko siis uudesta Parnassosta virikkeitä ja innostusta?

En suhtaudu aiheeseen yhtä jyrkästi kuin kuvassa Parnassoa lukeva kollegani. Oli siellä kiinnostavaakin, kuten kirjoituksia "terapiakirjallisuudesta", Italo Calvinosta ja Milan Kunderasta. Mutta kirja-arvosteluista en löytänyt mitään erityisen sytyttävää. Niiden perusteella en tunne tarvetta tutustua yhteenkään uutuuteen. Outoja kirjailijanimiä, ja kriitikoistakaan en tunne kuin kaksi. Lisäksi lehdestä löytyi omituinen sarjakuva, josta en saanut otetta vaikka moneen kertaan luin.

Mutta varmaankin on niin, että uusi sukupolvi uusine ideoineen on ottanut Parnasson haltuunsa. Minä olen vain pudonnut vauhdista. (Kuva: Pulttibois MTV 1990)

Huvinsa kullakin

Raitiovaunussa kuuntelin edessä istuvien nuorten kohkaamista. He olivat innostuneita jostakin uudesta, jota pitää pian päästä kokeilemaan. Kurkistin olkapään yli nähdäkseni. Kurkistelu on tietysti epäkohteliasta.

Näin, että heillä oli iltapäivälehti ja siinä kuvia.

Poikkesin lounaalle ravintola Virgin Oiliin tietoisena, että siellä on asiakkaiden käyttöön varattuja iltapäivälehtiä. Selasin lehteä ja löysin etsimäni. Se kertoi Linnanmäen uudesta vehkeestä.

On rakennettu torni, joka on korkeampi kuin Stadionin torni. Ihmiset ostavat pääsylipun ja pääsevät kyytiin, joka nostaa heidät tornin huipulle ja sitten pudottaa alas. Vapaata pudotusta! Pudotusvauhti on hirmuinen.

Jonkinlainen magneetti jarruttaa, vaikka sähköt sammuisivat koko kaupungista. Palokunta on harjoitellut pelastamista, vaikka heidän tikapuunsa eivät aivan huipulle ylläkään. Turvallista väitettiin putoamisen olevan, mutta niinhän väitetään ydinvoimalassakin.  Ainahan voi jotakin arvaamatonta sattua, myönsi huvipuiston turvallisuuspäällikkö.

Huvinsa kullakin. Minä en missään oloissa suostuisi tuollaiseen laitteeseen menemään. Kammottava ajatuskin.

Minulla on korkeanpaikan kammo. Lentokoneessakin tunnen pelkoa. Kerran olen huvipuiston vehkeessä käynyt. Se oli vuonna 1970 Tukholman Gröna Lundin vuoristorata. En pystynyt vastustamaan, kun eräs kaunis Sandra otti kädestä kiinni ja vei. Se oli kamalaa. Lemmentunnelissa joutsenen selässä hitaasti virtaa pitkin lipuen oli paljon mukavampaa.

Kävelymatkallani kiersin Hesperianpuiston kallion kautta tähyilemässä Töölönlahden yli, millaisen tornin ne ovat sinne Linnanmäelle pystyttäneet. Kuvaa suurentamalla asiasta saa käsityksen. Pahalta näyttää. Vastarannalla näkyvät vanhat Linnunlaulun huvilat, mm. kirjailijatalo Kivi, ovat minulle paljon houkuttelevampia kohteita.

Katajanokan reunaan aivan presidentinlinnan läheisyyteen on rakenteilla maailmanpyörä. Kävin sitäkin katsomassa ja kuvaamassa. Tuskin siihenkään suostun menemään, sillä se on korkea. Täytyy kuitenkin käydä tarkkailemassa, mikä on pyörimisen vauhti. Nousevatko g-voimat liian suuriksi?