Muutoksia

Kalenterissani on punaisella kynällä tehty merkintä tälle päivälle, sunnuntaille. Ja iso huutomerkki perässä. Merkintä on peräisin suunnilleen suosi sitten tulleesta kutsusta erääseen tilaisuuteen.

Ajatus rasitti mieltäni alusta asti. Minun olisi pitänyt pitää puhe. Olisi pitänyt pukeutua pyhäpukuun, kätellä sinne tänne, varmaan halaillakin ja antaa europoskipusuja. Olla kovin sosiaalinen.

Tilaisuus piti tietenkin peruuttaa, tunnetusta syystä. Jotain iloa koronastakin.

Merkintä jäi kuitenkin pysyvästi kalenteriini, sillä tein sen kuulakärkikynällä. Rasti vain päälle. Jos olisin tehnyt merkinnän lyijykynällä, olisin kumittanut sen näkymättömiin. Ehkä parempi näin, nyt voin vuosien kuluttua selaillessani kalenteria yrittää muistella, että mikähän tuokin oli.

Kättely, niin, sehän taitaa poistua kokonaan käyttäytymiskoodeistamme. Halailut ja suudelmatervehdykset tänne eivät ole koskaan kai erityisemmin tänne juurtuneetkaan. Eivät juurtuneet minuunkaan, vaikka sain aikoinaan edellisen vuosituhannen lopuilla suorastaan koulutuksen niiden oikeaoppiseen käyttämiseen. Koulutus tarjottiin itse pääkallonpaikalla Brysselissä Erkon firman järjestämässä tilaisuudessa toimittajille ja muille. Taidollani olen myöhemmin yrittänyt jopa vähän brassailla, mutta ei se silti ole juurtunut osaksi persoonaani.

Itse tasavallan päämies on miettinyt, miten käy ensi itsenäisyyspäivän suuren kättelyn, jos tuo virus ei hellitä. Olisiko parempi siirtyä suosiolla vanhaan intiaanien tervehtimistapaan. Siihen, jossa nostetaan käsi pystyyn ja sanotaan UGH. Se tervehdys tulee jo lapsille tutuksi Aku Ankasta.

Pieni selailu intiaanikulttuureiden sisältöihin palautti mieleen toisenkin intiaaneihin ja valkoihoisiin presidentteihin liittyvän aiheen. Se on varmaankin tuttu monille lukijoille, mutta se ansaitsee tulla nostetuksi muistiin taas.

Se on intiaanipäällikkö Seattlen tervehdys Yhdysvaltain presidentille. Ei kuitenkaan nykyiselle vaan vuonna 1854 vallassa olleelle presidentille.

Ei olisi yhtään pahitteeksi, että nykyisellekin tällaista viestiä lähetettäisiin, sillä tämä on kauneinta ja viisainta luonnon ja omaperäisen kulttuurin puolesta sanottua sanaa, mitä tiedän. Siitä jos mistä on puutetta nykyisin.

"Washingtonin suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa meidän maamme.
Suuri päällikkö lähettää meille myös ystävyyden sanoja ja vaikuttaa hyvää tahtoaan meille.
Se on hänelle kunniaksi, sillä me tiedämme, että valkoinen mies voi tulla aseiden kanssa ja ottaa maamme, ellemme myy.

Kuinka kukaan voi ostaa tai myydä taivasta yläpuoleltamme tai maan lämpöä?
Koko ajatus on meille outo.
Ellemme omista ilman raikkautta tai veden kimallusta, kuinka kukaan voi ne ostaa?
Jokainen pala tätä maata on pyhä minun kansalleni.
Jokainen kiiltävä männynneulanen, jokainen rannan hiekkajyvä, usva hämärtyvässä metsässä, jokainen aukio ja jokainen pörräävä hyönteinen on pyhä kansan muistoissa ja kokemuksissa.
Puissa virtaava mahla kuljettaa mukanaan punaisen miehen muistoja.
Siirtyessään tähtien pariin unohtavat valkoisen miehen kuolleet sen maan, jossa he ensi kerran näkivät päivänvalon.
Meidän kuolleemme eivät koskaan unohda tätä ihmeellistä maata, koska se on punaisen miehen äiti.
Me olemme osa tätä maata ja se on osa meitä.
Tuoksuvat kukat ovat sisariamme, kauris, hevonen ja mahtava kotka ne ovat veljiämme.
Kallioiset harjanteet, niittyjen rehevyys, ponin ruumiin lämpö ja ihminen --- kaikki kuuluvat samaan perheeseen.
Kun siis Washingtonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.
Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää omissa oloissamme, levossa ja rauhassa.
Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.
Me siis harkitsemme tarjoustasi ostaa meidän maamme.

Mutta se ei ole helppoa. Sillä tämä maa on meille pyhä.
Purojen ja jokien kimaltava vesi ei ole vain vettä, vaan se on meidän esi-isiemme verta.
Jos me myymme tämän maan, täytyy teidän muistaa, että se on pyhä.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että se on pyhä ja että jokainen häilähtävä varjo järvien kirkkaassa vedessä todistaa minun kansani elämän tapahtumista ja muistoista.
Veden solina on minun isäni isän ääni.
Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme.
Virrat kantavat kanoottejamme ja ruokkivat lapsemme.
Jos me myymme sinulle maamme, teidän täytyy muistaa ja myös opettaa lapsillenne,
että virrat ovat veljiämme ja teidän veljiänne, ja teidän tulee kohdella niitä niin kuin veljiänne.

Punainen mies on aina joutunut väistymään etenevän valkoisen miehen tieltä, niin kuin usva häipyy vuorilta aamuauringon noustessa.
Mutta meidän isiemme tuhka on pyhä.
Heidän hautansa on pyhä tanner ja niin ovat nämä kunnaat, nämä puut; tämän maan kolkka on pyhitetty meille.
Me tiedämme, ettei valkoinen mies voi ymmärtää meidän teitämme.
Hänelle yksi paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, sillä hän on kuin muukalainen, joka tulee yöllä ja ottaa maasta, mitä tarvitsee.
Maa ei ole hänelle veli vaan vihollinen, ja kun hän on voittanut sen, hän jatkaa matkaansa.
Isiensä haudat hän jättää taaksensa eikä välitä.
Hän ryöstää maan lapsiltaan, siitäkään hän ei välitä.
Hänen isiensä haudat ja hänen lastensa perintöoikeudet on unohdettu.
Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita,
joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä.
Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.

Mitäpä minä tiedän. Meidän tapamme eivät ole teidän tapojanne.
Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin.
Mutta ehkäpä punainen mies on villi eikä ymmärrä.
Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungeissa.
Ei yhtään paikkaa, jossa voi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen siipien rahinan.
Mutta ehkä kaikki johtuu siitä, että olen villi enkä ymmärrä.
Melu vain loukkaa korvia.
Ja mitä on elämä, ellei voi kuulla kehrääjän yksinäistä huutoa tai sammakoiden kinastelua yöllä lammen ympärillä?
Minä olen punainen mies, enkä ymmärrä sitä.
Intiaani kaipaa lammen kasvien yli suhahtavan tuulen pehmeää ääntä ja metsä havujen tuoksua tuulessa sateen jälkeen.
Ilma on kallisarvoista punaiselle miehelle, sillä kaikilla elävillä on osansa jokaisessa hengenvedossa; eläimet, puut, ihmiset --- kaikki hengittävät samaa ilmaa.
Valkoinen mies ei näytä huomanneen ilmaa, jota hän hengittää.
Hän on löyhkälle turta kuin päiviä kuolemaisillaan ollut mies.
Mutta jos me myymme sinulle maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa, jota se ylläpitää.
Tuuli, joka antoi isoisällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan myös hänen viimeisen huokauksensa.
Ja tuulen täytyy antaa myös lapsillemme elämän henki.
Ja jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä; paikkana jonne valkoinen mieskin voi tulla maistamaan tuulta, jolle niityn kukat ovat antaneet tuoksun.

