Muistelen,
että lapsena varoiteltiin liiallisesta peiliin katsomisesta. Se oli jotenkin
syntistä. Itsensä ihailu kuvastimesta oli jotenkin paha juttu.
Liiallisesta
peiliin tuijottamisesta ei minun kohdallani enää ole pelkoa. Pikkuisen saatan
aamulla kylpyhuoneessa vilkaista, ja silloinkin ehdottomasti ilman silmälaseja.
Ettei ränsistyminen niin näkyisi.
Hotellihuoneet
ovat vaikeita paikkoja. Niissä on aina seinän levyinen peili kirjoituspöydän
edessä. Ei mitenkään voi välttää katsomista ja kaiken huomaamista.
Nyt
olen katsonut moneen kertaan itseäni netistä, facebookista. Se tuntuu vähän
samalta kuin peiliin katsoisi.
Olin
äskettäin tilaisuudessa, jossa pidin pitkän puheen. Siitä tuli kymmenen
minuutin pätkä facebookiin (suljetun ryhmän sivulle, ette siis pääse
katsomaan!). En tiennyt kuvaamisesta mutta annoin luvan julkaisulle. Olen
tarkastellut esiintymiseni onnistumista, lähinnä elekieltä. Kuva on otettu
yleisön joukosta, noin kymmenen metrin päästä.
Alussa
elekieltä ei paljon ole. Kädet pysyvät melkein paikallaan edessä olevan pöydän
laitaa vasten. Jalkaa vaihdan kaksi kertaa.
Katseen suunta sen sijaan vaihtuu kaiken aikaa. Takanani on screeni,
jonka valokuvia vaihdan pöydällä olevasta tietokoneesta.
Puolivälissä
alkaa tapahtua. Ensin piirrän etusormellani ilmaan ison ympyrän. Heti perään
osoitan ensin oikealla kädellä oikealle ja vasemmalla kädellä vasemmalle.
Sitten osoitan yhtä aikaa ristiin, oikealla kädellä vasemmalle ja vasemmalla
kädellä oikealle. Lopuksi napautan etusormella muutaman kerran pöytään
ja pudistan päätäni.
Siitä
eteenpäin kädet liikkuvat enemmänkin. Kerran vedän kaariosoituksen yleisön yli
laidasta laitaan. Kerran nostan pikkusormen pystyyn ja heiluttelen sitä yleisön
suuntaan ikään kuin se olisi muunnelma rumasta kansainvälisestä käsimerkistä.
Kerran osoitan kohti taivasta ja kieputan sormea.
Olen
yllättäen suhteellisen tyytyväinen näkemääni, se oli parempi kuin luulin. Tukka
oli sopivasti pörröinen, parta oli trimmattu. Puvun leikkaus piilotti
siedettävän onnistuneesti erään epämiellyttävän keskivartalon piirteen.
Elekieleni
runsautta oikeastaan ihmettelin. Suomalainen ei tunnetusti heiluttele käsiään
muulloin kuin jäihin pudotessaan. Minä elehdin
aika vilkkaasti, kuin mikäkin ulkomaalainen. Kaksi turhaakin käden liikettä oli,
korvallisen rapsutuksia.
Osaanhan
minä tämmöisen, kokemusta on. Mutta kun työelämästä irtaantumisen myötä
esiintymiseen on tullut taukoa, epäily taidon hiipumisesta on lisääntynyt.
Taisi
siis tulla ripaus itseihailua? Sitä syntistä.
