lauantai 7. lokakuuta 2017

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.