Niin me harkitsemme tarjoustanne ostaa maamme.
Jos me päätämme hyväksyä sen, minä asetan yhden ehdon:
Valkoisen miehen pitää kohdella kaikkia eläimiä alueella veljinään.
Minä olen villi, enkä ymmärrä mitään muuta tapaa.
Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä, kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta.
Minä olen vain villi, enkä voi ymmärtää, miksi savuava rautahevonen olisi tärkeämpi kuin puhveli, jonka me tapamme vain pysyäksemme hengissä.

Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa , ihminen kuolisi hengen suureen yksinäisyyteen.
Sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös ihmiselle.
Kaikilla on yhteys.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että maa heidän jalkojensa alla on esi-isiemme tuhkaa.
Niin että he kunnioittavat maata, joka on kyllästetty heidän kaltaistensa elämällä.
Opettaa lapsillenne, mitä me olemme opettaneet lapsillemme, että maa on meidän äitimme.
Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille.
Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään.
Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle.
Tämän me tiedämme.
Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen.
Kaikki luodut ovat yhtä.
Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille.
Ei ihminen kutonut elämän kudosta, hän on vain sen säie.
Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.

Mutta me harkitsemme tarjoustasi muuttaa reservaattiin, jonka olet varannut minun kansalleni.
Elämme syrjässä ja rauhassa.
Ei se paljon merkitse, missä asumme päiviemme loppuun.
Lapsemme ovat nähneet isiensä nöyryyttävän tappion.
Soturimme ovat häpeästä tappion jälkeen vajonneet joutilaisuuteen ja saastuttaneet itsensä makeilla ruuilla ja kovilla juomilla.
Merkitsee kovin vähän, missä me vietämme loput päivämme.
Niitä ei ole monta.
Vain joitakin tunteja, joitakin talvia vielä, eikä yhtään lasta niistä suurista heimoista, jotka kerran elivät ja asuivat tällä maalla tai jotka nyt vaeltavat pieninä ryhminä metsissä, ole jäljellä suremassa sen kansan hautojen äärellä, joka kerran oli yhtä mahtava ja toiveikas kuin sinun kansasi nyt.
Mutta miksi murehtisin kansani menoa.
Heimot koostuvat vain ihmisistä, ei muusta.
Ja ihmiset tulevat ja menevät kuin meren aallot.

Ei myöskään valkoinen mies, jonka Jumala puhuu hänelle kuin ystävä ystävälle, ole mikään poikkeus yhteisestä kohtalostamme.
Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää.
Yhden asian me tiedämme, asian jonka valkoinen mies voi joskus tajuta --- meillä on yhteinen Jumala.
Te voitte luulla, että omistatte Hänet niin kuin tahdotte omistaa maamme.
Mutta sitä ette voi.
Hän on kaikkien ihmisten Jumala ja hän tuntee samaa sääliä niin valkoista kuin punaistakin kohtaan.
Tämä maa on Hänelle kallis ja joka vahingoittaa sitä, halveksii sen Luojaa.
Myös valkoiset katoavat ehkä ennemmin kuin kaikki muut heimot.
Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa.
Mutta hukkuessanne te loistatte kirkkaasti sen Jumalan voiman sytyttäminä, joka toi teidät tähän maahan ja jossain erityisessä tarkoituksessa antoi teille vallan tämän maan ja punaisen miehen yli.
Se tarkoitus on meille mysteeri, sillä me emme ymmärrä, kun puhvelit tapetaan, villihevoset kesytetään, metsien salatut lokerot täyttyvät ihmisjoukoilla ja kypsien kukkuloiden näkymät pilataan puhuvilla rautalangoilla.
Missä on tiheikkö? Poissa. Missä on kotka? Poissa.
Hyvästit ketterälle hevoselle ja ajolle?
Se on elämän loppu ja lopun alku.

Niin me harkitsemme ehdotustasi ostaa meidän maamme. Jos me suostumme, teemme sen varmistaaksemme itsellemme reservaatin, jonka olet meille luvannut.
Ehkä me siellä voimme elää loput päivämme niin kuin haluamme.
Kun viimeinen punainen mies on kadonnut täältä ja hänen muistonsa on vain pilven varjo, joka lipuu preerian yli, viipyvät kansani henget näillä rannoilla ja näissä metsissä.
Sillä ne rakastavat tätä maata, kuin vastasyntynyt rakastaa äitinsä sydämenlyöntejä.

Jos me siis myymme sinulle maamme, rakastakaa sitä, niin kuin me olemme sitä rakastaneet.
Huolehtikaa siitä, niin kuin me olemme siitä huolehtineet.
Pitäkää mielessänne sen kuva sellaisena, kuin se on nyt, kun otatte sen meiltä vastaan.
Ja kaikella voimallanne, kaikella mielellänne, kaikella sydämellänne säilyttäkää se lapsillenne ja rakastakaa sitä, niin kuin Jumala rakastaa meitä kaikkia.

Erään asian me tiedämme.
Meidän Jumalamme on sama Jumala.
Tämä maa on Hänelle kallis.
Valkoinenkaan mies ei voi välittää yhteistä kohtaloamme.
Voi olla, että meistä lopulta tulee veljiä.
Sen me näemme."

Ei pääse irti

Aina näihin kummallisiin ajatuksiin törmää, vaikka kuinka yrittää välttää. Pitäisi törmätä vain sellaisiin, joiden idean ymmärtää heti ensi vilkaisulla.

Kun törmää, ei pääse irti. Jää askarruttamaan.

Martti Luther kirjoitti, että lääketiede ja lääke tekevät ihmisen sairaaksi. Vaikutus on samankaltainen kuin siinä, että teologia tekee ihmisen syntiseksi.

Tuon kyllä ymmärrän. On empiiristä kokemusta ilmiöstä. Juuri tuon vuoksi lopetin vuosikymmeniä sitten  Lääkäri vastaa lukijoiden kysymyksiin  -palstojen lukemisen. Lapsena luin, ja kaikki taudit tarttuivat heti. Rippikouluaikaan myös syntisyys vaivasi. Niinpä erosin kirkosta.

Näin taudit paranivat ja synnit kaikkosivat. Eläminen kävi auvoisemmaksi.

Mutta inha Luther ei lopettanut tähän vaan jatkoi kolmanteen tieteenalaan: "Matematiikka tekee ihmisen surulliseksi."

Mitä hemmettiä tämä tarkoittaa? Empiirinen kokemus puuttuu, kun olen huononpuoleinen matematiikassa. En ymmärrä.

Toisaalta voi siinä olla perää. Tunnen läheisesti kaksi matemaatikkoa, sellaisia alansa mestareita. Ja kyllä: molempien luonteessa on aikamoinen annos melankoliaa, surumielisyyttä.

Mutta mikä yhteys tällä on tieteenalaan? Luulen, että surumielisyys olisi heissä ilman matematiikkaakin.

Kuvassa Leonardon Pyhä ehtoollinen kultaisesti leikattuna.

Salakatselua

Yritin kurkkia silmänurkasta, päätä kääntämättä. Ettei hän huomaisi uteliaisuuttani.

On se tietysti epäkohteliasta yrittää salaa kurkistella, mitä vieressä istuja raitiovaunussa lukee. Noloa olisi, jos hän huomaisi. Silloin pitäisi yrittää teeskennellä, että ulos ikkunastahan minä katselin.

Mutta uteliaisuus voitti. Ei voi mitään, niin käy aina kun huomaan jonkun lukevan runoja. Näin sivujen tekstin muodosta, että ne olivat runoja. Tekstipalstat olivat sillä tavalla kapeita ja muutaman rivin välein oli katkopaikkoja.

