Kiitän
onnitteluista. Juhlaa vietettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa.
Kahvit juotiin ja laskiaispullia syötiin. Kermavaahtoa tursusi viiksiin.
Runebergintorttu olisi ollut parempi, mutta niitä ei Alepassa enää ollut.
Sukkelia
puhuttiin ja paljon naurettiin. Tai tarkemmin sanoen yksi nauroi isoon ääneen,
toinen vähän hymähteli. Muut ehkä korkeintaan hieman vinosti hymyilivät, minä
kohteliaasti muiden mukana.
Olen
tietysti hieman jäävi arvioimaan, olenko huumorintajuinen. Jos naurun määrästä
voi mitään päätellä, niin en ole. Nauru ei raiu, hymy ei kihoa karuille
kasvoille. Hymykuopatkin ovat parran alla piilossa.
Äskettäin
tapasin tutun näyttelijän, joka loistaa tähtenä television sketsiohjelmassa.
Hän kysyi, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Valittelin, että olin nähnyt
vain yhden osan. Naurattiko? Vastasin, että pitäisihän hänen tietää, että minua
ei naurata mikään. Korkeintaan silloin nauran, jos joku tulee ja kutittaa.
Vähän toivoin, että hän kokeilisi, mutta ei.
Sketsiviihde
on kyllä vaikea laji. Omituisten hahmojen esittäminen on näyttelijän
taidonnäyte, mutta ongelma on toistaminen. Taitavakaan näyttelijä ei selviä
hahmon loputtomasta toistamisesta.
Lapsuudesta
muistan kyllä muutaman onnistujan: Tippavaaran isäntä, G. Pula-aho.
Vitsi
on vaikea laji, en harrasta sitä. Jotkut ovat koko ajan rehvakkaalla
vitsailupäällä. Kesällä katselin halpaketjun myymälässä T-paitoja, mutta siellä
oli vain sellaisia, joissa oli rasvaisia vitsilauseita printattu isolla rintaan.
Entisen työpaikkani kuppilassa kuuntelin, kun nuori naiskollega kertoi
tanssipaikan punakkaasta casanovasta, joka pörräsi ympäriinsä paidassa, jossa
luki jotain sellaista, että "en ole
gynekologi, mutta voisin silti vilkaista". Sain käsityksen, että flaksi
ei käynyt. Miksiköhän?
Tämän
päivän (28.2.) Helsingin Sanomissa oli Aalto-yliopiston taiteellisen
tutkimuksen professorin poikkeuksellisen ilmeikäs haastattelu. Siinä hän sanoi
rakastuvansa ihmisiin, joilla on itseironian tajua ja lisäsi, että "Nauru on paras anarkian laji".
Siinä
se on sanottu! Ajatellaanpa, miten Chaplin pistää pitkissä elokuvissaan ihan
kuin ohimennen päreiksi modernin teknologian, amerikkalaisen kaksinaismoraalin
tai saksalaisen natsismin ja tekee samalla katsojan tunne-elämälle niin suuria
elämyksiä. Komedia ja tragedia limittäin ja lomittain, nauru ja itku. Tai Marx-veljekset,
jotka pistävät päreiksi aivan kaiken, mikä ylevältä tai asialliselta näyttää.
Tai Jacques Tati, joka armollisen pisteliäästi näyttää meille peilin siitä
maailmankäsityksestä, jota meille yritetään myydä. Sellaisista löytyy se suuri
huumori ja nauru, ei Uutisvuodon alapäävitseistä.
Pidän
Chaplinin elokuvaa Diktaattori yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä
taideteoksista. Siinä hän jo sodan alkuvaiheessa (1940) näytti tyrmäävästi osuvan pilakuvan
natsismista. Hitlerin ja Mussolinin tunnistettavat hahmot joutuvat armottoman
pilkan kohteeksi.
Samanlaista
visionääristä anarkiaa tarvittaisiin taas nykyaikana, kun suuressa lännessä
tapahtuu outoja asioita. Uusi presidentti mouhuaa silmät kiiluen samanlaisilla
teemoilla kuin Saksassa mentiin 30-luvulla. Mistä löytyisi uusi Chaplin?
Ihan
kuin mestari Chaplinin visionäärisyys ulottuisi nykypäivän Amerikkaan asti.
Varhaisvaiheen lyhytelokuvassa "Pilgrim" (1923) kulkurihahmo on
Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, siellä, mihin presidentti suunnittelee nyt
uutta Berliinin muuria. Siinä kulkuri kävelee
muurittomalla rajalla, toinen jalka Meksikon, toinen Yhdysvaltain
puolella. Näin ei enää kauan voi tehdä.
Anarkistista
pilkkaa piippuun, elokuvantekijät!
