Elämän
pitäisi olla niin kuin perhosella kesäpäivä. Silloin ei joutuisi yhtäkkiä
kesken kaiken iloisen elämän lähtemään pois Längelmäveden rannoilta viettämään
syksyä ja ikävää jossakin Töölössä.
Tiedä
sitten, miten niillä Längelmäveden perhosilla syksy sujuu. En ole katsomassa.
Läksiäisiksi luin Pentti Haanpään novellin "Syksyä ja ikävää Napasalon
kirkolla", ikään kuin valmistautuakseni tulevaisuuteen, jossa ei ole
perhosia. Napasalo tai Töölö, yksi ja sama, marraskuiset mietteet molemmissa
samankaltaiset.
Kesän
vietin enimmäkseen joutilaana, mitä nyt puita pilkoin, ruohoa leikkasin ja
vieraita passasin. Keskellä kesää poikkesin Tukholmassa. Yöt ovat kesän parasta
aikaa. Kuljeskelin rantatiellä, soutelin järvellä, saunoin ja uin, istuin
laiturilla varpaat vedessä.
Lämpimät
kesäyöt olivat harvinaista herkkua, kun saattoi istua pitkään laiturilla ihan
saunaiholla eikä tullut kylmä, Kuunnella yölaulajia, katsella vesisiippojen
lentelyä, miettiä suuria asioita, kokea harvinaisia elämyksiä.
Väittävät,
että ilmastonmuutos tuntuu jo. Ensin on pirullisen kylmä kesäkuu, sitten
uskomaton helleputki. Keskilämpötila nousee, eteläiset kasvi- ja eläinlajit
valtaavat alaa yhä pohjoisempana. Kohta on varmaan Längelmäveden rannoillakin
krokotiilejä ja virtaheposia ja minun laituriyöni muuttuvat levottomiksi. Nyt
levottominta oli joutsenten huuto.