Mutta niin tarkasti en nähnyt, että olisin voinut lukea sanoja riveiltä. Olisin ehkä tunnistanut runokirjan. Sen verran jouduin heiluttelemaan päätä, että kokeilin, näenkö tarkemmin silmälasien läpi vai yli. Kumpikaan ei riittänyt.

Ei auttanut muu kuin odottaa, että vieressäni istuva naishenkilö kääntää sivua. Silloin hän ehkä heilauttaa kirjaa sellaisen asentoon, että kansi näkyy. Siinä luultavasti on nimi ja kuva sen verran suurella, että tunnistan kirjan.

Aikaa sivun kääntämiselle ei kuitenkaan ole paljon. Ollaan jo kääntymässä Arkadiankadulle, ei kestä kuin pari minuuttia Rautatieasemalle, jossa olen jäämässä pois. - Käännä, käännä sivua, nyt heti!

Silloin vierustoverini katsoo minuun suoraan ja näyttää kirjansa kannen. Salainen kurkisteluni on paljastunut. Hän kääntää kirjansa kannen esiin ja kysyy kuin ohimennen, tunnenko tämän.

Tunnenhan minä.

Silloin hän lukee minulle ääneen muutaman rivin kirjastaan.

"Tulin siitä vankilasta,missä henki oli mennä.

Kohtalo jos vielä ilkkuu,
eikö ole väärin, sano.
Järkeä jos yhtään sillä,
tyytyy siihen, että pääsin  
vankilasta.
Mutta jos on mielipuoli,
tahtoo että minä kuolen - - "

Siinä Rautatietorin pysäkillä hänkin jäi pois raitiovaunusta. Kysyi vielä, tulenko tuonne. Alkamassa oli tukitilaisuus tukikonsertti torin pakolaisille.

Kotona myöhemmin kaivoin kirjan hyllystäni ja luin koko runon. En minä tietenkään edellä olevaa sitaattia olisi kertakuulemalta osannut tähän siteerata.  Runossa on kaikkiaan 13 säkeistöä.

Franqois Villon taisi harvinaisen omakohtaisesti ymmärtää hädässä elävien ihmisten todellisuutta. Hän istui rötöksistään vankilassa ja vältti täpärästi hirsipuun. Ehkä juuri siksi hän kirjoitti niin elämänmakuisia runoja. Sain kuulla pakolaistilanteeseen tilanteeseen hyvin valitun runositaatin.

Synkkää aikaa

Olin yhden yön sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin. Piikeillä pisteltiin, verta imettiin.

Ei ollut mukavaa. Nukkuminen ei  onnistunut. Niinpä nousin jo aamuneljältä ja avasin viihdykkeeksi mukaan ottamani tabletin. Juuri sinä aamuyönä oli luvassa jännittävää ohjelmaa Yhdysvalloista asti.

Ei ollut mukavaa sekään. Ohjelmasta tuli vain äkäiseksi. Kun hoitajat ja lääkäri aamulla tulivat, tuntui kuin yöllä olisi kaikkialla koettu kollektiivinen voimakas yhteinen kokemus, sellainen josta kaikki keskustelevat ja joka jää pysyviin muistoihin. Ei sellaisia usein tule: New Yorkin kaksoistornien tuho, Estonia, Dianan ja Kennedyn kuolema...

"Totisesti minä elän synkkää aikaa", siteerasi lääkäri.  Miten se jatkuikaan? Minä tietysti kiirehdin täyttämään pätemisentarvettani ja jatkoin runoa. Kyllä minä Brechtin osaan.

Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"
Totisesti, minä elän synkkää aikaa."

Kun lisää verta oli imetty, pääsin kotiin.  Siellä tuli vielä yksi paha tieto. Vanha kaverini oli kuollut tapaturmassa. Vain kaksi kuukautta sitten tapasin hänet viimeksi.

Onneksi odottamassa oli miellyttävä konserttikokemus. Ikiaikainen suosikkini Procol Harum esiintyi Finlandia-talossa. Suhde alkoi jo 1967 kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Konserteissa olen käynyt vuosien varrella kymmenkunta kertaa.

Jostain kummallisesta syystä nyt konsertin äänen voimakkuus oli liian kova. Miksaus ei ollut aina kohdallaan. Rummut erityisesti korostuivat liikaa. Laatuorkesterin parhaat nyanssit jäivät melun sekaan. Vahinko.

Helsingin Sanomien arvioinnissa  sunnuntaina Arto Pajukallio oli huomannut saman. Kehut tulevat laadukkaasta hittikokonaisuudesta. Kotona olen jatkanut tunnelmointia kuuntelemalla LP-levyiltä niitä tärkeimpiä:  A Salty Dog, Pandora´s Box, Conquistador, Shine on Brightly jne.

Valokuvassa ei ole kehumista, soittajat jäävät jonnekin sinne valonvälkkeen sekaan. Konsertissa oli valokuvauskielto, mutta sen verran kansalaistottelemattomuutta pitää miehen osoittaa, että kyllä yksi kuva otetaan vaikka vartija kurkisteli vähän väliä. Ei salamaa, vastavalo, pimeä sali, ilman säätöjä Lumian älykäs kuvaus -asetuksella. Kuin rosvo yössä, kamera salaa esiin taskusta, sekunnin tähtäys ja laukaisu, ja heti kamera takaisin taskuun piiloon. Tässä rikoksen tulos.

Yhteen hiileen

Pääministerin kielikuvalle on naureskeltu. On sitä kyllä selitelty nerokkaaksikin.  ”Toivottavasti tulppa lähtee nyt pois paatista ja päästään eteenpäin” kääntyy minun lukemanani enemmän sinne hölmölle puolelle.

Olen näitä kielikuvalipsahduksia vuosikaudet kerännyt. Heti nousi mieleen, että jossakin varastoni kätköissä on toinenkin samantapainen ja samaan aihepiiriin liittyvä lennokas ajatus. Löytyihän se.

"Tehtäväni on pitää sanomalehti Suomenmaan

 köli vedenpinnan yläpuolella talousvaikeuksista

 huolimatta, sanoo uusi päätoimittaja."

Tämä löytyi Suomen kuvalehden Jyviä ja akanoita -palstalta joskus kauan sitten, varmaankin edellisen vuosituhannen puolella. Lähdeviitteitä en ole tullut merkinneeksi.

Näitä riittää. Kirjailija Juhani Peltonen kertoi saaneensa Elmo-romaanin idean katsellessaan televisiota, jossa ”rehellisen näköinen, asiaansa pyhästi uskova urheilutoimittaja lausui silmiin katsoen kuvaruudusta näin: ’Rinteille ja rotkoihin on jälleen keräytynyt täysi huone. Kymmenettuhannet ihmismuurahaiset muodostavat värikkään rypäleen.’

Peltonen innostui leikkimään tällaisilla. Elmo on niitä tulvillaan ja myöhemminkin syntyi huimaavaa tekstiä:  "Hän on paistattelemassa päivää risukasassa, panemassa omiaan ketunhäntä kainalossa, palturia hampaankolossa, pajunköyttä varpaanvälissä, koira sydämen paikalla."

Klassinen esimerkki juhlapuheiden fraasikimpusta meni näin: "Ajan rautainen hammas, joka kuivaa kaikki kyyneleet, on kasvattava ruohon näidenkin haavojen ylle.”

Urheilun kieli näyttää olevan erityisen altis. "Suomen urheiluyleisö joi Stadionilla tappion katkeran nektarin", "Ruotsi ei päässyt rokottamaan kylmää suihkua suomalaisten niskaan", "Turnauksen voittajan käsi nousee salkoon". Ilman lähdeviitteitä en rohkene väittää, että kaikki nämä löydöt ovat todellisia. Toisaalta en hämmästyisi, vaikka olisivatkin.

Ei tuttujen fraasien uudenlainen yhdistely onneksi sentään aina mönkään mene. Eräästä laskevan kannatuksen puolueesta sanottiin, että "nyt pitäisi puhaltaa yhteen hiileen. Mutta eivät näytä puhaltavan, pikemminkin pissaavan. Mutta yhteen hiileen sentään".

Kuvassa kokoelma vanhoista Jyviä ja akanoita -löydöistä.

[jatkuu]

Tarkemmin ajatellen

Egon Friedell siteeraa Uuden ajan kulttuurihistorian alkusivuilla Ralph Waldo Emersonia tavalla, joka pistää blogikirjoittajan tunnistelemaan itseään ja puuhasteluaan. Luulen, että minä en ole ainoa.

"Lausu tänään julki se, mitä tänään ajattelet, ja julista yhtä huolettomasti huomenna, mitä huomenna ajattelet, joskin se, mitä edellisenä päivänä olet sanonut, on täydessä ristiriidassa sen kanssa. Johdonmukaisuus on peikko, joka kummittelee vain ahtaissa aivoissa."

Kun joskus tulee luetuksi omia vanhoja blogitekstejään, tulee vastaan juttuja, joita ei voi kuin ihmetellä. Mitähän olen tuossakin ajatellut? Taidanpa deletoida koko kirjoituksen.

Häpeän tunteen voi yrittää kumota siteeraamalla suurta periaatteen miestä Pontius Pilatusta, joka sanoi: "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Se on niin ylittämättömän suoraselkäisesti ajateltu, että sitä siteerasi Nummisuutareiden lukkari Sepeteuskin.

Amerikassa kaikki on tunnetusti joustavampaa. Marx sanoi: "Nämä ovat periaatteeni, ja ellette satu pitämään niistä, voin kyllä vaihtaa niitä."  (siis Groucho Marx, ei Karl). Täytyy myöntää, että tällä asenteella blogin pito ja muukin elämä kävisi helpommaksi. Mutta mehän olemme eurooppalaisia, siis puritaaneja.

Vai olemmeko sittenkään. Ranskalaisen dekadenssin kuuluisin runoilija Charles Baudelaire ei ollut erityisen puritaani. Hänen mukaansa  eräs perustavaa laatua oleva oikeus oli päässyt unohtumaan, "oikeus puhua omia väitteitään vastaan".

Näitä ristiriitaisia näkökulmia muistissa pitäen luin muutaman edellisen blogikirjoitukseni. Pitkän harkinnan jälkeen kallistuin herra Pilatuksen kannalle. En deletoi, vaikka mieli tekisi.

Mutta on tässä näppäimistöä näpelöidessä syytä olla tarkka, ettei tule ylivoimaisia houkutuksia olla huomenna eri mieltä itsensä kanssa.

(Kuva:  Uuno Nurmi: Kirjoittaja / Tikanojan kotimuseo Vaasa)

"Ehkä entinen parempi"

Päivän HS tarjosi huomionarvoisen kolumnin. Sen kirjoittaja oli Anna-Stina Nykänen, kuten usein ennenkin.

Kolumnin otsikko on "Älä ikinä sano nykyään". Tarkasteltavana oli vastakohtapari ennen ja nykyisin. Oliko se tai tämä asia ennen huonommin? Onko oikeasti nykyisin paremmin? Tämä aihe minullakin oli tutkailtavana edellisessä kirjoituksessani (löytyy tämän kirjoituksen alapuolelta). Siinä tuli yksityiskohdan avulla todistetuksi, että kyllä tasan tarkkaan on niin, että ennen oli paremmin.

Monta havainnollista yksityiskohtaa kolumnissa mainittiin. Oliko media siis oikeasti ennen laadukas ja nykyisin viihteellistynyt ja sensaatiohakuinen? Entä Hymy-lehden valtavat painosmäärät? Muistattehan Donnerin rannalla? Minä ainakin muistan. Tai tunkeeko porno vasta nykyisin joka paikkaan, kun on netti? Entä ruotsalaisten ja tanskalaisten pornolehtien tulva 60-luvulla? Ainakaan me pienen keskisuomalaisen kaupungin 15-vuotiaat koulupojat emme mitenkään voineet välttyä siltä. Menimmekö siis pilalle?

Ja monta muuta kyseenalaistavaa esimerkkiä. Onko todellakin niin, että nykyisin kaikki kamalampaa kuin ennen. Kysymys lienee ikuinen ja vastaus aina epämääräinen. Johan sitä mietittiin antiikin aikoinakin.

Ei ongelma Suomessakaan uusi ole. Mieleen nousi vanha kunnon Kaarle Akseli Gottlund (tai ehkä mieluummin Carl Axel?). Kelpo Kaarle oli kirjailija ja yliopiston suomen kielen lehtori ja vähää vaille professorikin. Tunnetuksi hän tuli erityisesti innostuksestaan savolaismurteisiin, joita hän touhusi kirjakielen pohjaksi. Toinen mainetta lisännyt erikoisuus oli hänen rohkea kielenkäyttönsä. Keräämissään kansanrunoissa hän ei sensuroinut "tuhmiakaan" kohtia - ja kirjoitti itse myöhemmin lisää runoja samassa tyylilajissa.

Näytteeksi Gottlundin runo samasta aiheesta kuin Nykäsen kolumni. Runoilijan näkemys on kuitenkin päinvastainen. Runosta näemme, että kaikki maailman asiat olivat kääntyneet huonolle tolalle jo vuonna 1846.

Valtavirrasta poikkeavat

Alakerran insinööri vaikutti ärsyyntyneeltä. Se ei ole ollenkaan poikkeuksellista. Tällä kerralla mielenrauhan oli suistanut sijoiltaan euroviisukilpailu.. " Kyllä taas näytetään maailmalle varsinainen matkailumainos Suomesta. Turistit, tulkaa Tuppukylään." 

Siinä oli taas kerran sitä ajatusta, että mitähän ne siellä maailmalla meistä oikein ajattelevat.

Minulta oli kilpailu päässyt livahtamaan ohi. Olin kyllä otsikoista lukenut, mistä oli kysymys, mutta itse teos oli jäänyt näkemättä ja kuulematta. Pitihän se kaivaa katsottavaksi, kun se niin tunteita herättää. Työpaikan kahvihuoneessakin siitä keskusteltiin. Siellä sävy oli myönteinen, varsinkin entinen sihteerini oli innoissaan. Hänen makuunsa luotan enemmän kuin alakerran insinöörin.

Nyt siis tunnen Suomen edustuskappaleen.

Miten tuon nyt sanoisi. Jos kuuntelisin kappaleen ihan pelkkänä musiikkina, ilman tietoa esittäjistä ja käyttötarkoituksesta, en taitaisi erityisemmin riemastua. Punk ei ole minun musiikkiani. Alkuvaiheeseen vielä pääsin kiinni, silloin kun Pelle Miljoona ja Maukka Perusjätkä ja muut aloittivat, mutta sittemmin olen erkaantunut lajista. Se taitaa olla sukupolvikysymys. Sympaattista periaatteessa on, että punk ilmentää nuorison kapinaa. "Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin." Mutta tyylilaji ja vuosikymmen oli eri.

Suhtautumiseni muuttuu kuitenkin suuresti, kun kuulemani esitys asetetaan kontekstiinsa. Näen asian täsmälleen päinvastaisessa valossa kuin alakerran insinööri. Tuppukylä-matkailumainoksen sijaan näen Suomi-kuvan kirkastuvan. Siihen tulee mukaan tämä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisen yhteiskunnan näkökulma. Tottahan sellainen ei tietenkään ole, mutta ehkä tällaisessa yhteydessä on hyvä, että siltä edes näyttää.

Pidän siis omintakeista euroviisuvalintaa erinomaisena. Suomalaiset ovat valinnallaan taas kerran osoittaneet tarkkaa silmää ja herkkää vaistoa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Jopa politiikassa on muutaman kerran käynyt niin, että hyvin epätodennäköinen ehdokas on päässyt pitkälle. Kiiltokuvamainen valtavirta ei aina voi olla varma menestyksestään, vähemmistöt ja vähemmän kauniit saattavat välillä saada laajaa kannatusta. Tästä kyvystä annan ihailun omalle kansalleni.

Millainen suomalainen sitten oikeastaan on? Jostakin mielen sopukoista nousee esiin Topelius, joka kuvaa maata ja kansaa Maamme-kirjassa. Sieltä sitaatti, joka kertoo, millainen suomalainen tavallinen Matti on.  

"Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä minkäänlaista tanssitaitoa. Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi.  [ - - ]  Emme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat ulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti heissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. 

 Topelius tajusi. Tästä on hyvä lähteä niin euroviisuissa kuin matkailumainoksissa.

Matkamies maan

Olen ankarasti miettinyt, minkä kirjan valitsisin matkalukemiseksi.

Ensin harkitsin Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin -teosta (1948), mutta en kuitenkaan päätynyt siihen. Se on kyllä hieno kuvaus junamatkasta, jollaiselle minäkin olen lähdössä. Mutta en ole lähdössä Istanbuliin, en sinne päinkään.

Sitten ajattelin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teosta (2011), joka on myös upea kuvaus pitkästä junamatkasta. Mutta en valinnut sitäkään, sillä matkani ei suuntaudu Venäjälle. Luulen, että lukunautinto jäisi vajaaksi, jos kirjasta välittyvä maisema ei ollenkaan vastaa sitä, mikä näkyy junan ikkunasta.

Sitten keksin. Valitsin Antti Hyryn kirjan Junakatkan kuvaus (1958). Se on tosin novellikokoelma, ja vain yksi novelleista kuvaa junamatkaa, mutta se on sitäkin vaikuttavampi.

Siinä vieras mies matkustaa jonnekin. Ei tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. On vain miehen mietteitä. Pitkästymistä on havaittavissa.

Sellaista matkanteko on. Istun paikallani, väkeä kulkee käytävällä ohi. Joskus käy niin, että joku istuu viereen. Joskus harvoin vieressä istuja saattaa sanoa jotain. Se ei kuitenkaan ole tavallista. Jos olen keskittyneessä mielentilassa, lukeminen etenee. Jos en ole, katselen ikkunasta maisemaa, jossa ei näy mitään huomion arvoista. Matkanteko kestää ja kestää, ja mieleen tulee tyhjyyden tunnetta tai sitten eksistentiaalisia ajatuksia. Sellaisia tuttuja tunteita Hyryn kirjan miehelläkin päässä virtaa, kun matka alkaa uuvuttaa: 

"Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."

 Luulen, että tämä novelli vastaa kokemustani paremmin kuin Waltari tai Liksom, kun huomenna lähden matkaan.

Niin, pitää tietysti vielä lopuksi paljastaa, mihin matkani suuntautuu, kun ei kerran Istanbuliin eikä Venäjälle. Alkumatka kulkee läpi Uudenmaan vauraiden seutujen, sitten mennään läpi hymyilevän Hämeenmaan, hetkeksi poiketaan pohjoiseen Satakuntaan ja loppu häämöttää, kun ikkunasta avautuvat Etelä-Pohjanmaan lakeudet. Junasta nousen, kun ollaan Vaasan asemalla.

Kaksi yötä perillä hotellissa, sitten sama matka päinvastaiseen suuntaan. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy jääkäripatsas.

Ajatuksissa, sanoissa ja töissä

Sanomalehti kertoi, että Kiinassa paikallinen puolue on iskenyt historialliseen televisiosarjaan sensuurimielessä. Yllättäen kyse ei kuitenkaan ole poliittisesta sisällöstä vaan sarjassa näkyvien naisten pukujen kaula-aukoista. Näkymä avautui kovin syvälle rintavakoon. Valvova viranomainen oli saanut valituksia, että filmissä näkyy alaikäisille epätervettä kuvastoa.

Kyseessä oli televisiodraama, joka kertoi Tang-dynastian (v. 618 - 907) aikaisesta naispuolisesta yksinvaltiaasta Wu Zetianista. Sarja vedettiin tauolle, ja sen jälkeen kuvissa näkyi lähikuvia naisnäyttelijöiden kasvoista mutta ei enää puvuista.

Ei tällainen ongelma koske vain Kiinaa. Minulle muistui heti mieleen äskettäinen tapaus, jossa olin itse mukana.

Sihteerilläni neiti B:llä on tapana käyttää juhlatilaisuuksissa juuri sellaisia pukuja kuin Kiinan muinaisen dynastian Wu Zetianilla. Siinä on illallispöydässä vastapäätä istuvalla herrasmiehellä syytä varoa, ettei katse karkaa. Neiti B:llä on nimittäin aika kipakka temperamentti.

Nyt sattui niin, että neiti B:tä vastapäätä illallispöydässä istui minun lisäkseni toinen vanhempi herrasmies, sellainen tunnetusti uskontoon taipuvainen ja näkemyksiään kerkeästi julistava.

Kun pöydästä noustiin, neiti B. meni tämän uskovaisen herran eteen, heilutti tahdikkaasti etusormeaan hänen nenänsä edessä ja lausui: "Ajatuksissa, sanoissa ja töissä".

Vain nämä kolme sanaa, ei mitään muuta. Kääntyi sitten pois.

Kuuloetäisyydellä seisoneet näyttivät olevan ymmällään. En ihmettele, sanat eivät kerro mitään, jos ei tiedä, mistä ne ovat peräisin. Neiti B:n tiedän monipuolisesti sivistyneeksi, mutta tämä sitaatti hänen suustaan kuultuna oli yllätys. Hän ei ole uskonnollismielinen. Hän on miespappeuden kiivas vastustaja. Mutta sitaatti hänen sanavarastostaan löytyi.

Mielestäni on yleissivistyksen kannalta ongelmallista, jos sekulaariin suuntaan muuttuva yhteiskunta kadottaa kulttuuritietoisuudestaan uskonnollista alkuperää olevan sanastoon ja kielen, vaikka ei aatteesta välittäisikään. Arvostukseni neiti B:n kulttuuriosaamiseen kasvoi entisestään.

Kiinassa alaikäiset, Suomessa vanhemmat herrasmiehet. Puolueet, uskovaiset ja pakanat. Universaali ilmiö. Asiattomilta pääsy kielletty.

Kuvassa Martti Lutherin Katekismus. Huomio kohdistukoon erityisesti kuudennen käskyn selitykseen.

Naiset keskuudessamme

Päivän koskettavin uutinen: tuttavapariskunta eroaa.

Jos nyt ihan rehellinen olen, ei se minulle mikään uutinen ollut. Suunta on ollut näkyvissä jo kauan. Harjoittelivatkin eroa jo pariin kertaan, mutta parin viikon katkon jälkeen tekivät välirauhan. Nyt ei enää harjoitella. Viidennesvuosisadan se kesti.

Välillä oli kiusallisiakin hetkiä. Kerran marraskuun myrryksessä pariskunnan miespuolinen jäsen tuli pyytämään minulta lupaa käyttää salaisena pakopaikkana minun kesäasuntoani pohjoisella Pirkanmaalla. En oikein osannut kieltäytyäkään, vaikka mieli teki. Tiesin, että ei hän sinne yksin pakene. Kun rouva sitten tuli minulta kysymään, tiedänkö missä mies menee, jouduin valehtelemaan. Luulen että hän näki valheeni.

En ole asiassa puolueeton, sillä olen tietoinen vain toisen osapuolen syytöksistä kumppaniaan kohtaan. Syytös on se ikivanha mutta aina uus: "Sietämätön nalkuttaja."

Äskettäin tuli Yle-Teemalta hieno vanha klassikkoelokuva Sumujen laituiri (Le Quai des brumes, ohj. Marcel Carné 1938). Nappasin siitä muistiin Jean Gabinin repliikin: "Ei mies ja nainen voi ymmärtää toisiaan. Ei ole yhteistä kieltä."

En ymmärrä tuota, en halua uskoa tuota. Olenkohan poikkeava?

Minun kokemukseni mukaan nimenomaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli, ja korostan, että en viittaa tällä mihinkään seksuaaliseen. Tai siihenkin, joissakin tilanteissa, mutta en pelkästään siihen. Minun kokemukseni mukaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli siinä kaikkein olennaisimmassa keskustelussa, jossa yhdistyvät  teesi, antiteesi ja synteesi. Voiko hyvältä yhteisymmärrykseltä enempää toivoa?

Miesten keskustelussa on vain synteesi. Antiteesi tulee vain öisellä nakkikioskilla, ja sen toinen nimi on tappelu.

Tyyliin sopiva

Kun valitsin kaapista solmiota, mieleen juolahti Majakovskin osuva luonnehdinta: "Amerikkalainen solmio on risteytys kanarialintua, tulipaloa ja Mustaamerta."

Minulla on solmioita vaikka kuinka paljon, en viitsi edes laskea lukumäärää. En enää juuri koskaan joudu tilaisuuksiin, joissa pitää käyttää solmiota, ja privaatisti en käytä ollenkaan. Miksi siis säilytän sellaista määrää? Enkö voisi pistää niistä suuren osan vaikkapa kirpputorikeräykseen.

Ihan tuollaista Majakovskin tarkoittamaa minulla ei ole. Isälläni oli, en tiedä, mihin se on kadonnut. Ja toden totta, hän sai sen solmion joulupaketissa Amerikkaan muuttaneilta sukulaisilta. Paketeissa oli myös hawaijipaitoja, sellaisia räikeimmän päälle värikkäitä. Kyllä niitä vieraille esiteltiin ja ihmeteltiin, mutta missään niitä ei kehdattu käyttää. Kuvitelkaa nyt, 1950-luvun Jyväskylä. Hoitoonhan sellaisessa paidassa kulkenut mies olisi ohjattu.

Ajat ovat muuttuneet. Nykyisin sellainen olisi aivan kelvollinen asuste, jos ei muulla niin ainakin pääministerillä. Aikahan on nuorekas, sporttinen ja positiivinen.

Kravattivarastossani on vaikka mitä. Vanhimmat ovat 70-luvulta. Sen ajan nuoren miehen kravatit näyttävät nyt oudoilta. Ne ovat hyvin kapeita, muutama on punottu, yksi nahkainenkin. Yksivärisiä, vähän kuin nauhoja. Tulevatkohan sellaiset uudestaan muotiin vai odotanko turhaan?

Olin menossa epämuodolliseen, vähän karnevaaliseen ja kosteaan tilaisuuteen, jossa oli kirjallinen perusvire, Siksi valitsin toisen kahdesta räikeästä solmiostani, sen kulttuuritietoisemman. Valinta osui ilmeisesti kohdalleen. Yksikin kanssajuhlija olisi halunnut ostaa sen. En myynyt, vaikka hintatarjous oli viskipullo, ihan aitoa skottilaista, näin kansanäänestyksen kunniaksi.

Kuvassa kravatti sellaisena kuin se skannerin kuvaamana näyttää. Ei nyt aivan Majakovskin ivaamaa lajia mutta ei myöskään  arvokkaimpiin tilaisuuksiin kelvollinen.

Toivoa täynnä

"Huhtikuu on kuukausista julmin...", kirjoitti Thomas Stearns Eliot runokokoelmansa Autio maa alkusäkeessä ja jatkoi: "... se työntää / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihoittaa / uneliaita juuria kevätsateella  (suom. Lauri Viljanen)  [April is the cruellest month, breeding / Lilacs out of the dead land, mixing / Memory and desire, stirring / Dull roots with spring rain].

Eliotin ajatus on ymmärrettävä. Onneksi jo huominen, torstai, on toivoa täynnä. Mutta toisaalta: enää vaivaiset neljä kuukautta siihen kun alkaa synkkä syys.

Kesä oirehtii mutta ei suostu esiin.  Vappu on suomalaisen työn muistojuhla, ja sitä juhlitaan hilpein menoin, naamari  nenällä ja teekkareiden vitsilehti kädessä. Hauskaa pukkaa...

Minäkin kaivoin vanhan vappuviuhkani esiin juhlakalulaatikosta. Siellä on tavaraa vaikka ympärivuotiseen festivaaliin: joulutähti ja kuusen koristeita, pääsiäistipu, serpentiinipaketti, piparkakkumuotteja, tinakauha, ylioppilaslakki, lahjapaperirullia ja nauhoja, ovikranssi, vappunenä, täytekakun kynttilöitä, tähtisadetikkuja, yhteislaulukirja, kynttilänjalkoja, servettipaketteja, avaamaton adventtikalenteri, joulukortteja ja -merkkejä, onnittelukortteja, tonttulakki, maljakoita, kimalle-spray, vihellyspilli ja lisäksi kaikenlaista muuta, joiden käyttötarkoitusta en heti muista.

Vappuviuhka kädessä lähden kohta liikkeelle. Vappureuha ei ole minulle sopivaa puuhaa, mutta jotain kuitenkin täytyy keksiä. Aluksi menen konserttiin Kulttuuritalolle, sen jälkeen en tiedä mitä. Ehkä kotiin. Töölöntori on yleensä rauhallista ja yllätyksetöntä aluetta, mutta nyt täälläkin oli havaittavissa riehaantumista. Torille nimittäin ilmestyi ilmapallokauppias (kuva). Moinen villiintyminen on täällä täysin poikkeuksellista. En kuitenkaan ostanut, sillä palloa ei varmaankaan voisi varastoida juhlakalulaatikkoon.

Lähtöni maalle viivästyy. En enää erehdy lähtemään ensikäynnille huonolla säällä. Kun tehtävänä on suursiivous talven jäljiltä, sadesää ei ole hyväksi.

Menneen talven lumet

Jo ennen joulua kävin siirtämässä kellarikomerossa sukset peräseinältä lähelle ovea. Samoin sauvat. Monot löytyivät vaatekomeron takaosan lattialta muiden jalkineiden takaa. Pipo löytyi muiden villavaatteiden seasta, samoin kaulaliina. Kaikki oli valmista, ei muuta kuin ryntään ladulle  Latu löytyisi Keskuspuistosta, kunhan kävelisin sukset kainalossa Töölöntorilta alas Stadionin reunalle ja siitä vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan laidalle. Siitä ratsastuskentän kohdalta alkaa latu, jota pitkin voisin hiihtää kuinka kauas tahansa (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla", ei vapaalla tyylillä!).

Romanttinen haave. Ei toteutunut.

Kuvassa näkyvät menneen talven lumet (siinä kuvan keskipaikkeilla). Kuvan päivämäärä on 27. helmikuuta 2014. Minulla on siis kohtalaisen pätevä perustelu sille, miksi en tänä talvena lähtenyt hiihtämään. Viime talvena oli jokin muu perustelu, en enää muista, mikä.

Kun reaalimaailma pettää, jäljelle jää fantasiamaailma. Sellainen löytyi - kuten monessa muussakin asiassa - runoilija Aaro Hellaakoskelta. Siteeraan tähän toteutumatta jääneen haavekuvan.

SUKSILAULU (kokoelmasta Jääpeili - 1928)

Suksien sihinä hangen

rytmissä riemukkaassa

puoliksi ilmassa

puoliksi maassa

käärmeenä lentäin

lintuna matain

tuolle puolen

tuttujen ratain

hankien veistos

marmorimattona mailla

valon ja varjon

herkkyys vertoja vailla.

suksi sen tuntee:

hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee

suksimiehen tulon:

liukuva käsi

iholla valkealla

ystäväsi

hengityksen alla.

-   -   -

Millaisen elämyksen olenkaan menettänyt. Ilmastonmuutos vaikuttaa jo tähänkin? Kävin siirtämässä sukset pois kellarikomeron ovenpielestä ja monot pois vaatekomeron etuosasta. Pipo saa pysyä siinä missä tähänkin asti.

Valoa yössä

Oli jo aamuyö, kun lähdimme Koistisen kanssa kotiin päin kapakasta, minä Töölöntorille, Koistinen Urheilukadulle. Yö oli viheliäisen kylmä. Pilvetön taivas, täysikuu. Minä olisin ottanut taksin, mutta Koistinen on extreme-miehiä ja sanoi että kävellään ja poiketaan nakkikioskille.

Mikäpä minä olin vastustamaan, paitsi että nakkiruokaa en nyt ota, kun on edessä lääkärintarkastus ja kolesterolitesti. Kotona otan sitten yöpalaksi omenan.

Nakkikioskilla oli sellaista kuin nakkikioskeilla aina on aamuyöstä. Rehvakasta jankkaamista. Piti olla huomaamaton, ettei tule turpiin, vaikka ihonvärimme olikin turvallisuutta lisäävä.

Sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui hienon oloinen herra. Isokokoinen mies, silinterihattu, varmaankin frakki myös, mutta sitä ei pitkän päällystakin alta näkynyt. Juhlatuulella, isoeleinen, äänekäs, teatraalinen, ylväs, kuin oopperanäyttämöltä paikalle saapunut. Ehkä olikin, Kansallisooppera ei siitä kovin kaukana ollut.

Hetkeksi hän hiljentyi kuuntelemaan rahvaan remellystä, joka oli täynnä vittua, huoraa ja mutakuonoa.

Sitten hän loihe lausumaan jykevällä äänellä: - Hyvät herrat, tämä ei ole mikään Helsingin hovioikeuden tuomareiden kahvihuone. Täällä pitää käyttäytyä arvokkaasti.

Se oli niin ylivoimainen esitys, että seurasi mykistyminen. Esityksessä oli auktoriteettia ja karismaa. Olisi voinut tulla pahakin tilanne, mutta ei tullut. Sen sijaan herra nosti kätensä kohti kuuta ja alkoi lausua runoa. Hämmentynyt joukko kuunteli.

Taas yksi todiste siitä, että taiteella voi parantaa maailmaa.

En tuntenut runoa. Kuutamosta siinä puhuttiin. Kun tilanne hetken kuluttua oli ohi, kysyin herralta, voisiko hän esittää runon uudestaan. Halusin ottaa sen talteen Lumiallani. Herra suostui mielellään. Tässä se tulee:

"Pehmeä ja kirkas on yö / ja tuuleton / ja hiljaa kattojen yllä / ja puutarhojen keskellä lepää kuu / ja paljastaa kaukaiset tyynet vuoret. Oi suloinen kuu / nyt muistan kun vuosi sitten /  tulin tälle samalle kukkulalle / mieli ahdistuneena sinua katsomaan / ja sinä loistit tuon metsän yllä / niin kuin nyt / valaisten sen kokonaan. Oi armas kuu / jonka rauhaisten säteiden alla / tanssivat jänikset metsissä. Mitä teet taivaalla, kuu / Kerro mitä teet, äänetön kuu. / Nouset illalla ja kuljet tähyillen / autioita maita / ja laskeudut sitten. 

Säkeiden rajat ja välimerkit ovat arvailuani. En vieläkään tunnista runoa. Blogin lukijoissa on valistunutta väkeä. Ehkä joku tunnistaa?

En tullut ottaneeksi valokuvaa talvisessa kuutamoyössä. Sen sijaan kesäisestä täysikuusta kesäkodissani Längelmäveden rantamilla kuva löytyy, joten liitän sen tähän tunnelmaa antamaan, vaikka nakkikioskia ei siellä ole lähimaillakaan. Runoutta kyllä sielläkin harrastetaan.

Laiska mutta huumorintajuinen

 

HS:n Kuukausiliitteessä oli pitkä artikkeli nimeltä "Laiskuus kannattaa aina". Se piti lukea, sillä olen iän karttuessa tullut aika lailla samalle kannalle. Nuorempana olin ymmärtämätön ja häsläsin turbotehoilla turhanpäiväisiä. Siitä ei hyvä seurannut.  

Artikkelin kirjoittaja Seija Sartti veivaa letkeään tyyliinsä yhtenä mylläkkänä kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Joku tiukan kurin ja tulosvastuun kannattaja voisi ärsyyntyäkin kirjoituksen moraalittomasta aiheesta. Kilpailukyky romahtaisi moisella asenteella, voitot pienenisivät ja Elinkeinoelämän keskusliitto joutuisi luopumaan tavoitteestaan lisätä suomalaisten vuotuista raadantaa parin turhan kirkkopyhän verran.  

Joutilaisuus elämänasenteena liittyy mielikuvissamme enemmän itäiseen kuin läntiseen elämäntapaan. Siksi varmaan Sartti viittaa tekstissään kiinalaisen Lin Jutangin vuonna 1937 julkaisemaan kirjaan Maallinen onni. Siinä kirjailija filosofoi kiihkeän toimeliaisuuden ja viisauden välillä olevasta jyrkästä vastakohtaisuudesta. Kirjan mukaan viisas ihminen ei voi touhuta liikaa, eikä se, joka aina touhuaa jotakin, voi olla viisas. Kulttuuri on joutoajan tuotetta ja kulttuurikelpoisia vain ne, jotka kykenevät laiskottelemaankin.   

Ajatus herätti minussa ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta tekisi mieli kannattaa Jutangin ajatusta. Toisaalta on selvää, että kaikille tämä ei käy. Kaikki eivät ole samanlaista eliittiä kuin minä, jolla on mahdollisuus jopa joutilaisuuteen. Suurin osa ihmistä joutuu käyttämään kaiken aikansa elannon hankkimiseen. Siitä näkökulmasta Jutang kirjoittaa täyttä roskaa.  

Sartin viittaukset Lin Jutangin kirjaan aiheuttivat kuitenkin sen, että kaivoin kyseisen kirjan esiin kirjahyllystäni. Siellä se on ollut koskemattomana vuosikymmenet. Joskus nuorena olen ilmeisesti sen lukenut, mutta muistijälki on niukka. Onkohan parikymppisen elämänkokemustaan ollut riittävä aiheen ymmärtämiseen?  

Selasin kirjaa. Siellä on kaiken matkaa marginaaliin merkittyjä viivoja, huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Tunnistin, että merkinnät ovat minun tekemiäni. Voin siis päätellä, että lukemiskokemukseni ei ole tuntunut yhdentekevältä.  

Ensimmäisen pysähdyksen tein sivulle, jossa oli pitkä viiva marginaalissa. Luvun otsikko oli "Huumorintaju". Siteeraan kohdan tähän.  

[ - - ] Onneksi ihmisen sielussa on kuitenkin voima, joka voi kohota kunnianhimoisten ihanteiden ja pyyteiden yläpuolelle ja hymyillä niille. Se voima on huumorintaju. Humoristi käsittelee ajatuksia ja ihanteita kuten golf- tai biljardimestari palloja  tai taitava cowboy lassoaan.  

 

Kosketuksen varmuus, helppous ja keveys paljastaa mestarin. Ainoastaan se, joka voi suhtautua ajatuksiinsa kevyesti, on ajatustensa herra ja mestari eikä niiden orja. Vakavuus on aina ponnistuksen merkki, ja ponnistus on huonon harjoituksen tai kehittymättömyyden merkki. Vakavan juhlallinen kirjailija tuntee olonsa epämukavaksi ja kiusaantuneeksi ajatustensa parissa, samoin kuin nousukas esiintyy seurapiireissä epävarmasti ja itsekylläisesti. Hän tuntee olonsa kiusalliseksi, koska hän ei hallitse ajatuksiaan.

  

Kyllä tämä kirja pitää nyt lukea kokonaan. Jos vaikka oppisi jotakin.  

Oletteko muuten koskaan tavannut ihmistä, jolla ei omasta mielestään ole hyvä huumorintaju?  

(Lähde: Lin Jutang:  Maallinen onni  - WSOY 1948 suom. Sakari Saarikivi  - Alkuteoksen nimi: The Importance of Living 1937)

 

Muisti pettää

 

Viikonloppu oli kovin sateinen. Se kelpasi tekosyyksi pysytellä kotona. Tekosyy siksi, että on minulla kyllä sadetakki.  Ja monta varjoa. Hieman ihmettelin haluttomuuttani lähteä ulos, sillä syksy on mielivuodenaikani. Harmaa sää piristää, se korreloi mielialan kanssa. Mutta näin nyt kävi. Sitten tuli ärtynyt soitto: Missä viivyt? Kävi ilmi, että olin unohtanut sovitun tapaamisen. Ei kovin tärkeä. Hyvä vaan etten muistanut.  

Lopultakin oli aikaa lukea lehdet. Ei haitannut, että Hesari ei sunnuntaina ilmestynyt. Minulla olivat  lukematta koko viikon lehdet.  

Vanhojen lehtien lukeminen on kiehtovaa. Yhden viikon vanhat eivät oikeastaan tunnu vanhoilta, pitäisi olla vuosia vanhoja. Kesäkodissani minulla on röykkiöittäin puolen vuosisadan ikäisiä sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne ovat mieluista luettavaa.  

Viikon vanhassa Hesarissa oli koottu kokonainen aukeama täyteen kotimaisen kirjallisuuden syksy-aiheisia katkelmia. Oli tekstejä Aleksis Kivestä Anhavaan ja Haavikosta Hectoriin. Arvostettava idea toimitukselta.  

Kolmea jäin kuitenkin kaipaamaan.   

Juicen Syksyn sävel olisi kuulunut mukaan. Siinä on tavoitettu vähintään yhtä olennaista syksystä kuin Lauri Pohjanpään runossa Kaksi vanhaa vanhaa varista. Toinen on Erna Tauron Syyslaulu / Höstvistan. Olivatko nämä liian tuttuja ja jäivät siksi pois?  

Kolmatta puuttuvaa jouduin hetken kaivelemaan muististani. Sitä laulettiin koulussa. Muistan kuinka opettaja soitti harmonia ja veisasi isolla äänellä. Iso mies, suora ryhti. Synkeä tunnelma, laahaava nuotti, surkea elämä. Näin se muististani esiin nousi:  

"Syksy jo saa / harmaa on maa / koivusta lehtiset / pois putoaa // lintusten tie / etelään vie / kohta jo päättyvi / päivämme lie."  

Piti googlata esiin, kenen tekemästä laulusta on kysymys. Löytyi nimi Mikael Nyberg. Mutta perhana, huomaan, että sanat eivät menneetkään näin. Useampikin haku näyttää jälkimmäisen säkeistön kuuluvan oikeasti näin:   

"- - lintusten tie / etelään vie /  siellähän kesäkin ikuinen lie /  kolkkona jää / seutumme tää / kaipaamaan suvea pois rientävää."

Miten minä voin näin väärin muistaa? "Oikea" versio ei tunnu ollenkaan tutulta. Yleensähän muistan  koulussa ulkoa vaaditut laulujen sanat. Niitä oli paljon ja läksyjen kuulustelu tiukkaa. Haku kertoo, että minun "muistamani" sanat ovat peräisin virrestä "Joutukaa sielut on aikamme kallis". Sekin on tuttu.  

Olenko minä sotkenut kaksi laulua? Vai opettiko suoraryhtinen opettaja laulun toisin? Ihan hyvinhän tuo olisi paikkaansa sopinut, sekä riimiltään, sisällöltään että tunnelmaltaan. Vastausta en saa.  

Kuva kirjasta Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia - Aulikki Oksanen WSOY 2004

 

Inspiraation lähde?

 

Vanhasta muistikirjastani löytyi kaksi peräkkäistä selittämätöntä muistiinpanoa:  

"Meksikolaisen Alejandro Gonzales Inarritun elokuvassa on ihminen, jonka sielu painaa 21 grammaa."

"Kirjailija Tuomas Kyrön mukaan suomalaisen sielu painaa 700 grammaa."  

Minä kannan olkalaukussani aina mukana pientä muistikirjaa ja kynää. Aina välillä sattuu niin, että liikkeellä ollessani keksin jonkin hyvältä tuntuvan idean. Elämänkokemus on opettanut, että hyviltä tuntuvia ideoita ei enää varttitunnin kuluttua muista, vaikka kuinka kaivelisi.  

Toisaalta jos hyvältä tuntuvan idean joskus harvoin sattuisi muistamaan varttitunnin kuluttua, se ei enää tunnu hyvältä idealta.  

Joka tapauksessa muistihäiriöitä välttääkseni kannan siis muistikirjaa ja kynää olkalaukussani. Se on Arkkitehti-niminen laukku, jonka on valmistanut se kotimainen firma, jonka kankaiden kuvioiden alkuperästä on viime aikoina ollut paljon porua. Suunnittelijat ovat unohtaneet mainita, mistä lähteistä inspiraatio on haettu. Uskoakseni laukku on tässä suhteessa ongelmaton, sillä siinä ei ole mitään kuviota. Se on kokonaan musta.  

Kotona otan muistikirjan kirjoituspöydälle siinä toivossa, että saan jostakin virikkeen. Näin käykin usein lukiessa tai elokuvaa katsoessa.  

Yleensä olen niin fiksu, että kirjoitan virikkeen saatuani muistiin myös sen, mistä se on saatu. Kirjan nimi, elokuvan nimi, lehtiartikkelin nimi ja päivämäärä.  

Näin ei kuitenkaan ole käynyt näiden kahden alussa siteeraamani lauseen kohdalla. Niissä on kyllä molemmissa henkilön nimi, mutta se ei riitä. Pitäisi olla myös viite, mistä olen virkkeet löytänyt. Se on minulta jäänyt merkitsemättä muistiin. Minulla ei ole hajuakaan, mistä nämä kaksi virkettä ovat peräisin.  

Ne ovat mieltä askarruttavia virkkeitä, joista voisi kirjoittaa pitkänkin pohdinnan. En kuitenkaan kirjoita, ettei vastaan tulisi lähdeviitteen puuttumisen ongelmaa. Sen sijaan jätän tahallani mainitsematta lähdeviitteen tuolle reunassa olevalle valokuvalle, jossa on olkalaukun kuva. En mainitse tässä tekstissä laukun valmistaneen ja kuvanneen firman nimeä. Luulen, että sillä firmalla ei nyt ole varaa nipottaa laiminlyönnistäni. Toinen kuva, tuo muistikirjoja esittävä, on itse äsken ottamani.